Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

15.7.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1420 viiniä, 279 olutta, 12 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


15.7.17

Fèlix Massana Ràfols Cava Brut Nature Reserva Ecològic

Fèlix Massana Ràfols Cava Brut Nature Reserva Ecològic
  • Valmistaja: Caves Fèlix Massana Ràfols
  • Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès
  • Rypäleet: Xarel•lo (65%), Macabeo (25%), Parellada (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 9,65e (Toukokuu 2016, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Vuosi sitten tilausta Decántaloon tehdessäni pistin mukaan kyytiin muutamia edukkaampia kuohuviinejä täyttämään kuljetuslaatikkoa sopivankokoiseksi satsiksi täydentääkseni. Yksi kupliva, joka osui silmiini oli Reserva-tasoinen luomu-Cava Ecològic melko tuoreelta viinitalo Fèlix Massana Ràfolsilta. Mutta vaikka tämä viinitalo on perustettu melko hiljattain, on talon taustavoimilla paljon kokemusta viininvalmistuksesta – kyseessä on perhetalo, joka viljelee 20 tarhahehtaariaan jo 4. sukupolvessa. Tämä luonnonmukaisesti viljellyistä rypäleistä valmistettu viini käy ja kypsyy aluksi terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään kypsymään hiivasakkojen päälle pulloihin. Cavan alueella Reserva tarkoittaa vähintään 15 kk pullokypsytystä, mutta Fèlix Massana kypsyttää viiniään yli kaksi kertaa pidempään, eli kolme vuotta – tällä kypsytysajalla viini voitaisiin luokitella jo Gran Reservaksi, mutta tämä korkeampi luokitus on varattu viineille, joita kypsytetään pulloissa vähintään neljä vuotta.

Viinillä on hailakka limetinvihertävä väri.

Tuoksultaan viini on raikas ja Cavalle tyypillisen hedelmäinen; nokkapuolelta löytyy kypsänmakeaa omenaa, hillittyä sitruksisuutta ja kevyesti reduktiivista kumisuutta ja hentoa savuisuutta.

Maultaan viini on Brut Nature -tyylille odotetusti kirpeä ja hyvin hyvin kuiva. Puhdaspiirteinen, mutta kohtalaisen hillitty makumaailma pistää melko ujoin ottein omenaisuutta, kevyttä kumimaisuutta ja hillittyä merellistä mineraalisuutta. Ryhdistä pitävän huolen niin kohtalaisen tuntuva hapokkuus kuin hieman hillitty, mutta kiitettävän kestävä, pienikokoinen mousse.

Lopuksi suuhun jää puhdaspiirteinen, raikas ja melko pitkäkestoinenkin jälkimaku, jossa tuntuu merellisen suolaista mineraalisuutta, sitruksisuutta ja kypsää keltaista omenaa.

Kokonaisuutena viini on mukavan tasapainoinen, ryhdikäs ja puhdaspiirteinen esitys, mutta loppupeleissä ei kovinkaan ihmeellinen. Kokonaisuudesta tunnistaa kyllä sen, että kyseessä on Cava, mutta mitään sellaista karaktääriä ei viinistä löydy, että se saisi itsensä erottautumaan miljoonasta muusta vastaavasta rutikuivasta Cavasta. Vastaavia esityksiä löytyy Alkonkin valikoimasta kourallinen, ja vaikka tämä olikin rahtikustannukset (0,94€) mukaan luettuna edullisempi kuin Alkon Cava Brut Naturet (edullisimmat 12–14€), ei euron parin säästö ollut tällä kertaa sen väärti, että viini olisi tuntunut kannattavalta ostokselta. Jos haluan simppeliä perustason Cava Brut Naturea, ei sillä ole väliä, maksaako se nyt kympin vai kaksitoista. Viinin voi siis sanoa olevan hintansa väärti ostos, mutta ei varsinaisesti sellainen, jota voisin erityisesti suositella hommaamaan Decántalosta – sikäli kun tämä fantastinen espanjalaisten viinien nettikauppa alkaisi taas toimittaa viinejä Suomeen.


Lyhyesti: Tyylipuhdas ja ryhdikäs, mutta loppupeleissä melko yksipuoliseksi, mutkattomaksi ja yllättömäksi jäävä rutikuiva luomu-Cava.

Arvio: Miellyttävä – simppeli skumppa joka sopii arkisiin tilanteisiin tai kesäkuumalle, mutta joka tarjoaa hyvin vähän mitään mielenkiintoa kutkuttavaa.

Hinnan (9,65e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

11.7.17

Founders Dark Penance

Founders Dark Penance Imperial Black India Pale Ale
  • Valmistaja: Founders Brewing Company
  • Tyyppi: Olut, Black IPA
  • Maa: Yhdysvallata
  • Alue: Michigan
  • Maltaat: Crystal, Midnight Wheat
  • Humala: Centennial, Chinook
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 5,70e (Maaliskuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Arvioita Foundersin oluista näkyy täällä blogin puolella melko taajaan; tämä johtuu siitä, että meikäläisellä on tapana napata aina uusi Foundersin olut mukaani kun sellainen tulee vastaan. Ei ole siis syytä odottaa, että Founders-arviot loppuisivat ainakaan tähän olueen!

Lokakuussa 2014 lanseerattu ja Imperial Black India Pale Aleksi tituleerattu Dark Penance on Foundersin uusimpia lisäyksiä valikoimiinsa, joskin olut on tainnut jäädä kertaluontoiseksi tai lyhytaikaiseksi eräksi, sillä olutta ei löydy sen enempää Foundersin kuin Alkonkaan sivuilta. Pohjana oluessa on tuhti kristallimaltailla saatu, vahvuudeltaan 8,9% vahvuinen runko, johon on lisätty paahdettuja vehnämaltaita juuri sen verran, että olut on saatu väriltään mustaksi. Panimon mukaan katkeroita oluessa on 100 IBU ja tämän meikäläisen (viime keväänä nautitun) oluen parasta ennen -päiväys on 14.7.2016 – mitenkään erityisen tuoretta olut ei siis liene korkkaushetkellä ollut.

Väriltään olut on erittäin tumma, lähes läpinäkymättömän, mutta samalla kirkas mahonginruskea. Lasiin kaadettaessa oluelle muodostuu melko runsas, maitokahvinruskea ja kuohkea vaahtolakki, joka jättää tiivistä pitsiä lasin reunoille.

Tuoksun yleisvaikutelmassa on aromaattista IPA-humalointia kohtalaisen paahteisella pohjalla: nokkaosastolla tuntuu humalaista sitruksisuutta ja ruohoa, nallekarkkia, männynneulasta, kärähtänyttä tummaa mallasta, tummapaahtoista kahvia, kevyttä mämmiä ja hentoa maamaisuutta.

Suussa tämä täyteläinen olut on klassiseen IPA-henkeen tuntuvan katkeroinen, minkä lisäksi humala tuo kokonaisuuteen greippisyyttä ja kevyttä ruohoisuutta. Kokonaisuus on kuitenkin vähän vähemmän IPA-maiseen henkeen mausteisen maltainen, espressoinen, jälkiuunileipäinen ja kevyen salmiakkinen, minkä lisäksi kokonaisuudesta erottuu ujoa tunkkaista maamaisuutta. Yleisilmeestä erottuu myös makeampaa karamellista maltaisuutta, mutta tuntuva humalointi pitää kokonaisuuden hyvin kuivakan tuntuisena. Yleisilmettä sävyttää todella pieni ja pehmeän kermainen hiilihappo.

Jälkimaussa tuntuu espressoa, paahdettua jälkiuunileipää, kärtsäistä mallasta, hillittyä greipinlihaa, kevyttä pippurista mausteisuutta ja hentoa saippuaista humalointia. Oluesta jää suuhun melko lämmin ja voimakkaan paahteinen jälkivaikutelma, jossa kärtsäinen karvaus ja humaloinnin bitteri kantavat erittäin pitkään.

Black IPA -skenessä Dark Penance tuntuu olevan melko vahvasti paahteisen pään edustaja, mutta onneksi myös melko selvästi DIPA-settiä melko tuntuvan humalointinsa vuoksi, joten kaipa olut on ihan nimensä veroinen – Imperial Black IPA. Tällaisen tyylin faneille olut on varma nakki, sillä kyseessähän on Foundersin tyyliin kyllä oikein mainio ja hyvin tehty laatuolut, mutta itse en kuitenkaan oikein lämpeä tälle. Oluessa paahdetta on sen verran, että se tahtoo tuoda mieleen automaattisesti tummemmat stoutit ja portterit, ja Founders on yksinkertaisesti niin kova luu näiden oluttyylien tuottajana, ettei Dark Penancella ole oikein jakoa niitä vastaan. Tämä on kyllä vaikuttava, järeä tupla-Black IPA, mutta se ei onnistu oikein tyydyttämään meikäläisen tarvetta niin IPA:lle kuin paahteiselle tummalle oluellekaan.

Lyhyesti: Varsin järeä, voimakkaan paahteinen ja tuntuvan katkera tupla-Black IPA. Iso outolintu, joka on hieman turhan paahteinen Black IPA:ksi ja hieman turhan katkera jenkkiportteriksi.

Arvio: Hyvä – iso ja robusti esitys, joka on sellaisenaan varsin vaikuttava tapaus, mutta joka loppupeleissä ei onnistu vakuuttamaan aivan täysin meikäläistä Black IPA:na.

Hinnan (5,70e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

9.7.17

La Vizcaína Las Gundiñas Bierzo 2013

La Vizcaína Las Gundiñas Bierzo 2013
  • Valmistaja: La Vizcaína des Vinos
  • Tyyppi: Punaviini, DO Bierzo
  • Maa: Espanja
  • Alue: Castilla y León, Bierzo
  • Rypäleet: Mencía, Alicante Bouschet, Trousseau, Vinhão
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 19,50e (Joulukuu 2015, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Mencía on yksi Espanjan hienoimmista punaisista lajikkeista, sillä se kykenee tuottamaan upeita, miellyttävän kepeitä, hienoviritteisiä ja fokusoituneita punaviinejä, joista ei ole vaikea vetää yhdenmukaisuuksia mm. klassisiin Burgundin Pinot Noireihin. Lajikkeen suurin ongelma sen sijaan tuntuu olevan se, että suuren viiniyleisön keskuudessa Mencía yhdistetään vain ja ainoastaan Bierzon alueeseen. Onhan tämä ihan ymmärrettävää, sillä Bierzossa on sallittua viljellä lähinnä Mencíaa ja Mencíoistaan Bierzo on lähinnä tunnettu. Se ongelma tulee siitä, että Bierzo on keskimäärin lämpimämpää seutua kuin monet muut alueet, joissa Mencíaa tavataan ja tämän lisäksi monet Bierzon tuottajat tahtovat tuottaa keskimäärin tuhdimpaa, kypsempää ja tammivetoisempaa viiniä, mihin ainakin omasta mielestäni Mencía taittuu melko huonosti. Parhaimmat, korkealla sijaitsevien ja ikivanhojen tarhojen rypäleet voivat tuottaa viiniä, joka soveltuu tähän tyyliin melko uskottavasti, mutta valtaosa tällaisista Bierzon viineistä tehdään matalammilla (eli lämpimämmillä) alueilla sijaitsevien nuorempien tarhojen rypäleistä, jolloin viinit ovat mielestäni usein turhan kömpelöitä, laiskoja ja tasapainottomia. Tämän vuoksi hyvää Mencíaa etsiessäni suuntaan katseeni mieluummin Bierzosta länteen, viileämpään Galiciaan.

Onneksi Bierzossa kuitenkin on myös niitä tuottajia, jotka eivät tee raskastekoisia, moderneja hirvityksiä, vaan pyrkivät viineissään Mencíalle tyypillisempään kepeään eleganssiin ja herkkyyteen. Bierzon lämpimämpi seutu (ja usein hyvin vanhat köynnökset) antavat monille tällaisille viineille selvää konsentraation tuntua, mutta ilman modernistiviinien raskassoutuisuutta. Yksi kovimpia Bierzon (ja samalla muutaman muun läheisen appellaation) tuottajia on valtavalla partapöheiköllä varustettu Raúl Pérez, joka tuottaa viinejä monella eri nimellä. Yksi hänen Bierzo-projekteistaan on La Vizcaína des Vinos, Pérezin ja hänen veljenpoikansa César Márquezin yhteistuumin luotsaama viinitalo, jonka varsin minimalistiseen peukalointiin perustuvat viinit ovat keränneet runsaasti positiivista hypeä.

Virallisesti tarhaviini Las Gundiñas on 100% Mencía, koska Bierzossa ainoat sallitut lajikkeet ovat Mencía ja Garnacha Tintorera eli Alicante Bouschet). Todellisuudessa tämä osittain jopa 120-vuotias, 2,2 hehtaarin kokoinen tarha on sekoitus eri lajikkeita – valtaosa köynnöksistä on Mencíaa, mutta seasta löytyy myös Garnacha Tintoreraa, Estaladiñaa (tunnetaan paremmin Juran Trousseau-lajikkeena) ja Sousónia (eli mm. Vinho Verden tummaa ja tanniinista Vinhãota). Viini käy ja maseroituu kokonaisina terttuina rypäleiden kuorien kanssa 40–60 päivää, lajikkeesta riippuen, avoimissa 5,000 litran tammisammioissa. Käymistä seuraa 12 kk kypsyminen vanhoissa 225 litran barrique-tynnyreissä ja lopuksi viini päätyy pulloihin ilman kirkastuksia tai suodatuksia. 2013 oli Bierzossa viileämpi vuosi, joten tämän vuosikerran tämän pitäisi olla hieman tyypillisempää Las Gundiñasia kepeämpi.

Ulkonäöltään viini ei ole merkittävän kepeä, vaan päin vastoin erittäin konsentroituneen ja läpinäkymättömän tumman kirsikkaisen värinen hennosti nuorekkaalla, mustaherukkaisella purppuraisuudella.

Viinillä on hyvin runsas, erittäin primäärinen ja melko makea tuoksu, jossa tuntuu tummaa, rypäleistä hedelmää, kypsää mustaherukkaa, hillittyä karhunvatukkaa, kevyttä auringonpaahtamaa hiekkamaata, hentoa ylikypsää luumua ja aavistus kirsikkahilloa. Varsinaisesti millään erityisen kuivalla tai kepeällä linjalla ei nyt olla ja viinin suoraviivainen, superaromaattinen yleisilme tuo mieleen enemmän jonkin Beaujolais Nouveaun ja uuden maailman Cabernet Sauvignonin risteytyksen – mutta tästä arveluttavan kuuloisesta kuvauksesta huolimatta viinin hyvin kypsä ja hedelmävetoinen tuoksu on hämmentävän kiehtova ja hurmaava!

Suussa viini edustaa enemmän jo sitä klassista, "burgundiaanista" tyylisuuntaa kuin nokkapuoli: viinillä on keskitäyteläinen, tuntuvan hapokas ja kaikin puolin eloisa yleishabitus, mitä makumaailman pippurinen mausteisuus, tuore ja hieman hapahko luumuisuus, napakka punamarjaisuus ja kevyt vihertävyys sekä hento, puiseva alavire komppaavat. Viini on – kuten parhaimmat Bierzon Mencíat ovat – yhtä aikaa kepeä ja leikkisä mutta silti varsin vakavan ja konsentroituneen oloinen. Happorakenteen lisäksi myös tanniinit antavat viinille ryhtiä; vaikka viiniä voisi luonnehtia korkeintaan keskitanniiniseksi, on tanniineissa mukana mukavasti ikeniin tarraavaa puruotetta.

Suuhun jäävä pitkä jälkimaku on freesi, napakka ja ihastuttavan puhdaspiirteinen happamilla tummilla marjoillaan, särmikkään pippuriseksi taittuvassa mausteisuudellaan, ujosti tuoreella tummalla luumuisuudellaan ja hennoilla kypsänmakeiden mustaherukoiden sävyillään. Tanniinit antavat jälkivaikutelmaan mukavaa särmää ja tiiviyden tuntua.

Vaikka viini on vajaan kolmen vuoden iästään (tuli korkattua vuosi sitten, alkukesästä 2016) vielä erittäin primäärinen, osoittaa Las Gundiñas erittäin vakuuttavalla tavalla sen, miksi a) Mencía on myös Bierzossa parhaimmillaan todella vaikuttavaa mutta samalla ihastuttavan kepeää tavaraa, b) Raúl Pérez on kyllä kova luu näissä hommissa.

Vaikka viinin tuoksu on varsin hurmaava, se ei tunnu olevaan lainkaan samalla aallonpituudella muun viinin kanssa ja voin kuvitella viinin hyvin nuorekkaan ja tuntuvasti makean herukkaisen tuoksun olevan joillekin jopa häiritsevä elementti; tämän vuoksi suosittelenkin lämpimästi antamaan viinille vielä joitain vuosia lisää, jolloin tuoksuun voisi saada pintaan vähän enemmän syvyyttä. Kuten Burgundin Pinot Noirit, myös Mencíat voivat olla kepeydestään huolimatta hyvin kypsytyskestäviä, minkä vuoksi veikkaan näiden Vizcaínan tarha-Mencíoiden olevan parhaimmillaan vähintään tuplasti vanhempina, noin 6–8 vuoden iässä. Viinissä kyllä tapahtuu paljon kaikkea, mutta pieni kehittynyt vivahteikkuus kaiken primäärisen hedelmän keskellä ei kyllä mielestäni olisi yhtään paha juttu.

Ja jos ruoka-viini-parituksia mietitään, meikäläinen nakkasi tämän viinin kumppaniksi Putte's Pizzasta noudetun känkyn varsin onnistunein lopputuloksin.

Lyhyesti: Espanjalaisen kulttituottajan erittäin primäärisellä ja hämmentävän herukkaisella tuoksulla varustettu upean hienostunut, freesi ja eloisa Bierzon Mencía.

Arvio: Erinomainen – hurmaava punaviini, jossa yhdistyy Bierzon lämmin ja konsentroitunut olemus Galician alueiden (Ribeira Sacra, Valdeorras) kepeämpään ja leikkisämpään ilmaisuun. Viini joka perustelee sen, miksi monet kutsuvat Bierzoa Espanjan Burgundiksi.

Hinnan (19,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

8.7.17

Bryggeri Sofia Imperial Stout

https://www.alko.fi/tuotteet/761724/
Bryggeri Sofia Imperial Stout
  • Valmistaja: Bryggeri Helsinki
  • Tyyppi: Olut, Stout
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Helsinki
  • Maltaat: Kristalli-, musta-, münchener-, pale ale-; paahdettu ohra ja speltti
  • Humala: Challenger, East Kent Golding, Magnum
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,96e (Maaliskuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 5,96e (Heinäkuu 2017, Alko)

Aivan pääkaupunkimme "ison kirkon" edustalla lymyävä Bryggeri on vakiintunut mielikuvissani luotettavaksi, laadukkaita perusoluita tuottavaksi pienpanimoksi. Suuria ylläreitä harvemmin on tiedossa (no, Bryggeri Rosé hieman rikkoo tuota kaavaa), mutta oluet ovat usein mukavan tasokkaita ja tyylipuhtaita esityksiä. Tästä syystä meikäläisellä ei ollut juurikaan syitä olla ottamatta testiin panimon Sofia Imperial Stoutia testiin kun se saapui puolisentoista vuotta sitten Alkoon erikoiseränä.

Oluesta pitäisi löytyä humalaa panimon mukaan reippaat 65 IBUa (ACL:n analyysien mukaan peräti 84 EBU!) ja alkoholia 9,0%. Pullon parasta ennen -päiväys 08/03/2018, mikä on hyvä, sillä olutta näyttää olevan Alkon valikoimissa vieläkin joitain yksittäisiä pulloja.

Pullosta kaatuu lasiin öljyisellä viskositeetilla varustettua, väriltään läpinäkymättömän mustaa lientä. Melko tummaa ja hennosti punertavaa, kermaista vaahtoa ei tahdo yrittämälläkään muodostua kuin millin parin patja oluen ylle.

Sofialla on hieman hillitty ja kuivakanpuoleinen tuoksu, josta erottuu makeaa lakritsia, puisevuutta, paahtuneita maltaita ja maitokahvia.

Suussa oluella on täyteläinen, runsas ja hieman makeaan taittuva yleisvaikutelma. Makumaailmassa tuntuu paahteista maltaisuutta, lakritsia, mämmiä, puisevuutta, kevyttä mausteisuutta, hillittyä salmiakkista suolaisuutta ja hennosti bitteristä tummaa suklaata. Oluella on öljyinen, raskaanpuoleinen suutuntuma, mitä lähes olematon hiilihappo vain korostaa. Katkeroisuus on varsin maltillista (mikä tuntuu kyllä varsin hämmentävältä suhteessa oluen 84 EBU:n katkeroon!).

Jälkimaku on jonkin verran keskimakua kuivakampi ja katkeroisempi. Suuhun jää lakritsia, yrttiä, puisevuutta, paahteisuutta ja hentoa tuhkaisuutta. Olut jättää kielelle melko pitkän ja voimakkaan paahteisen jälkivaikutelman.

Bryggeri jatkaa luotettavien laatuoluiden linjalla: Sofia on oikein maukas, tasapainoinen ja hienostunut imperial stout, jossa ei sorruta liioitteluun, makeus on pidetty maltillisena ja syvyyttä riittää makumaailmassa. Ei se kaikkein päräyttävin tai muistettavin esitys tyylilajissaan, mutta kokonaisuus on hiottu niin tappiinsa, ettei heikkoja kohtia yksinkertaisest tahdo löytyä. Suosittelenkin vahvasti metsästämään käsiin ne viimeiset muutamat pullot, joita Alkon hyllyiltä vielä löytyy!

Lyhyesti: Maukas, tasapainoinen ja hienostunut imperial stout, jossa ei sorruta liioitteluun, makeus on pidetty maltillisena ja syvyyttä riittää makumaailmassa.

Arvio: Erinomainen – tasaisen laadukas ja varma tekele Bryggeriltä. Panimon näkemykset "tylsemmistä" oluttyyleistä voivat olla turhankin yllätyksettömiä ja yhdentekeviä, mutta panimon kyky paneutua kunkin oluttyylin vahvuuksiin tekee erityisesti näistä astetta järeämpien tyylien panoista vallan mainioita.

Hinnan (5,96e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

7.7.17

Teliani Valley Ojaleshi 2013

Teliani Valley Ojaleshi 2013
  • Valmistaja: Teliani Valley
  • Tyyppi: Punaviini, Ojaleshi
  • Maa: Georgia
  • Alue: Racha-Lechkumi, Tsageri, Orbeli
  • Rypäleet: Ojaleshi (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 11,99e (Joulukuu 2015, Kaubamaja, Tartu)
  • Hinta nyt: (ei Alkon valikoimissa)


Georgia on pikku hiljaa saamassa sille kuuluvaa kunnioitusta ympäri maailmaa pienien maahantuojien ja sommelierien löytäessä maan persoonallisia viinejä, mutta Suomessa maan viinit ovat edelleen varsin tuntemattomia. Yhtenä syynä tälle voi varmasti pitää Alkoa, jolla ei ikuisuuksiin ollut yhtään georgialaista viiniä ja kun lopulta semmoinen saatiin, on valikoima pidetty tiukasti yhdessä viinissä. Esimerkiksi aivan naapurissamme Virossa, jossa on varsin merkittävä venäläinen vähemmistö, on georgialaisten viinien saatavuus ollut merkittävästi suurempi ja mielenkiintoisempi.

Valtaosa maailman mielenkiinnosta on keskittynyt lähinnä itäisen Georgian kuiviin puna- ja valkoviineihin, mutta todellisuudessa yksi maan merkittävimmistä viinityyleistä onkin puolimakeat punaviinit. Vaikka nämä hieman makeammat punaviinit ovat noita perinteisiä, kuivia punaviinejä tuoreempi tulokas maan viinintuotannon kentällä, on näitäkin viinejä valmistettu maassa vuosisatoja ja erityisesti niitä on historiallisesti pidetty hyvin suuressa arvossa erityisesti Venäjällä (ja Neuvostoliitossa), minkä vuoksi veli Venäjä on ollut Georgian merkittävin vientimarkkina.

Keskivertokuluttajalle puolimakea punaviini tuo automaattisesti mieleen Alkon halvat ja kehnolaatuiset bulkkiviinit, joissa on hirveä määrä jäännössokeria lähinnä peittämässä viinien virhemakuja. Nämä viinit eivät voisi olla kauempana parhaista georgialaisista puolimakeista punaviineistä – kyllähän Georgiassa tehdään myös halpaa bulkkia, mutta monet maan viiniappellaatioista ovat keskittyneet tekemään juuri näitä makeampia punaviinejä ja monesti eri alueiden parhaat, arvostetuimmat ja hinnakkaimmat viinit ovat juurikin puolimakeita punaviinejä. Nämä ovat viinejä, jotka on alusta asti valmistettu kantamaan jäännössokerinsa ja joita kannattaakin lähestyä tyylillisesti ennemmin kevyinä ja matala-alkoholisina portviineinä kuin tavallisina punaviineinä.

Ojaleshi, jonka nimi tarkoittaa "puissa kasvavaa" on lajike Georgian itäosista – joskin lajike on sukua monelle turkkilaiselle rypälelajikkeelle, minkä vuoksi sen epäillään olevan turkkilaista alkuperää. Tätä lajiketta viljeltiin historiallisesti antamalla sen kasvaa puihin, mutta tätä nykyä sitä viljellään aivan normaalisti viinitarhoilla. Lajiketta viljellään ensisijaisesti aivan Georgian länsirannikolla, Samegrelon alueella, Mustanmeren rannalla, mutta monien mukaan lajike tuottaa parhaimmat viinit hieman idempänä, Racha-Lechkumin alueen kuivemmalla ja viileämmällä Orbelin alueella.

Viinin on tuottanut vuonna 1997 toimintansa aloittanut Teliani Valley, joka on erikoistunut tuottamaan lähinnä moderneja puna- ja valkoviinejä lähes kaikilta merkittäviltä Georgian viinialueilta. Viinistä löytyy 12% alkoholia, eli sokeria on ehkäpä semmoiset 30-50 g/l. Koska tyypillinen Ojaleshin vahvuus on 10–12% ja tässä viinissä alkoholi asettuu haarukan yläpäähän, voisin veikata sokeripitoisuuden olevan vastaavasti haarukan alapäässä, eli noin 30 g/l.

Viinillä on hyvin hailakka, läpinäkyvän vadelmanpunainen väri. Totta puhuen tämä menisi ulkonäkönsä puolesta meikäläiselle aivan täydestä klassisena Pinot Noirina, jos viiniä sellaisena minulle tarjottaisiin.

Tuoksu taasen ei ole Pinot Noiria nähnytkään: aromipuolelta löytyy ilmaisuvoimaista sekamarja-Mehukattia, palvikinkkuista ja hennon tervaista savuisuutta, kevyesti tuoreen vadelmaista marjaisuutta, hillittyä cocktailkirsikkaa ja hentoa, etäisesti Gewürztramineria muistuttavaa ruusuisuutta. Tuoksu on kaikkinensa erittäin erikoinen, mutta erityisesti tuo palvikinkkuisen savuinen juonne kaiken keskellä hämmentää enemmän kuin tarpeeksi.

Suussa viini on puolimakea, mutta ilahduttavasti myös erittäin tuntuvan ja eloisan hapokas, minkä vuoksi kokonaisuus on melko runsaasta jäännössokeristaan huolimatta yllättävän kepeä eli suutuntumaltaan korkeintaan keskitäyteläinen. Sokeri kuitenkin tuo yleisolemukseen miellyttävää pehmeyttä ja lempeyttä, eli reilusta hapokkuudestaan huolimatta viini ei vaikuta kireältä. Makupuolelta löytyy ylikypsää kirsikkaa, vadelmaa, mansikkahilloa, happojen esiin nostama ujo happaman puolukkainen juonne, pippurirouheista mausteisuutta ja jälleen hennosti, mutta tunnistettavasti palvikinkkuista savuisuutta. Hapot pitävät viinin rakenteen kasassa käytännössä yksinään, sillä tanniinit ovat viinissä hyvin hennot ja vain ujosti ikeniä pyyhkivät.

Suuhun jää miellyttävästi makean marjamehuinen jälkivaikutelma, jossa häilyy keskipitkästi tummaa ja lähes ylikypsää kirsikkaa, mehukasta vadelmaa, rouhittua pippuria, kevyttä ruusuista parfyymisyyttä ja hentoa nuotiosavua.

Kokonaisuutena tämä ensikosketus Ojalershiin on varsin hämmentävä ja erikoinen, mutta kunhan viinin persoonalliseen ilmaisuun tottuu, on se varsin miellyttävä ja ihastuttavan tasapainoinen tuttavuus. Olen aikaisemmin kokeillut yhdistää makeampia georgialaisviinejä arkiruoille, mutta vaikka viinit itsessään ovat olleet mielenkiintoisia ja tasapainoisia, ei yhdistelmät ole olleet yleensä kovinkaan kummoisia. Tämän vuoksi looginen veto olikin iskeä viinipullo palan painikkeeksi muutamalle juustolle. Perstuntuma onnistui tällä(kin) kertaa osumaan oikeaan ja tämä persoonallinen, makeahko, savuinen ja hillityn kukkainen punaviini paljastui oikein mainio kumppaniksi Briestä ja parista vanhemmasta, kovemmasta juustosta koostuneelle juustolautaselle.

Vaikka yleensä suosittelen pysymään kaukana punaviineistä, joissa jäännössokeripitoisuus litraa kohti kasvaa yhtään muutamaa jäännössokerigrammaa korkeammaksi, suosittelen myös tekemään niissä poikkeuksen georgialaisten punaviinien kohdalla. Jos etiketissä lukee "Georgian Semi-Sweet Red Wine", ei se automaattisesti tarkoita juomakelvotonta tekelettä – varsin usein jopa päin vastoin. Toki tällaiseen viinityyliin totuttelu voi kuiviin punaviineihin tottuneelta viedä hetken, mutta kun asennoituu viiniin kepeänä portviininä, on sellaiseen paljon helpompi päästä sisälle.

Lyhyesti: Varsin persoonallinen, kiehtova ja ihastuttavan tasapainoinen puolimakea punaviini, josta löytyy niin makean mehukasta marjaisuutta, palvikinkkuista savua kuin hentoa ruusuisuuttakin.

Arvio: Hyvä – oikein mainio, jännittävä ja harmoninen esitys. Voisin kuitenkin veikata, että Teliani Valleyn kaltaisen suuremman tuottajan viini edustaa vielä melko simppeliä päätä, joten olisi varsin mielenkiintoista päästä testaamaan vastaavaa viiniä joltain pieneltä paikallistuottajalta!

Hinnan (11,99e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

6.7.17

Omnipollo Magic Number III Protein Shake IIPA

Omnipollo Magic Number III Protein Shake Imperial IPA
  • Valmistaja: Omnipollo
  • Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale / Erikoisuus, maustettu olut
  • Maa: Ruotsi
  • Alue: Tukholma
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,40e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Olen aikaisemminkin kirjoittanut aiheesta: Omnipollo nimittäin on kaikista maailman pienpanimoista kyllä yksi käsittämätön outolintu. Panimolta tulee vähän väliä ulos toinen toistaan käsittämättömämpiä erikoisoluita, joissa yhdistellään täysin olueen liittymättömiä raaka-aineista mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla ja – toisin kuin niin monella muulla pienpanimolla – nämä oluet toimivat erittäin usein hämmentävän hyvin! Olen jo pikku hiljaa hyväksynyt sen, että voin hommata käytännössä minkä tahansa Omnipollon ilman suurta pelkoa siitä, että olut olisi katastrofi. Tästä syystä en miettinyt silmänräpäystä kauempaa, kun Saveur Bière -nettikaupassa vastaani tuli Omnipollon "proteiinipirtelö-DIPA". Jahas, vai että sellaista, ostoskoriin vaan.

Kyseessä on siis Double IPA tai Imperial IPA, kumpaa termiä haluaakaan käyttää, jonka mallaspohjasta löytyy ohraa, vehnää ja kauraa (näistä jälkimmäisin hieman harvinaisempi IPA-puolella). Oluen tekee "proteiinipirtelöksi" se, että oluen sekaan on heitetty sekaan reippaasti heraproteiinia. Tottakai.

Tämä meikäläisen pullo tuli testattua keväällä 2016 ja parasta ennen -päiväys oli 10.11.2016, eli vielä kohtalaisen tuoretta tavaraa oli arviohetkellä.

Oluella on samean utuinen, harmaan kellervä väri – nyt ei voida puhua mitenkään erityisen houkuttelevan näköisestä tuotteesta. Kaadon myötä oluen ylle kohoaa melko runsas mutta suht nopeasti laskeutuva vitivalkoinen vaahto, joka jättää reilusti pitsiä lasin reunoille.

Makeanpuoleisessa tuoksussa tuntuu kypsän sitruksista IPA-humalointia, makean leivonnaismaisena tuoksuvaa maltaisuutta ja vähän imelänä tuoksuvaa kermaista laktoosisuutta. Toisaalta tuoksusta tunnistaa heti, että kyseessä on IPA, mutta toisaalta tuoksu on varsin erikoinen.

Suussa oluella on täyteläinen, kohtalaisen makea ja runsas yleisolemus. Makumaailmassa tuntuu olevan paljon kaikkea, eikä pelkästään ihan tyypillisimpiä oluen aromeita: erikoista keltaista hedelmämössöä, puuroisuutta, herajuomaa, kermaa, jauhoista leivonnaismaisuutta, kevyttä aprikoosia, hennosti makeaa sitrushedelmämarmeladia ja ujon tunkkaista hiivaisuutta. Kokonaisuutta sävyttää hyvin hento ja pehmoinen, jopa puoliolematon hiilihappo, sekä melko maltillinen katkero. Oluella on suorastaan muhkea ja samettisen pehmeä suutuntuma.

Makeahkossa jälkimaussa tuntuu kohtalaista katkeroa, kermaleivosta, appelsiinia, heraa, melko runsasta hiivaisuutta, kevyttä papaijaa ja aavistus alkoholin (8%) makua. Suuhun jää varsin pitkä, makeaan taittuva, pehmeähkö ja moniulotteinen jälkivaikutelma.

Oluesta jää kokonaisuutena todella hämmentävä fiilis. En ole kyllä varma tällä kertaa siitä, että tykkäänkö. Elämyksenä olut on kyllä mielenkiintoinen, mutta loppupeleissä olut ihan rehellisesti tuntuu juuri siltä, mitä se onkin: herajuoman ja DIPA:n epäpyhä ristisiitos. Molemmat tuntuvat kokonaisuudessa melko selvästi, eivätkä ne tunnu aivan sopivan yhteen – vähän kuin ajatus ruispuurosta ja hernekeitosta sekaisin. Olut on, kuten Omnipollon oluet hyvin usein, varsin erikoinen ja omintakeinen, mutta tällä kertaa ei niin onnistunut. Näköjään se on sittenkin mahdollista, että Omnipollokin joskus epäonnistuu. Mutta nostan hattua panimon kavereille ennakkoluulottomasta toiminnasta!

Ja kukaties tämmöinen DIPA-herajuoma-blendi voi jopa maistua jollekin raavaalle punttisalihenkilölle, jonka on käytävä nostamassa rautaa vielä perjantai-iltana töiden jälkeen mutta päästävä silti vielä punttisalifiiliksiin treenin jälkeen?

Lyhyesti: Herajuoman ja DIPA:n yhdistelmä, joka maistuu yhtä kummalliselta kuin se ajatuksen tasolla tuntuukin. Ei niitä Omnipollon onnistuneimpia tuotoksia.

Arvio: OK – olut ei varsinaisesti ole huono tai pahanmakuinen, joten negatiivista arvosanaa se ei mielestäni ansaitse. Se on vain niin erikoinen, että tällä kertaa nautittavuus tai juotavuus ovat jääneet erikoisuudentavoittelun jalkoihin.

Hinnan (5,40e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

4.7.17

Heid Fellbacher Lämmler Trollinger 2014

Heid Fellbacher Lämmler Trollinger Trocken 2014
  • Valmistaja: Weingut Heid
  • Tyyppi: Punaviini, Qualitätswein (QbA) Württemberg
  • Maa: Saksa
  • Alue: Württemberg
  • Rypäleet: Schiava Grossa (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 9,50e (Toukokuu 2016, Weingut Heid)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Trollinger on eteläsaksalainen erikoisuus, jota württembergiläiset rakastavat, muut saksalaiset karsastavat ja josta Saksan ulkopuoliset viininystävät ovat tuskin kuulleetkaan.

Vuosi takaperin olin muutaman päivän pressireissulla, jossa pääsimme tutustumaan Württembergissä ja Rheinhessenissa sijaitseviin viinintuottajiin. Vaikka olinkin alun perin maistanut muutamia Trollingereita, pääsin vasta tuolla reissulla kunnolla perille siitä, mistä Trollingerissa oikeasti on kyse.

Alun perin Trollinger on kotoisin jostain Italian ja Itävallan välimaastosta, Tirolista, jossa lajiketta viljellään nimellä Schiava. Südtirol-Alto Adigen alueella viljellään lukuisia eri Schiavan klooneja (jotkut ovat jopa eri lajikkeiksi laskettavia), joista yksi on Schiava Grossa – lajike, joka tuottaa suurikokoisimpia rypäleitä ja josta tehtyjä viinejä pidetään muita Schiava-viinejä heikkotasoisempina. Jostain syystä juuri tämä lajike kulkeutui Etelä-Saksaan, Württembergiin, jossa sitä alettiin viljellä nimellä Tirolinger, "tirolilainen", mikä myöhemmin vääntyi nykyiseen muotoon Trollinger.

Schiava eli Trollinger tuottaa tyypillisesti kepeitä ja marjaisia viinejä, joissa hapokkuus on tyypillisesti korkeintaan kohtalaista ja tanniineja ei tahdo löytyä yrittämälläkään. Trollingerista on käytännössä mahdotonta tehdä laatuviiniä, mutta se ei ole estänyt paikallisia rakastamasta tätä heidän omaa erikoisuuttaan. Perinteisesti Württembergissä Trollingeristä on valmistettu simppeleitä, puolimakeita punaviinejä, joita myydään litran pulloissa ja joiden sekaan monet tuottajat lisäävät tummempaa Lembergeriä tuomaan väriä ja makua. Kuivat Trollingerit ovat saapuneet vasta hiljattain markkinoille ja ajatus laadukkaasta Trollingerista on monelle tuottajalle käytännössä älytön.

Stuttgartin keskustasta vain n. 10 km päässä sijaitseva Weingut Heid oli ehdottomasti pressireissumme vakuuttavimpia – ellei vakuuttavin viinitalo, joka oli myös ainoa viinitalo, joka selkeästi pyrki tuottamaan Trollingerista jotain parempaa, mihin muualla olimme tottuneet. Taloa luotsaavan Markus Heidin sanojen mukaan hän itse havaitsi köynnöstensä tuottavan paljon korkealaatuisempaa hedelmää heidän siirryttyä luomuviljelyyn, mikä kannusti heitä sekä sertifioimaan kaikki tarhansa luomutarhoiksi että panostamaan enemmän laadukkaan Trollingerin tuotantoon.

Heidin Fellbacher Lämmler Trollinger on ainoa yhden tarhan Trollinger, minkä maistoimme pressireissullamme, sekä myöskin ainoa tarha-Trollinger minkä ylipäänsä olen koskaan maistanut. Fellbachissa sijaitseva Lämmler-tarha on VDP-luokiteltu Große Lage -tarha, eli tasoltaan suurin piirtein Ranskan Grand Cru -luokkaan verrattava tarha, jolle Heid on poikkeuksellisesti suonut palstatilaa myös Trollingerille. Koska Trollingeria ei olla hyväksytty laaturypäleeksi, ei tätä viiniä saa kuitenkaan markkinoida GG-tasoisena huippuviininä. Viiniä on kypsytetty 6–8 kk 600 litran tammitynnyreissä. Jäännsokeria viinissä on 1 g/l, happoja 5,1 g/l ja alkoholia lajikkeelle tyypillisen maltillisesti 12,6%.

Viinillä on hohtava, läpinäkyvän tumman kirsikanpunainen väri, joka tuo vaistomaisesti mieleen Pinot Noirin ja muut vastaavat, kepeämmät viinit.

Hieman pidättelevässä, mutta kaikin puolin vivahteikkaassa aromimaailmassa tuntuu pinnassa punasävytteistä vadelmaisuutta, tummaa kirsikkaa ja metsämansikkaa, taustalla hieman makeampaa kirsikkalikööriä ja häivähdys mustikkaisuutta.

Suussa viini on lajikkeelle tyypilliseen tapaan kepeä, eloisa ja happovetoinen, mutta siinä on myös sellaista intensiivisyyden ja konsentraation tuntua, mitä en ole koskaan aiemmin Trollingerissa tavannut. Kuivassa ja mehukkaassa makumaailmassa tuntuu kypsiä tummia metsämarjoja, mansikkaa, vadelmaa, hieman hapankirsikkaista karvautta, hentoa ylikypsän tumman kirsikan makeutta ja ujoa karpaloista eloisuutta. Viini ei ole Trollingerille ominaisen pehmeä, vaan rakenteesta pitävät huolen niin eloisa hapokkuus kuin ujo tanniininen ote ikenistä.

Keskimaku taittuu kuivaan, pitkäkestoiseen, eloisan hapokkaaseen ja jopa ujosti tanniineillaan tarraavaan jälkimakuun, jossa tuntuu vadelmavetoisesti kypsiä, mutta mukavan hapokkaita, niin tummien kuin punaistenkin metsämarjojen piirteitä. Jälkivaikutelman voi helposti summata englanninkieliseen termiin crunchy.

Kokonaisuutena Heidin Fellbacher Lämmler Trollinger on todella vaikuttava ja fiini Trollinger, helposti paras koskaan maistamastani esitys kyseisestä lajikkeesta. Rehellisesti sanottuna viini ei ole tyylillisesti kovinkaan kaukana keveämmän pään Cru Beaujolais -punaviinistä ja sokkona tarjoiltuna viini menisi sellaisesta ainakin meikäläiselle suorastaan pelottavan helposti.

Kun tietää, kuinka helppoja ja mutkattomia Trollingerit tyypillisesti ovat, on tämä Heidin vakavahenkinen mutta uskomattoman hörpittävä näkemys aiheesta aivan omassa luokassaan. Näin kepeä ja freesi punaviini on sopivasti viilennettynä loistava tapaus aivan sellaisenaan, mutta näin hienoviritteinen viini on myös mitä helpoin naitettava hyvin monille erilaisille ruoille.

Lyhyesti: Heid Fellbach Lämmler Trollinger on ehdottomasti yksi markkinoiden parhaista Trollingereista, ellei jopa paras. Takuuvarma hitti Gamayn, Poulsardin ja vastaavien lajikkeiden ystäville.

Arvio: Erinomainen – hyvin vakuuttava esimerkki siitä, miten yleensä vaatimattomasta ja mitäänsanomattomasta lajikkeesta on mahdollista tehdä huipputasoista viiniä, kunhan raaka-aineisiin muistetaan panostaa riittävästi.

Hinnan (9,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

2.7.17

Thornbridge St. Petersburg

https://www.alko.fi/tuotteet/915496/
Thornbridge St. Petersburg Imperial Russian Stout
  • Valmistaja: Thornbridge
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Englanti
  • Alue: East Midlands, Derbyshire
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 5,99e (Helmikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 5,99e (Kesäkuu 2017, Alko, tilausvalikoima)

Jos pari takuuvarmaa luottopanimoa Brittein saarilta pitäisi nimetä, tulisivat varmasti mieleeni ensiksi Thornbridgen ja Fuller'sin nimet. Nämä panimot eivät yleensä tee maailman persoonallisimpia ja erikoisimpia oluita, vaan keskittyvät ennemmin tuottamaan luotettavia, tasapainoisia ja kovatasoisia perusoluita – sellaisia, joita ei ehkä ajattele ensimmäiseksi silloin, kun etsii jotain erikoisempaa, mutta joihin voi luottavaisin mielin turvautua, kun tarvitaan jotain takuuvarmasti laadukasta ja maukasta tavaraa.

St. Petersburg on Thornbridgen Imperial Stout, jota on saanut Suomesta vuosikausia hyvinvarustettujen kaljakuppiloiden kaapeista, mutta jonka päätymistä Alkon valikoimiin ja kotioloissa nautiskeluun saatiin odottaa aina vuoden 2016 alkuun asti. Meikäläisen pullo (joka tuli testattua noin vuosi sitten, keväällä 2016) oli parasta ennen -päiväykseltään 18.11.2017, eli vielä kirjoitushetkelläkin oluella olisi ollut reilusti käyttöikää jäljellä. Ja kun imperial stouteista on kyse, ovat nuo parin vuoden päiväykset vielä melko konservatiivisia arvioita – parhaat kun kykenevät säilymään hyvin säilytettyinä kellarissa vielä tuplasti kauemminkin! Vääntöä volttipuolella tästä oluesta löytyy 7,4%, mikä on loppupeleissä melko maltillisesti IRS-tyyliä edustavalle oluelle.

Ulkonäöltään olut on hyvin tumman, käytännössä läpinäkymättömän punaruskea. Sen vaalean harmaanbeige vaahtolakki on pitkäkestoinen, melko runsas ja jättää kevyesti pitsiä lasin reunoille.

Varsin paahteisessa tuoksussa tuntuu mämmiä, paahteista mallasta, kevyttä pähkinäisyyttä, hentoa kahvinporoa ja ujoa lakritsia.

Suussa olut on täyteläinen, muttei mitenkään massiivinen tai erityisen makea, mikä ei ole aina itsestään selvää imperial russian stout -nimen alla kulkeville oluille. Suht kuivakassa makumaailmassa tuntuu päällimmäisinä piirteinä tuhkaisuutta, paahteista marrasta, maustepippuria ja kevyttä lakritsia, taustalle jättäytyy hentoa jälkiuunileipää, maltillista ja yrttisen karvasta katkerohumalaa, hentoa sitruksisuutta ja aavistus palvikinkkuista savuisuutta.

Kuivakka ja katkera jälkimaku on keskimakua selvemmin humalavoittoisempi: yleisilme on melko voimakkaan greippinen, paahteinen ja katkeroyrttinen, taustalla tuntuu myls hillittyä jälkiuunileipäisyyttä ja hentoa tuhkaisuutta.

Pähkinänkuoressa Thornbridgen St. Petersburg on suht anteeksipyytelemätön, tiukahko, kuivakka ja paikoin jopa aavistuksen IPA-mainen imperial stout, joka ei lämmetessäänkään sorru pehmeään makeuteen, vaan murjoo varsin ronskein ottein menemään paahteista turpasaunaa. Vaikka oluessa on reilummin katkerohumalaa, ei se silti myöskään päädy edustamaan modernia, humalavetoista American Porter -skeneä, vaan tässä mennään silti selkeästi mallas edellä – sitä on vain sen verran reilusti oluessa, että se kantaa myös tuhdimman humalakattauksen.

Yleisesti St. Petersburg on siis tyypillistä tyylilajin edustajaa kuivempi, kevyempi ja jopa positiivisesti ikävämpi tapaus: se ei ole varsinaisesti "kiva" olut, minkä vuoksi se onkin varsin kiva. Tämä olut siis ei ole kiltti eikä se kosiskele, mutta tarjoaa varsin mukavasti nautiskeltavaa hieman armottomampien, kärtsäisempien ja robustimpien stoutien ystäville.

Lyhyesti: Muhkeampia ja makeampia imperial russian stouteja tiukempi, kärtsäisempi ja kuivakampi esitys mukavan rujolla ja särmikkäämmällä otteella.

Arvio: Tyylikäs – mukava, robusti tapaus, joka kuitenkin muistuttaa tyyliltään enemmän klassista paahteista portteria kuin tyypillisesti vahvempia ja rehevämpiä imperial russian stouteja. Ei ehkä kaikkein tyylipuhtain lajinsa edustaja, mutta kelpo mörssäri joka tapauksessa.

Hinnan (5,99e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

26.6.17

Viinien värit

Jos meikäläinen tästä marssisi kysymään tavan keskivertokuluttajalta, että minkä värisiä viinejä oikein on, tulisi todennäköisesti vastaukseksi, että tottakai valkoinen ja punainen. Siinä se. Rypäleitähän on vain valkoisia ja punaisia, miten sitä voisi muunvärisiä olla? Joku skarpimpi, ei-binäärisesti ajatteleva yksilö voisi myös muistaa vielä vaaleanpunaiset roséeviinit, mutta sen jälkeen olisi varmasti melko hiljaista.

Todellisuudessahan viinien väriskaala on paljon tätä laajempi, sillä eri värien nimillä kutsuttuja viinejä on olemassa vähintään kymmenkunta! Lisäksi viinirypäleiden värimaailma ei ole aivan niin kaksijakoinen kuin voisi kuvitella: perinteisten valkoisten ja punaisten (todellisuudessa lähes mustien) rypäleiden rinnalta kun löytyy nimittäin lukematon määrä erilaisia rypäleitä harmaan, vaaleanpunaisen ja oranssin sävyjen väliltä!
Toiset näistä rypälelajikkeista ovat luonnostaan väriltään jotain valkoisten ja punaisten rypäleiden väliltä, kuten:
  • Kōshū (hohtavan vaaleanpunainen hybridilajike Japanista, joka on risteymä eurooppalaista Vitis viniferaa ja yhtä tai useampaa aasialaista viiniköynnöstä.
  • Muscat Blanc (valkoiseksi luokiteltu lajike, joka usein tuottaa selkeästi kellerviä tai jopa oransseja rypäleitä; saattaa tuottaa myös usein selkeästi punertavampia lajikkeita, jolloin lajiketta kutsutaan toisella nimellä)
  • Roter Veltliner (roosanpunainen tai kevyesti punertava itävaltalaislajike, josta valmistetaan valkoviinejä)
  • Zierfandler (punertavan Roter Veltlinerin ja valkoisen Traminerin risteymä)
Kōshū / CC Wikimedia Commons
Toiset taas ovat perinteisten valkoisten (tai joskus punaisten) lajikkeiden vaaleanpunaisia mutaatioita, tällaisia ovat esimerkiksi:
  • Muscat Rosé eli Moscatel Roxo eli Rosenmukateller (valkoisen Muscat Blancin vaaleanpunainen mutaatio)
  • Muscat Rouge (Muscat Rosén tummemmanpunainen mutaatio)
  • Pinot Gris (punaisen Pinot Noirin vaaleanpunainen mutaatio)
  • Roter Traminer (valkoisen Traminerin vaaleanpunainen mutaatio) ja Gewürztraminer (Roter Traminerin aromaattinen mutaatio)
  • Xarel-lo Vermell eli Pansa Rosado (valkoisen Xarel-lon vaaleanpunainen mutaatio)
Pinot Gris / CC Wikimedia Commons
Jos viinit haluaa raa'asti jakaa vain päätyyppeihin niiden viininvalmistusmenetelmiin perustuen, on siltikin värejä vähintään neljä. Viinien värit jakautuvat näppärästi nelikenttään seuraavan kuvan mukaisesti:
Vasemmalta ylhäältä myötäpäivään:
valkoviinit, oranssit viinit, punaviinit, roséeviinit.


CC Wikimedia commons
Valkoviinit ovat valmistuslogiikaltaan yksinkertaisin: rypäleet vain murskataan, rikkoutuneista rypäleistä valuva mehu otetaan talteen ja se käytetään viiniksi. Valkoviiniä voi tehdä kaikista valkoisista ja useimmista punaisista rypäleistä, sillä melkein kaikkien rypäleiden mehu on käytännössä väritöntä. Sellaiset punaiset rypäleet, joiden kuoret luovuttavat rikkoutuessaan voimakkaasti väriä (kuten Vinhão) tai ns. teinturier-rypäleet, joiden mehu on punaista (esimerkiksi Alicante Bouschet) eivät kuitenkaan sovi valkoviinin valmistukseen. Valkoviinit kuitenkin valmistetaan melko poikkeuksetta vain valkoisista rypäleistä. Joitakin valkoviinejä voidaan valmistaa maseroimalla valkoisten rypäleiden kuoria käyvän viinin kanssa muutamasta tunnista muutamaan päivään, jolloin rypäleiden kuorista irtoaa mm. enemmän aromiyhdisteitä viiniin.
Tyypillisesti valkoviinit ovat väriltään vaalean vihertäviä tai kellanvihreitä, joskus jopa värittömiä, mutta happi saa usein valkoviinin vihreän sävyn katoamaan ja keltaisen sävyt syventymään. Tästä syystä sekä pienissä tammitynnyreissä (joissa viini saa suhteellisesti eniten happea) kypsytetyt valkoviinit että muulla tavoin oksidatiivisesti valmistetut valkoviinit ovat selkeästi sävyltään syvemmän keltaisia kuin esimerkiksi terästankeissa hapettomissa olosuhteissa valmistetut valkoviinit. Samasta syystä valkoviini myös ikääntyessään menettää aluksi vihertävän sävynsä, minkä jälkeen tarpeeksi kauan kypsytellessä viinin keltainen väri alkaa tummumaan, saavuttaen lopulta aikanaan tumman pronssisen punaruskean sävyn.
CC Wikimedia commons
Punaviinit ovat käytännössä valkoviinien täysi vastakohta: viiniä voidaan valmistaa käytännössä ainoastaan punaisista rypäleistä (sekaan voidaan heittää toki pieniä määriä valkoisia rypäleitä, kuten esimerkiksi perinteisessä Côte-Rôtien tyylissä). Kun rypäleet on murskattu, annetaan kuorien maseroitua viiniksi käyvän rypälemehun seassa, jolloin erityisesti käymisen tuottama lämpö ja käymisessä muodostuva alkoholi liuottavat tehokkaasti väriaineita rypäleiden kuorista. Maseraatioaika voi vaihdella melkoisesti vain parista hassusta päivästä useisiin kuukausiin, harvinaisissa tapauksissa jopa vuosiin.
Punaviinin väriin vaikuttavat monet tekijät, merkittävimpinä käytetyt rypälelajikkeet, kuorten maseraatioajan pituus, viinin happopitoisuus, viinin tanniinipitoisuus ja viinin ikä. Rypälelajike määrää sen, paljonko kuorista voi irrota väriä viiniin: ohutkuorisista ja hailakoista lajikkeista irtoaa vähemmän väriä kuin paksuista ja tummakuorisista, teki viinintekijä mitä tahansa. Kuorikontaktin pituus määrää sen, paljonko väriä irtoaa: lyhyellä maseraatioajalla väriä ehtii irrota vähemmän kuin pitkällä, eli hyvin pitkään kuorien kanssa uutetut viinit ovat pääsääntöisesti erittäin tummia. Useita viikkoja maseroitaessa kuoret voivat kuitenkin jopa ruveta sitomaan väriaineita ja tanniineja takaisin itseensä, jolloin lopullisesta viinistä voi yllättäen tulla jopa vaaleampaa kuin hieman lyhyempään maseroidusta viinistä. Viinin happopitoisuus eli pH voi vaikuttaa merkittävästi viinin sävyyn: hyvin hapokkaissa (matala pH) viineissä väri on usein tummanpunainen, jopa kevyesti rusehtavaan taittuva, kun taas vähähappoisissa (korkea pH) viinin sävy voi olla selkeästi sinertävämpi, jopa huomattavan purppura. Tanniinit sekä antavat viinille väriä että sitovat väriaineita itseensä, joten hyvin tanniiniset viinit ovat väriltään usein tummempia, minkä lisäksi viinien väri pysyy pidempään stabiilina. Iän myötä väriaineet hajoavat, sitoutuvat toisiinsa tai tanniineihin ja lopuksi saostuvat sakaksi pullon pohjalle, minkä vuoksi ikääntyneiden viinien värin sävy rusehtuu, vaalenee ja lopulta hyvin pitkän ajan kuluessa muuttuu punaruskeaksi ja läpinäkyväksi – käytännössä siis hyvin saman väriseksi kuin vanha valkoviinikin.
CC Wikimedia commons
Roséeviinit eivät ole niinkään välimuotoja valko- ja punaviineistä, vaan ennemmin punaviinejä, jotka on tehty kuin valkoviinit. Roséeviinit tyypillisesti valmistetaan uuttamalla punaisten rypäleiden kuoria viiniksi käyvässä mehussa muutamasta tunnista muutamaan päivään. Toisessa ääripäässä kuorikontakti voidaan pitää äärimmäisen minimaalisena, jopa lähes olemattomana (lähes väritöntä tyyliä tavoitteleva Provencen tyyli), kun taas toisessa ääripäässä raja roséeviinin ja punaviinin välillä rupeaa olemaan melko häilyvä (esimerkiksi Champagnen intensiivinen Rosé des Riceys, jossa rypäleiden kuoria maseroidaan viinissä useita päiviä). Roséeta voidaan myös valmistaa ottamalla osa käyvästä punaviinistä syrjään roséeviiniksi (saignée-menetelmä eli ns. "verenvuodatus"), minkä lisäksi joissain paikoissa valmistetaan vanhanaikaista viinityyliä, jossa valkoisia ja punaisia rypäleitä murskataan sekaisin, jolloin tuloksena on viini, joka ei ole selkeästi punainen, muttei myöskään valkoinen (esimerkiksi Espanjan historiallinen Clarete). Sen sijaan ainakaan EU:n lait eivät salli, että roséeviiniä saisi valmistaa sekoittamalla puna- ja valkoviiniä keskenään – paitsi kaikista maailman viinialueista juuri Champagnessa.
Oranssit viinit ovat neljästä päätyylistä se kaikkein vähiten tunnetuin. Kuten punaviinit ovat valkoviinien täysi vastakohta, ovat oranssit viinit roséeviinien täysi vastakohta; siinä missä roséeviini on kuin valkoviiniksi tehtyä punaviiniä, on oranssi viini kuin punaviiniksi tehtyä valkoviiniä. Oranssi viini valmistetaan joko valkoisista tai vaaleanpunaisista rypäleistä ja viininvalmistuksessa rypäleiden kuorien annetaan maseroitua viiniksi käyvän mehun seassa. Valkoisia rypäleitä täytyy usein maseroida melko kauan, ennen kuin ne antavat merkittävästi väriä ja silloinkin viinit ovat usein ennemmin kullankeltaisia kuin erityisen oransseja; vaaleanpunaiset rypäleet taas luovuttavat melko nopeasti väriä ja näistä valmistettu viini voi olla väriltään vaalean kuparisesta hyvin syvään oranssiin. Maseraatioajat vaihtelevat melkoisesti vain muutamista päivistä (esimerkiksi pohjoisitalialainen Ramato) useisiin kuukausiin, jopa vuosiin (mm. perinteinen georgialainen tyyli). Erityisesti Georgiassa oransseja viinejä kutsutaan mieluummin nimellä amber wine, meripihkan värinen viini.

Näiden neljän päätyylin alle sitten mahtuu vielä varsin iso kirjo muunlaisia värejä. En takaa, että tämä lista olisi mitenkään täysin kattava aiheen tiimoilta – tässä on vain listattuna ne eriväriset viinit, jotka tulivat ensimmäisenä mieleeni.

CC Wikimedia
Commons
Harmaa: vin gris eli "harmaa viini" on lähinnä ranskalainen roséeviinien alatyyli. Tällä nimellä kulkevia viinejä tulee vastaan erityisesti Pohjois-Ranskassa sijaitsevan Lorrainen alueella ja sillä tarkoitetaan punaisista (Lorrainessa Pinot Noir- tai Gamay-) rypäleistä valmistettua viiniä, jossa kuoria maseroidaan hyvin vähän tai ei ollenkaan. Tällä alueella yleensä pyritään saamaan viineihin syvyyttä ottamalla saignée-menetelmän mukaisesti osa maseroitumattomasta mehusta syrjään vin gris'ksi, jolloin jällejäävä, punaviiniksi tarkoitettu osuus saadaan konsentroituneemmaksi.
CC Wikimedia Commons
Keltainen: vin jaune eli "keltainen viini" on persoonallinen valkoviinien alatyyli Ranskan Jurasta. Tätä viiniä valmistetaan aina erittäin kypsistä Savagnin- eli Traminer-rypäleistä, joista saatu viini siirretään tynnyreihin kypsymään. Näitä tynnyreitä ei kuitenkaan täytetä aivan täyteen, eikä niitä myöskään täytetä viinin haihtuessa ajan myötä. Näissä tynnyreissä viinin päälle muodostuu kimmoisa, vahamainen hiivakerros eli voile (huntu), joka suojaa viiniä liialta hapettumiselta kypsymisen ajan, jonka on kestettävä vähintään 75 kk (yli 6 vuotta). Hapelta suojaamisen ohella hiivahuntu myös kuluttaa viinistä ravinteita ja tuottaa viiniin asetaldehydiä, joka on mm. Fino Sherryn aromimaailmasta tuttu, pistävänä ja suolaisena tunnettu yhdiste. Keltaiset viinit ovat siis hyvin Fino Sherryn kaltaisia, mutta selkeästi oksidatiivisempia ja vivahteikkaampia valkoviinejä, joille on tyypillistä asetaldehydin tuomat pistävän pähkinäiset, suolaiset ja viheromenaiset vivahteet. Koska viini on valmistettu varsin oksidatiivisesti, ei keltainen viini hätkähdä pitkääkään kellarointia – pitkäikäisimmät yksilöt voivat kestää kypsyttelyä jopa toistasataa vuotta. Parhaimpien keltaisten viinien sanotaan tulevan mikroskooppiselta Château-Chalonin ala-alueelta.
Vihreä: vinho verde eli "vihreä viini" on portugalilainen viinityyli, joka käsittää niin valko-, rosée- kuin punaviinejä ja joka tulee samannimisestä viiniappellaatiosta Pohjois-Portugalista (kyllä, on oikeasti olemassa myös viinialue, jonka nimi on Vinho Verde). Viinityylin nimi ei niinkään tule viinin väristä, vaan "vihreä" viittaa siihen, että viinit ovat tyyliltään hyvin nuoria ja usein hädin tuskin kypsistä rypäleistä valmistettuja. Valkoiset vinho verdet ovat toki monien valkoviinien tapaan usein vihertäviä, mutta erityisesti punaisesta Vinhãosta valmistetut punaiset vinho verdet voivat olla äärimmäisen tiiviin punamustia ja käytännössä täysin läpinäkymättömiä. Monet alueen viinit ovat kevyesti pirskahtelevia, mutta eivät suinkaan kaikki – erityisesti yhden lajikkeen viinit ovat usein täysin hiilidioksidittomia ja selkeästi alueen perinteisiä, erilaisista rypälesekoituksista valmistettuja viinejä kypsempiä ja tuhdimpia.
Rubiininpunainen: ruby port on sekä yleisnimitys punaisista portviineistä, että tuon punaisen portviinityylin alatyylilaji. Jos portviinipullossa lukee Ruby Port, on yleensä kyseessä hyvin nuori, useammasta aiemmasta vuosikerrasta sekoitettu perustason punainen portviini, joka tavallisesti käy ja kypsyy terästankeissa. Paremmat Ruby Port -tankit tai -tynnyrit yleensä pullotetaan erikseen nimellä Ruby Reserve tai Reserve Port. Normaalisti Ruby Portit ja Reserve Rubyt ovat väriltään nuorekkaampia ja hohtavamman punaisia, kuin synkemmät ja kehittyneempiä sävyjä ulkonäöllään vihjailevat Crusted Portit, Late Bottled Vintage Portit tai arvostetut Vintage Portit.
Ruskea: tawny port eli "ruskea portviini" on yksi neljästä portviinin päätyylistä (joista muut kolme ovat punainen ruby port, harvinainen rosé port ja valkoinen white port. Tawny port aloittaa elämänsä ruby portin tavoin punaisena, mutta viinin annetaan kypsyä tammitynnyreissä paljon pidempään kuin tavallisten punaisten portviinien, jolloin happi läpäisee tynnyrin puun pikku hiljaa ja viini ajan myötä hapettuu, muuttuen punaisesta ruskeaksi; samalla viinin tuoksun ja maun hedelmäiset ja marjahilloiset sävyt muuttuvat kohti paahdettuja pähkinöitä, kuivattuja keltaisia hedelmiä, vaahterasiirappia, karamellia ja vaniljaa. Yleensä tawny portit sekoitetaan keskimäärin suurin piirtein samanikäisistä viinieristä sekoitteiksi (punertavat, ikämerkitsemättömät nuoret Tawnyt; punaruskeat 10-vuotiaat; tummanruskeat 20-vuotiaat; kupariset 30-vuotiaat; vaalean pähkinänruskeat 40-vuotiaat), mutta parhaista vuosikerroista voidaan pullottaa myös yhden vuosikerran Colheita-nimellä kulkevia ruskeita portviinejä.
Sininen: Espanjassa kehitettiin hiljattain täysin uusi viinityyli, sininen viini; pieni ryhmä ihmisiä halusi tehdä "viinin ihmisille, jotka tykkäävät viineistä – ei viiniä viinisnobeille". Näistä lähtökohdista valmistetun sinisen viinin pohjana toimii viinipohja, joka on valmistettu espanjalaisista ja ranskalaisista, väreiltään punaisista ja valkoisista ostorypäleistä. Näistä rypäleistä puristettu, väritön viinipohja värjätään punaisten rypäleiden kuorista saatavalla antosyaanilla ja luonnosta saatavalla sinisellä väriaine indigotiinilla hohtavan kobaltinsiniseksi, minkä jälkeen viini vielä makeutetaan kalorittomalla makeutusaineella. Jos minulta kysytään, on omasta mielestäni melko erikoinen veto tuoda juuri tähän aikaan markkinoille tällainen viini: nykyisin ihmisten viinimaku tuntuu olevan kohti yhä luonnollisempia ja vähemmän käsiteltyjä tuotteita, kun taas tämä "sininen viini" tuntuu lähinnä teolliselta epäviiniltä, jolla on hyvin vähän tekemistä minkään oikean viinin kanssa. Tuote on kyllä varmasti mielenkiintoinen lisä viinimaailmaan, mutta näillä näkymin voisin veikata sen jäävän lähinnä muutaman tuottajan kokeelliseksi kyhäelmäksi kuin miksikään vakavasti otettavaksi, pitkäikäiseksi viinityyliksi. No, aika näyttää.
Violetti: Tässä nyt huijaan vähän – mitään virallista "violettia viiniä" ei olekaan olemassa. Sen sijaan, kuten jo ylempänä mainitsin, monet nuoret punaviinit voivat todellisuudessa olla hämmentävän sinertäviä sävyltään, jolloin viinin punainen väri muistuttaakin enemmän erittäin syvää purppuraa tai violettia. Tämä johtuu punaviinien väriaineista, antosyaaneista, jotka nuoressa viinissä ovat vielä hyvin lyhytketjuisina molekyyleinä ja jotka näkyvät selkeästi sinertävän värisinä. Tämä sinertävä sävy riippuu myös vahvasti viinin happopitoisuudesta eli pH:sta. Hyvin hapokkaissa (pH n. 3,0) punaviineissä sinertävät antosyaanit ovat lähes läpinäkyviä, minkä vuoksi jopa erittäin nuorista mutta hapokkaista punaviineistä voi sinisen sävyt olla lähes olemattomia; sen sijaan näiden antosyaanien sävy on voimakkaimmillaan liuoksessa, jonka pH on 5,5, minkä vuoksi matalahappoiset (pH n. 4,0) punaviinit ovat yleensä väriltään erittäin sinertäviä tai purppuraisia. Koska uudessa maailmassa punaviinit usein valmistetaan kypsemmistä rypäleistä (mitä kypsempiä rypäleet ovat, sitä vähemmän niissä on happoja), ovat uuden maailman punaviinit sävyltään keskimäärin purppuraisempia kuin vanhan maailman vastaavaan tyyliin valmistetut punaviinit. Viinien ikääntyessä antosyaanit hajoavat, polymerisoituvat pidemmiksi ketjuiksi tai sitoutuvat viinien tanniineihin. Juuri sitomalla väriaineita itseensä tanniinit tekevät viinin väristä stabiilimman, joten tanniinisissa viineissä viinin iän myötä tapahtuva värin muuttuminen voi olla hitaampaa kuin vähätanniinisissa viineissä, joiden sävy voi ruveta taittumaan rusehtavan sävyyn jo melko nuorena. Iän myötä viinin hajonneet tai liian pitkiksi molekyyleiksi polymerisoituneet antosyaanit saostuvat ja laskeutuvat sakaksi viinin pohjalle; aluksi hajoavat nuorekkaat, siniset ja purppuraiset väriyhdisteet, myöhemmin myös syvän punaiset. Lopulta jäljelle jäävät vain rusehtavat väriaineet, mikä tarkoittaa sitä, että loppupeleissä äärimmäisen vanha punaviini ja äärimmäisen vanha valkoviini voivat muistuttaa toisiaan erehdyttävän paljon.
Musta: vin noir de Cahors eli "Cahorsin musta viini" oli nimi, jolla tunnettiin Lounais-Ranskassa sijaitsevan Cahorsin kylän ympäristössä valmistetut punaviinit. Viinit saivat värinsä Loiren laaksosta eteläisempään Ranskaan kulkeutuneesta Côt-lajikkeesta, jolla on erittäin paksut ja runsaasti väriaineita sisältävät kuoret; myöhemmin tämä tummanpuhuvia viinejä tuottava lajike tuli maailmankuuluksi sen kulkeuduttua Argentiinaan nimellä Malbec. Jo keskiajalla Cahorsin musta viini oli tunnettu laajalti; se mitteli suosiossaan läheisen Bordeaux'n viinien kanssa ja sitä vietiin myyntiin ympäri Eurooppaa, jopa aina Venäjälle asti. Viinin historiallisen suosion vuoksi ei ole tänäkään päivänä epätavallista tavata nykyisen ja entisen Venäjän viinialueilla tuottettuihin (ja useasti makeisiin) punaviineihin, joiden nimi on Kagor – vanha venäläinen nimi Cahorsille. Ajan myötä Cahorsin viinien lisänimi "musta" on kadonnut ja tätä nykyä viinit kulkevat appellaation nimen AOC Cahors alla, joskin viinit ovat edelleen lajikkeelle tyypillisesti läpinäkymättömän mustanpunaisia ja rungoiltaan hyvin tiiviitä.

Tietenkin voi hyvin olla mahdollista, että meikäläiseltä on vielä jäänyt joitain värejä käsittelemättä, mutta tässä pitäisi olla pähkinänkuoressa koko viinimaailman värikartta pääpiirteittäin – selkeästi paljon enemmän mitä yksinkertainen "punaviini ja valkoviini" kykenee käsittämään. Jos mieleesi tulee vielä jotain uusia viinien värejä, pistä huudellen kommenttikentässä!

25.6.17

Can Descregut M100 Macabeu 2012

Can Descregut M100 Macabeu 2012
  • Valmistaja: Can Descregut
  • Tyyppi: Valkoviini, DO Penedès
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès
  • Rypäleet: Macabeo (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 14,15e (Maaliskuu 2016, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Macabeo on yksi Espanjan merkittävimpiä valkoisia rypäleitä: sen lisäksi että se näyttelee merkittävää osaa kuohuvien Cava-viinien rypälepohjassa, on se monilla Espanjan alueilla tärkeä valkoviinien raaka-aine (joskin muualla kuin Kataloniassa rypälettä tavataan useammin nimellä Viura). Yleensä Viurasta valmistettuja valkoviinejä pidetään melko ohkaisina, vaatimattomina ja lähinnä kohtalaisen hyvän hapokkuutensa ansiosta riittävän raikkaina viineinä – joskin Riojan arvostetun old school -tuottaja R. López de Heredian uskomattoman vaikuttavat ja vivahteikkaat valkoviinit pystyvät upeasti realisoimaan lajikkeen todellisen potentiaalin.

Kataloniassa harvemmin tavataan Macabeo (tai Macabeu) -valkoviinejä, sillä valtaosa alueen rypäleistä poimitaan varsin varhain kuohuviinituotantoa varten. Jonkin verran Macabeo-valkoviinejäkin Kataloniassa tehdään, mutta lajike viihtyy hieman lämpimämmillä alueilla, joten katalonialaiset Macabeot harvemmin kykenevät saavuttamaan valkoviineille optimaalista kypsyyttä ja täten jäävät yleensä hieman mutkattomammiksi arkiviineiksi. Penedèsissä sijaitsevan Can Descregutin M100 pitäisi kuitenkin olla toista maata.

Alt Penedèsin ala-alueella sijaitseva Can Descregut on viinitalo, joka on tuottanut rypäleitä ja pohjaviiniä Cava-taloille jo useiden sukupolvien ajan, mutta on vasta viime aikoina alkanut tuottaa viinejä omalla nimellään – tässä vaiheessa on siis hieman vaikea sanoa, onko kyseessä varsinaisesti uusi vai vanha viinitalo. Vuodesta 2005 eteenpäin talo on tuottanut viinejä 50 tarhahehtaariltaan sertifioidusti luomuna ja painotus on lähinnä paikallisista lajikkeista valmistetuissa valkoviineissä ja kuohuviineissä, joskin tarhoilta löytyy myös kansainvälisiä punaisia lajikkeita ja harvinaista, vaaleanpunaista Xarel-lo Vermelliä.

M100 on talon huippuviini, jota tuotetaan vain parhaina vuosikertoina (en mene takuuseen, mutta tämä 2012 saattaa olla ainoa valmistettu vuosikerta, sillä muita vuosikertoja ei meikäläisen silmiin ole vielä osunut). 40% Macabeo-pohjaviinistä käy ja kypsyy unkarilaisissa tammitynnyreissä, loput terästankeissa. Pullotus tapahtuu 4 kk sakkakypsyttelyn jälkeen. Vuosikerta 2012 on talon omien sanojensa mukaan poikkeuksellisen hyvä, koska Macabeu-rypäleet saavuttivat tuolloin poikkeuksellisen korkean potentiaalialkoholin tason, eikä tarhoilla ollut lainkaan homeongelmia, mikä on usein hyvin tyypillinen Macabeun vaiva. Viinissä on talon analyysien mukaan 13% alkoholia ja 6,2 g/l happoja, vuosituotanto järisyttävät 2,000 pulloa. Meikäläisen kappale tuli korkattua noin vuosi sitten, loppukeväästä 2016.

Viinillä on melko nuorekas limetinvihreä väri.

M100:n tuoksu on runsas, aromikas ja moniulotteinen; nokkasektorilla tuntuu vastaleikattua päärynää, aromaattista fenkolia, tammitynnyreistä kielivää hillittyä kermaisuutta ja maltillista pähkinäisyyttä, hennosti keltaista omenaa ja ujoa savuisuutta. Illan myötä avautuessaan tuoksu saa makeampia, kevyen keltaluumuisia ja jopa persoonallisia, hennon petrolisia piirteitä.

Suussa viinillä on melko täyteläinen ja suutuntumaltaan jopa kevyesti öljyinen olemus, mutta vastapainoksi löytyvät reilut hapot, jotka pitävät kokonaisuuden mukavan raikkaana ja ryhdikkäänä. Makupuolelta erottuu kypsää omenaa, kivistä mineraalia, kevyttä kermaisuutta, hillittyä mausteisuutta, hentoa mantelista pähkinäisyyttä ja ujosti aromaattista yrttisyyttä. Viinin yleisilme on moniulotteinen ja tyylikäs, eikä se ole niinkään suoraviivainen ja rapsakka, vaan ennemminkin melko rauhallinen ja silkkinen – reippaasta hapokkuudestaan huolimatta.

Jälkimaussa suuhun jää tuoretta kaneliomenaa, tynnyrikypsyttelyn esille nostamaa kermaisuutta, kivistä mineraalia, kevyttä suolaisuutta, hentoa hiivasakkaista meininkiä ja vihertävää yrttisyyttä. Kiitos reilun hapokkuuden, suuhun jäävä vivahteikas jälkivaikutelma on raikas ja kantaa pitkään.

Kokonaisuutena viini on varsin vakuuttava ja erittäin taiten tehty esitys: viinistä ei olla selvästikään haettu massaa, konsentraatiota ja rehevää tammisuutta, vaan vivahteikkuutta ja enemmän Burgundin suuntaan vihjaavaa eleganssia. Viini ei ole mikään Heredian Viña Tondonia (ts. kenties maailman paras Viura / Macabeo), mutta ero Katalonian tyypillisiin, perustason Macabeo-valkoviineihin on käsinkosketeltava.

Kokonaisuus on vielä näin 4 vuoden iässäkin vielä erittäin nuorekas ja hedelmävetoinen, joten viinille on helppo povata valkoviiniksi pitkää ikää. Voin kuvitella viinin hyvin säilytettynä kehittyvän parempaan suuntaan noin 10. ikävuoteensa asti ja pitävän sen jälkeen kutinsa vielä useita vuosia eteenpäin. Vaikka viini on nyt varsin mainio esitys, uskon sen muuttuvan entistä mielenkiintoisemmaksi lisävuosien tuodessa sille kehittyneempiä, kermaisia ja pähkinäisiä sävyjä.

Lyhyesti: Varsin vakuuttava ja vivahteikas huippu-Macabeo, jossa painoa on vivahteikkuudella, ryhdillä ja aromien syvyydellä – ei painolla ja konsentraatiolla.

Arvio: Tyylikäs – mainio esimerkki siitä, miten tästä yleensä melko tavanomaisesta lajikkeesta on mahdollista saada varsin vakuuttavaa tavaraa aikaiseksi myös Riojan ulkopuolella.

Hinnan (14,15e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

23.6.17

Eric Bordelet Poiré Granit 2014

Eric Gordelet Poiré Granit 2014
  • Valmistaja: Eric Bordelet
  • Tyyppi: Siideri, Poiré / Perry
  • Maa: Ranska
  • Alue: Loire, Mayenne, Charchigné
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 18,60e (Joulukuu 2015, Systembolaget)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Maailman laatusiideriskene on kyllä pieni. Kyllähän sitä tasokkaita siidereitä löytyy mm. Englannista, Ranskasta ja Espanjasta – sekä toki pienemmissä määrissä myös muistakin maista, mukaanlukien Suomesta – mutta ylipäänsä artesaanisiiderien tarjonta on olematonta verrattuna maailman laatuviineihin ja pienpanimo-oluisiin. Ei myöskään ole olemassa oikeastaan mitään vastaavaa siiderintuottajaa kuin mitä viini- tai pienpanimo-olutpuolelta löytyy.

Paitsi Eric Bordelet.

Eric Bordelet ei kyllä ole mikään vastaavalla tavalla tunnettu nimi kuin esimerkiksi Domaine Romanée-Conti tai Château Lafite-Rothschild, mutta asioista perillä olevien siiderinharrastajien keskuudessa miehen nimi kyllä herättää lähes vastaavantasoista arvostusta. Tämä pariisilaisen L'Arpège-ravintolan entinen sommelier siirtyi tuottamaan siidereitä Bretagnen ja Normandian välimaastossa sijaitsevaan Charchignéen vuonna 1992 visionaan, että siidereitä ei tulisi tuottaa omina juominaan, vaan enemmän kuin viiniä. Bordelet on hankkinut 19 hehtaaria omena- ja päärynäistutuksia, joita hän tätä nykyä viljelee biodynaamisesti. Istutuksista 4,5 ha on vanhoja, 40–50-vuotiaita omenapuita, 7 ha vuonna 1992 istutettuja omenapuita ja 7,5 ha vuonna 1992 siideripuita. Kaikki Bordelet'n 20 omena- ja 15 päärynälajikkeita on paikallisia, erityisesti siiderinvalmistukseen sopivia lajikkeita.

Siiderinvalmistuksessa Bordelet'n keräämät hyvin kypsät omenat ja siiderit aluksi siirretään viileään, hyvin tuuletettuun varastotilaan kypsymään ja haihduttamaan hieman nestettä 3–5 viikon ajaksi. Tämän jälkeen hedelmät jauhetaan ja niistä puristetaan mehu perinteisellä prässillä. Hedelmistä saatu mehu käytetään siideriksi villihiivoilla hitaasti viileässä lämpötilassa ja mehu lapotaan monta kertaa uuteen kypsymisastiaan mahdollisimman kirkkaan siiderin saamiseksi. Lappoamisen myötä hiivan määrä käyvässä siiderissä vähenee ja siidereiden käyminen hidastuu; kun siiderien käyminen rupeaa olemaan lopuillaan, Bordelet pullottaa siiderinsä, jolloin loppuun käyvä siideri saa hiilidioksidikuplansa luonnonkorkilla suljetussa pullossa. Bordelet ei koskaan chaptalisoi siidereitään, eli hän ei koskaan lisää sokeria siidereihinsä, vaan ne ovat luonnostaan makeita – lukuun ottamatta kuiviksi käytettyjä Brut-siidereitä.

Vaikka Bretagne ja Normandia ovat tunnettuja ensisijaisesti omenasiidereistään, on Bordelet'n lippulaivatuote erikoisesti päärynöistä valmistettu siideri Granit. Bordelet'n päärynätarhoista n. 1 hehtaarin alueella, graniittimaaperässä kasvaa ikivanhoja, peräti 300-vuotiaita ja useiden kymmenien korkeuteen kasvavia päärynäpuuvanhuksia; Granit-siideri valmistetaan yksinomaan näiden puiden mikroskooppisen pieniksi kasvavista hedelmistä.

Granitilla on vaaleanvihreä väri, jonka ansiosta se menisi helposti kuohuviinistä.

Lasista kohoaa hillitysti aromaattinen, kuivakan päärynäinen ja viehkeä tuoksu, jossa tuntuu myös hillityn kukkaisia ja aavistuksen märän kivisiä, kesäisiä aromeja.

Suussa siideri tuntuu olevan kuiva ja kirpeä, mutta kielen kärjessä erottuva ujo makeus paljastaa, että siiderissä kyllä on jäännössokeria – se ei vain juurikaan tunnu kokonaisuudessa. Suussa siideri on yleisolemukseltaan kepeä, kivisen mineraalinen ja tuntuvan hapokas – tämä ei ole alueelle tyypillinen, raskastekoinen, ylikypsää makeutta vihjaileva ja brettaisen funky maalaissiideri, vaan lähes painottoman kepeä, hienoviritteinen ja äärimmäisen puhdaspiirteinen siideri. Makumaailmaa hallitsevat enemmän viheromenaiset ja ujon sitruksiset piirteet kuin yleensä poiré-siidereihin yhdistetty mehukkaan makea, suoraviivainen hedelmäisyys. Taustalla häilyy lähinnä kirpeää, raa’ahkon päärynäistä hedelmää, kivipölyisyyttä ja ujoa mausteisuutta. Kokonaisuutta sävyttää erittäin pieni ja pehmeä hiilihappo.

Siideri jättää suuhun kirpeän mutta silti myös kevyesti makean, hapokkaan päärynäisen, viheromenaisen ja ujosti kivisen mineraalisen jälkimaun. Suuhun jäävä keskipitkä jälkivaikutelma on raikas, maukas ja suutapuhdistavan mineraalinen.

Kuten aikaisemmin sanoin, Bordelet'n siideri on tyylillisesti hyvin erilainen kuin Bretagnen ja Normandian tyypilliset siiderit, jotka valmistetaan usein ylikypsistä omenoista hyvin vanhoilla, perinteisillä välineillä, jolloin lopputuloksena on raskastekoisia, ylikypsän omenaisia ja rustiikkisen brettaisia siidereitä. Tämä ei ole myöskään tyypillinen, makea, suoraviivainen ja pehmoinen päärynäsiideri. Päin vastoin, Bordelet'n Granit on hämmentävän kepeä, puhdaspiirteinen ja hienostunut esitys, joka muistuttaa tyylillisesti enemmän hyvin kepeää ja hillittyä kuohuviiniä, jonka vaatimaton 4% alkoholipitoisuus pitää äärimmäisen juotavana ja freesinä. Eniten tässä siiderissä hämmentää se, miten se vaikuttaa monin paikoin erittäin kuivalta, vaikka kokonaisuudessa on jäännössokeria ihan reilusti – viininä tämä olisi jotain puolikuivan ja puolimakean välimaastosta. Kokonaisuus silti tuntuu ensisijaisesti todella kuivalta ja raikkaalta, kiitos tuntuvan hapokkuuden ja kivisen mineraalisuuden!

Moni taho mainitsee Bordelet'n siiderien olevan erittäin kypsytyskestävää tavaraa ja erityisesti Granit'n sanotaan olevaan talon tuotannosta sitä kellaroitavinta. Tätä ajatellen pitänee pitää silmät auki, jos tätä ainutlaatuista siideriä sattuisi tulemaan vastaan – tämä siideri kun oli (viime kesänä juotuna) vain 2 vuoden ikäistä, oli kokonaisuus erittäin primäärisen tuntuinen. Olisikin erittäin mielenkiintoista päästä testaamaan mahtaako Bordelet'n tuotteiden kypsytyskestävyys olla maineensa mukaista, eli mahtaakohan siiderit todella kehittyä vuosien ajan kellarissa! Siiderien iän seuraaminen on toki hieman hankalaa, sillä pullojen etiketti ei vuosikerroista puhu mitään – tämän meikäläisenkin pullon vuosikertakin paljastui vasta avaamisen yhteydessä pullon korkista!

Lyhyesti: Hämmentävän elegantti, puhdaspiirteinen ja mineraalinen prestige-päärynäsiideri, joka muistuttaa enemmän laatukuohuviiniä kuin siideriä.

Arvio: Erinomainen – hands down paras maistamani päärynäsiideri. Bordelet ei petä.

Hinnan (18,60e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.