Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

19.9.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1424 viiniä, 279 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


31.3.14

Brezza Santa Rosalia Langhe Freisa 2009

Brezza Santa Rosalia Langhe Freisa 2009
  • Valmistaja: Azienda Agricola Brezza
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Langhe Freisa
  • Maa: Italia
  • Alue: Piemonte, Langhe
  • Rypäleet: Freisa (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 15-20e (Joulukuu 2013)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viinibloggaajien pikkujouluissa Italia oli melko suosittu valinta, sillä illan yhdestätoista viinistä peräti neljä oli saapasmaasta – vieläpä kivasti pohjoisesta, keskivaiheilta, etelästä ja Sisiliasta! Järjestyksessään kolmas italiaano oli Viinistä ja Vierestä -blogin Jukan tuoma Freisa Pohjois-Italian Piemontesta.

Viinin tuottanut Brezza on vanha, perheomisteinen yritys, jolla on sekä oma, Barolon kylässä sijaitseva hotelli-ravintola että viinitarhoja ympäri Piemontea. Rypäleitä talo on viljellyt vuodesta 1885 ja omaa viiniäkin on tuotettu jo yli sadan vuoden ajan, sillä talon ensimmäinen omalla nimellä pullotettu viini on vuodelta 1910. Talon 80,000 tuotannosta yli 95% on punaviinejä ja yli puolet talon tuottamista viineistä menee myyntiin ulkomaisille markkinoille.

Piemontelaisista punaisista rypäleistä täällä päin tunnetaan lähinnä upea Nebbiolo ja hieman arkisempi Barbera, sekä silloin tällöin monopoliin eksyvä yksittäinen Dolcetto. Sen sijaan muut alueen rypäleet (esim. Freisa, Grignolino, Ruché) ovat varsin harvinaista tavaraa ja siksi niitä on aina ilo päästä maistamaan kun tilaisuus sattuu kohdalle. Yleensä Freisa-rypäleestä valmistetaan kevyesti pirskahtelevia, puolikuivia tai -makeita punaviinejä, mutta rypäle taittuu näitä niin kuivempiin kuin makeampiin tyyleihin ja valmistetaan siitä myös kuohuviinejä kuin pöytäviinejäkin – yleensä viinin tanniineja ja niiden tuomaa karvautta tasapainotetaan viiniin jäävällä jäännössokerilla. Tämä bloggaajien pikkujouluissa esitelty Freisa oli kuitenkin kuiva ja hiilihapoton tapaus, eli aivan tavallinen punaviini. Talo ei hirveästi kerro kyseisen viinin taustoja ja Google taas antaa ristiriitaisia tietoja – toisten lähteiden mukaan Brezza kypsyttää perustason viininsä terästankeissa ja paremman pään viinit suurissa botti-tynnyreissä, kun taas toisten lähteiden mukaan Santa Rosalia Freisa oli kypsynyt lyhyen aikaa uusissa tammitynnyreissä. Mene ja tiedä.

Viinin väri on tasaisen tummahkon rubiininpunainen ja kohtalaisen läpinäkyvä.

Tuoksu on varsin aromaattinen ja ilmaisuvoimainen, joskin kaiken aromikirjon seasta nousee esiin juonne banaanisia käymisestereitä – viini lienee käynyt turhankin viileissä lämpötiloissa käymisvaiheessa. Tämä banaanisuus ei varsinaisesti muistuta Beaujolais Nouveau -viinien ja saksalaisten vehnäoluiden synteettistä banaanikarkin aromia, vaan enemmän oikeaa, vastakuorittua banaania, mutta onpahan banaania kuitenkin. Etunenässä tuoksusta kuitenkin löytyy kirsikan, vadelman ja hennosti mustaherukkaan taittuvan tummemman marjan aromeja, tammen mieleeni tuovaa makeaa mausteisuutta (tämä puhuisi enemmän tammi- kuin terästankkikypsytyksen suuntaan) ja erityisesti piemontelaisille punaviineille tyypillistä, hillittyä savuista maaperää.

Ohuehko väri ja marjavetoinen tuoksu antavat odottaa kepeää viiniä, mutta Santa Rosalia Freisa onkin suussa yllättävän tuhti ja konsentroitunut. Makumaailmaa hallitsevat makeat tumman hedelmäiset vivahteet ja melko voimakaskin eksoottinen mausteisuus – tosin tämä makumaailma aloittaa makean hedelmäisenä, mutta muuttuu melko tuntuvien happojen ja tiukan mausteisuuden ikeessä selkeästi kuivemmaksi ja tiukemmaksi marjaisuudeksi – jopa kirpeäksi sellaiseksi. Melko nuorekas ja tiukka tanniinisuus korostaa mausteisuuden katkeroisia puolia ja tekee yleisilmeestä aavistuksen kireän oloisen.

Jälkimaku tuntuu olevan selkeästi keskimakua kepeämpi ja vaatimattomampi. Siinä mittelevät tasaisesti hapankirsikkainen ja hennon punaherukkainen hedelmä, sorainen maamaisuus, pippurisenpuoleinen mausteisuus ja runsaiden tanniinien tuoma karvas jälkifiilis; jälkivaikutelma on melko moniulotteinen, mutta intensiteetiltään selkeästi keskimakua mailtillisempi.

Brezzan Freisa on varsin tanakka, kypsänpuoleinen ja tiukkarakenteinen esitys, jossa on paljon sekä rakennetta että hedelmää. Yleisilme on varsin uutoksinen ja kypsä – jopa moderni – mutta hyvin tiukan ja voimakkaan tanniinisen runkonsa puolesta viini tuntuu asettuvan melko luontevasti osaksi piemontelaisten punaviinien jatkumoa. Klassisten, hillitympien ja kuivempien viinien ystäville viinin makeahko ja banaaninen tuoksu sekä muhkea yleisilme eivät ehkä putoa, mutta modernimpien pohjoisitalialaisten joukossa Santa Rosalia Freisa on ihan kelvollinen esitys. Kenties pidempään kypsyttelemällä viinin tuoksukin hieman vakavoituu ja rungon tiukin ote hellittää, jotta kokonaisuus toimisi kivasti myös omillaan – nykykunnossa näkisin viinin parhaiten punaiseksi jätetyn lihan tai rasvaisten kesägrillattavien kyljessä.

Lyhyesti: Tanakka- ja tiukkarakenteinen piemontelainen punaviini, jossa tuhti, kypsä ja konsentroitunut keskimaku tuntuu olevan hieman ristiriidassa viinin kepeähkön, kuivan ja marjaisen tuoksun ja jälkimaun kanssa. Kokonaisuus on tästä huolimatta kuitenkin ihan hyvin balanssissa – joskin tuoksun simppelit tusinapunaviinit mieleen tuova banaanisuus rokottaa pisteitä.

Arvio: Hyvä – Santa Rosalia on ihan kelpo Freisa, joskin tyyliltään melko moderni ja unohdettava. Se on rakenteikas ja tasapainoinen esitys, mutta makumaailmaltaan turhan luonteeton erottuakseen kunnolla muista vastaavista pohjoisitalialaisista viineistä.

Hinnan (15-20e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa veroinen.

30.3.14

Radici Taurasi Riserva 1999

Radici Taurasi Riserva 1999
  • Valmistaja: Mastroberardino
  • Tyyppi: Punaviini, DOCG Taurasi Riserva
  • Maa: Italia
  • Alue: Campania, Avellino, Taurasi
  • Rypäleet: Aglianico (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 22-30e (Joulukuu 2013, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Vuonna 1878 perustettua ja nyt 11. sukupolvessa toimivaa, perheomisteista Mastroberardinoa pidetään Campanian (Italian saappaan "nilkan" läntinen puoli) maakunnan yhtenä merkittävimmistä tuottajista. Mastroberardinon suku on nimittäin alusta asti toiminnassaan pyrkinyt viinintuotannon ohella parhaansa mukaan etsimään, tutkimaan ja kasvattamaan harvinaisiksi käyneitä paikallisia lajikkeita, tuoden samalla niille näkyvyyttä ja tunnettuutta. Talo tuottikin 1900-luvun loppupuolella jopa yli puolet kaikesta alueella tuotetusta DOC-tasoisesta viinistä ja peräti 90% kaikesta DOCG Taurasi -viinistä. Lisäksi talo on tunnettu siitä, että se viljelee korkean laadun vuoksi rypäleitään paljon pienemmillä satomäärillä mitä viinilait edellyttäisivät, ja että vaikka viinilait sallivat myös kansainvälisten lajikkeiden käytön pienessä määrin, viljelee Mastroberardino ainoastaan paikallisia lajikkeita.

Radici Taurasi on ehdottomasti yksi Mastroberardinon merkittävimpiä viinejä ja useissa tapauksissa sitä on kutsuttu mm. "Etelä-Italian Baroloksi", johtuen viinin aromeista, tanniinisuudesta ja kypsytyskestävyydestä. Vaikka talon Radici Taurasi Riserva nosti Taurasit ja Aglianico-rypäleen suurempaan huomioon jo 1960-luvun lopulla, tuotti Mastroberardino yksin kaiken vientiin menevän Taurasin aina 1990-luvulle asti – vasta vuosituhannen lopulla muutkin alueen viljelijät rupesivat innostumaan tästä muinaisesta, alueelle tyypillisestä viinityylistä. Tämä nyt arvioitava Radici Riserva on talon tyyliin 100% Aglianico; se on kypsynyt aluksi 30 kuukauden ajan ranskalaisissa barrique-tynnyreissä ja slavonialaisissa tammitynnyreissä, minkä jälkeen sitä on kypsytetty vielä kolmen vuoden ajan pullossa ennen myyntiinlaskua. Tämän lisäksi viini ehti makoilla vielä n. kahdeksan vuotta lisää, ennen kuin Copatinto -blogin Teemu toi putelin viinibloggaajien pikkujouluihin, jossa se lopulta avattiin 14 vuoden ikäisenä.

Väriltään viini on keskisyvä, tasaisesti granaattiin taittuvan mustan kirsikkainen ja kevyesti läpinäkyvä.

Tuoksussa tulee vastaan heti ensimmäiseksi tupakkaa ja rouhittua pippurisekoitetta – oppikirjamaisia kypsän Taurasin tunnusmerkkejä. Seassa tuntuu myös kypsän oloista, muttei oikeastaan ollenkaan makeaa hedelmää, ulottuen tummasta kirsikasta kepeämpiin, tuoreiden punaisten marjojen sävyihin. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole mitenkään puleeratun siisti, vaan taustalla häilyy kevyt ja mukavan luonteikas juonne rustiikkista maatalon funkkia.

Viinin maku ei varsinaisesti rynni päin, vaan se on enemmän kepeähkö, hienostunut ja jopa aavistuksen vaikeaselkoinen, mystinen. Siinä tuntuu päällimmäisenä niin monille italialaisille viineille tyypillistä hapankirsikkaa, mutta myös maltillista nahkaa, vulkaanista maamaisuutta ja hennosti veristä rautaisuutta. Habitukseltaan viini on melko täyteläinen, aavistuksen pehmeänpuoleinen ja rauhallinen, mutta happoja silti on varsin mukavasti – ne eivät ole erityisen eloisia, mutta ne antavan viinille hyvät raamit, jotka tekevät kokonaisuudesta ryhdikkään ja napakan oloisen. Viinin tanniinisuus tuntuu iän myötä muuttuneen maltilliseksi, mutta silti tanniineissa on vielä potkua ja puruvoimaa jäljellä: viini ei siis tunnu missään vaiheessa erityisen tanniiniselta, mutta kyllä parin siemauksen jälkeen voi tuntea kiristystä suun limakalvoilla.

Jälkimaku on varsin kuiva, hyvin kirpeän marjainen ja hapankirsikkainen sekä tuntuvan mausteinen – erityisesti melko runsas pippurisuus korostuu moniulotteisen mausteisuuden keskeltä. Kielelle jää pitkähkö ja vivahteikas jälkivaikutelma, jossa punaisten marjojen ja pippurin ohella häilyy myös aavistuksen tervaista maamaisuutta, hentoa tupakanpuruisuutta ja suutakuivattavien tanniinien tuomaa bitterisyttä.

Radici Riserva 1999 on eteläitalialaiseksi punaviiniksi varsin persoonallinen tuttavuus: se on nimittäin tyylillisesti varsin karu tapaus. Usein Italian eteläosissa tuotetut viinit ovat varsin kypsiä, meheviä ja runsaita, mutta Radici Riserva on varsin pidättyväinen tapaus, joka tarjoilee harkittua, monisävytteistä aromimaailmaa varsin maltillisella otteella. Viini asettuu jonnekin tyylikkään ja vaatimattoman välimaastoon, joskin tuota vaatimattomuutta voi varmasti taistella vastaan rohkealla dekantoinnilla – viini nimittäin vaikutti aluksi hyvinkin vaatimattomalta ja karulta tapaukselta, mutta se rupesi melko nopeasti aukeamaan ja kehittymään lasissa huljutellessa. Viini kyllä pysyi hillittynä ja melko kevytaromisena alusta loppuun, mutta happikontaktista se tuntui saavan selkeästi ilmaisuvoimaa.

Tätä kyseistä vuosikertaa tuskin lähtisin itse kypsyttelemään hirveästi kauempaa, sillä viini vaikuttaa olevan nyt varsin hyvässä iskussa, minkä lisäksi näin maltillisella hedelmällä varustetun viinin kanssa on aina riski, että iän myötä varsinainen makupuoli vain kuivuu kasaan ja kuolee pois. Suosittelenkin korkkaamaan viinin seuraavan vuoden parin kuluessa jonkun vivahteikkaan ruoan kumppanina – mieluiten sellaisen, johon viinin edelleen elinvoimaiset tanniinit pääsevät pureutumaan.

Lyhyesti: Kuiva, karunpuoleinen, vivahteikas ja elegantti "Etelä-Italian Barolo". Viini on maltillinen, moniulotteinen ja se henkii perinteistä, kaikkea-muuta-kuin-hedelmää korostavaa, rustiikkisempaa tyyliä.

Arvio: Tyylikäs – tämä viini ei ole rakkautta ensisilmäyksellä, vaan se riiaa ujosti, vaivihkaa ja kierrellen. Ihastuttava ja charmantti esitys, mutta mennee varmasti ohi hedelmäpommien ystäviltä.

Hinnan (22-30e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

29.3.14

Kranz August Hugo 2008

Kranz August Hugo 2008
  • Valmistaja: Weingut Kranz
  • Tyyppi: Punaviini, Qualitätswein Pfalz
  • Maa: Saksa
  • Alue: Pfalz
  • Rypäleet: Dunkelfelder (50%), Pinot Noir (50%)
  • Koko: 1,5 (0,75)
  • Hinta arviointihetkellä: 17,00e (8,00) (Joulukuu 2013, Weingut Kranz)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Järjestyksessään seuraava viinibloggaajien pikkujouluissa maisteltu punaviini oli Rypäleistä Viis! -blogin Migen paikalle kiikuttama, saksalaisen viinitalo Kranzin tuottama August Hugo. En jaksa tähän lätistä viinistä tai viinitalosta oikein mitään, koska talon kotisivut ovat perinteiseen tyyliin vain saksaksi ja ulkoasultaan jostain 90-luvun loppuvuosilta. Sen verran kuitenkin sivuja silmäilin että Kranz on varsinainen perheyritys (taloa on pyörittänyt vuodesta 1990 Boris Kranz ja hänen vaimonsa Kerstin), talo kuuluu tätä nykyä arvostettuun VDP-laatuviiniryhmittymään (yleensä ihan hyvä laadun tae) ja nyt arvioitu August hugo on viettänyt 12 kuukautta barrique-tynnyreissä.

Viini on siinä mielessä varsin mielenkiintoinen tapaus, että se ei ole puhdas Pinot Noir, vaan fifty-fifty-blend Pinot Noiria ja Dunkelfelderiä, saksalaista erikoisuutta. Tämä 1800-1900-lukujen taitteessa kehitetty lajike on tutkimusten mukaan todennäköisesti risteytys simppeleitä perusviinejä tuottavaa Blauer Portugieseriä ja teinturier-lajike Färbertraubea. Teinturier-lajikkeiden ominaisuus on tumma, voimakkaasti värjäävä hedelmäliha ja -mehu (normaalisti myös punaisilla lajikkeilla rypäleliha ja -mehu on vaaleita), minkä vuoksi näillä tuodaan usein viiniin lähinnä kosmeettista lisää syvemmällä ja intensiivisemmällä värillä. Myös Dunkelfelder on teinturier, minkä vuoksi sitä käytetään lähinnä rypälesekoituksissa tuomaan runsaampaa väriä, mutta viime vuosina on ruvennut ilmestymään myös Dunkelfelder-lajikeviinejä.

Teinturier-lajikkeen läsnäolo näkyy selvästi: viini on väriltään todella tumman kirsikkainen ja vain hyvin hennosti läpinäkyvä.

Tuoksussa tuntuu hyvin erityisesti luonteikkaan, jo vähän kehittyneen Pinot Noirin piirteitä: kirsikka-vadelmaista punaista marjaa, savua, paskaa ja pippuria. Taustalla häilyy myös tuon savun kanssa lomittuva piirre palanutta, hiemaan makeaan taittuvaa tammea sekä hienovarainen häivähdys uutta nahkatakkia. Yleisesti tuoksu on mehukas ja hillitysti kypsänmakeaan suuntaan kaartava.

Intensiivinen, tumma väri ja kypsähkö tuoksu kuitenkin johtavat harhaan, sillä makumaailmaltaan August Hugo on yllättävän kevyt ja kuiva. Hapokkaassa, jopa piirun verran kirpeässäkin makumaailmassa tuntuu ensisijaisesti hapahkoa puolukkaisuutta ja hapankirsikkaa sekä mukavasti lisää syvyyttä antavaa mausteisuutta; taustalla lisää mielenkiintoa voi etsiä hennosta savuisuudesta, aavistuksen lihaisistakin piirteistä ja vivahteesta maamaista mineraalisuutta. Kokonaisuus on varsin intensiivinen ja – toisin kuten hieman kehittyneen oloinen tuoksu antoi olettaa – varsin nuorekas. Napakka hapokkuus pitää viinin rakennetta hienosti kasassa, muttei pelkästään omin voimin, sillä maltillinen, mutta kohtalaisesti tuntuva tanniinisuus antaa viinille lisää tiiviyden tuntua ja puruvoimaa.

Jälkimakua hallitsevat kuivan punamarjaiset piirteet ja melko tuntuvaksikin nouseva kivinen mineraalisuus, joista molemmat jäävät kohtalaisen pitkäksi aikaa viipyilemään kielelle; viinin eloisa, vettä kielelle nostattava hapokkuus tahtoo nostaa tuosta punamarjaisesta aromikkuudesta erityisesti jopa piirun verran raa'ahkoja puolukan sävyjä pintaan. Lisäksi suuhun jää häivähdyksiä mausteisuudesta, mustasta teestä ja alkoholin lämmöstä.

Kranz Hugossa on hämmentävällä tavalla ristiriitaisuutta viinin tumman, tuhdin, hieman kehittyneenkin ja kypsän tuoksu-ulkonäön ja yllättävän kepeän, ryhdikkään ja nuorekkaan makumaailman kanssa, mutta tämä ei kyllä millään lailla pääse häiritsemään. Kokonaisuus pelittää varsin mainiosti, ryhtiä, vivahteita ja puruvoimaa riittää ja aluksi hieman turhankin tuhtina tuoksussa tuntunut tammisuus pysyy varsin mallikkaasti syrjässä viinin maussa, tuoden siihen vain mukavasti leveyttä ja maltillista mausteisuutta.

Hieman enemmän viilennettynä viini on varsin mukava pikku terassiviini, mutta selkeästi tämän viinin vahvuus tuntuu olevan ruokapöydän moniottelijana: viinin kuiva ja kevyehkönpuoleinen mutta samalla varsin intensiivinen ja mukavan sävykäs makumaailma soveltuu varsin monenlaisten ruokien kumppaniksi – aina kevyistä pasta-annoksista melko tuhteihinkin lihoihin – minkä lisäksi viinin reipas varustelutaso happojen ja tanniinien puolesta pitää huolen siitä, ettei viini jää hampaattomaksi runsaidenkaan tarjoilujen edessä. Lisäksi jos viiniä sattuu olemaan tallessa varastossa, ei tämän suhteen ole mikään kiire – viinissä tuntuu edelleen löytyvän potentiaalia lyhyestä keskipitkään kellarointiin.

Lyhyesti: Ryhdikäs ja rakenteikas blend tutusta Pinot Noirista ja harvinaisemmasta Dunkelfelderistä. Viinin tumma väri ja tuhdinpuoleinen, kypsähkö tuoksu ovat mielenkiintoisella tavalla ristiriidassa viinin melko kepeähkön, kuivan ja napakan makumaailman kanssa.

Arvio: Tyylikäs – varsin mallikas ja mukavan luonteikas pikku viini. Ellen väärin muista, oli tätä kyseistä viiniä päätynyt myös häihin ruokatarjoilujen kumppaniksi, missä voin kuvitella viinin olevan kuin kotonaan.

Hinnan (8,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Nervi Gattinara 1978

Nervi Gattinara 1978
  • Valmistaja: Azienda Vitivinicola Nervi
  • Tyyppi: Punaviini, DOCG Gattinara
  • Maa: Italia
  • Alue: Piemonte, Coste della Sesia, Gattinara
  • Rypäleet: Nebbiolo (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 59,90e (Joulukuu 2013, barolobrunello.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Valkoviinikimaran jälkeen siirryimme Viinibloggaajien pikkujouluissa arvailemaan punaisia. Ensimmäisestä pullosta paljastui Laid-Back Sommelier Aten tuoma 35-vuotias Gattinara.

Viinin on tuottanut Gattinaran alueen vanhin viinitalo, Luigi Nervin vuonna 1906 perustama Azienda Vitivinicola Nervi. Gattinaran Nebbiolosta valmistetut viinit ovat monille tuntemattomampia kuin läheiset Barolon ja Barbarescon alueen Nebbiolot, mutta parhaat Gattinarat yltävät helposti samanlaiseen eleganssiin ja kypsytyskestävyyteen kuin edellämainittujen B-alkuisten kylien viinit. Erityisesti Nervin viinien tyyliä pidetään yleensä mitä mainioimmalla tavalla ikää kestävänä.

Väriltään tämä iäkkäämpi herrasmies on hyvin hennosti rusehtavaan taittuvan vaalean punertava ja häivähdyksen samean oloinen. Reunoilta viinin väri taittuu vaalean oranssin kautta läpinäkyvään.

Tuoksu on ihastuttavan kompleksinen ja monikerroksinen: ensi alkuun lasista erottuu maltillista, mutta kohtalaisen tuntuvaa paskaista likaisuutta, jonka ohelle kohoaa vivahteikasta kirsikkakarkkisuutta ja kevyesti savuista maamaisuutta. Alla häilyy hillittyä, ruusuista kukkaisuutta ja hentoa, aromaattista nahkaisuutta. Avautuessaan lasissa viini rupeaa kadottamaan sitä pahinta sontaisuuttaan, minkä tilalle rupeaa tulemaan mielenkiintoisia, savun kanssa yhteennivoituvia, etäisesti polttettua sokeria tai tummaa siirappia muistuttavia tertiääriaromeja.

Viini on ensivaikutelmaltaan kuiva, melko hapokas, kepeähkö ja sopivasti kirpeään kallellaan. Makumaailmassa kohdataan vanhaa, iän patinoimaa hapankirsikkaisuutta ja puolukkaa, kevyempi vivahde karpaloa, varsin tuntuvaa ja hennosti tervaisuuden kanssa flirttailevaa mausteisuutta, taustalla värjöttelevää yrttistä ja mineraalista menoa sekä häivähdys nahkaa. Mukavaa särmää tuo kohtalaisen tuntuva ja jopa petollisen salakavalasti hiipivä tanniinisuus.

Kuivan keskimaun siirtyessä jälkimakuun saa hapokkuus yhä selkeämpää preesenssiä ja kokonaisuudesta tulee varsin puolukkaisen ja hapankirsikkaisen kirpeä – yleisilmeessä on hieman samaa meininkiä kuin kaikista kuivimmissa, happamankirpeissä Kriek Lambiceissa. Marjaisten vivahteiden häivyttyä jää kielelle vielä hillitysti vivahteita sekalaisista kuivatuista yrteistä ja hienovaraisesti viipyilevää tervaista savuisuutta.

Bloggaajaporukalta ei mennyt kovinkaan kauaa paikallistaa viini Piemonten Nebbioloksi, mutta tarkempi ikä ja alue olivat hakusessa pullon paljastamiseen asti. Joka tapauksessa, tämä Nervin Gattinara 70-luvun lopulta oli mitä hurmaavin esitys, joskin varsin kepeä ja jopa pidättyväinen tapaus. Kenties hieman lisää ilmaisuvoimaa viini olisi voinut saada pidemmällä hengittelyllä, mutta runkoa tuskin – viini oli tyyliltään selkeästi varsin hento ja herkkä Nebbiolo.

Viiniä siis pikaisella vilkaisulla löytyy edelleen mm. mainiosta, käsittämättömän monipuolisella valikoimalla varustetusta barolobrunello-nettikaupasta, joten jos kiinnostus heräsi, kannattaa ruveta harkitsemaan tilausta kyseiseen osoitteeseen! Kirpakan ja kohtalaisen tuntuvan tanniinisen olemuksensa johdosta viini kannattaa mielummin naittaa rasvaisemmalle ruoalle kuin siemailla sellaisenaan, mutta kepeytensä vuoksi aivan tuhdeimmasta päästä ei kannata ruveta illallista hahmottelemaan. Lisäksi hennon sakkaisuutensa ja aavistuksen sulkeutuneen luonteensa vuoksi viinin kannattaa antaa hengitellä tovin verran karahvissa.

Lyhyesti: Hurmaava, hienolla tavalla kehittynyt, ihastuttavan puhdaspiirteinen ja kuivankirpeä Gattinara-vanhus, joka ei pitkästä iästään huolimatta ole lähelläkään alamäkeä – lisäikä tuskin tuo enää syvyyttä tai monimuotoisuutta viinille, mutta kyllä tämä helposti vielä vuosia kestää.

Arvio: Erinomainen – iäkäs, muttei ikäloppu hurmuri. Viini on kantanut vuotensa mallikkaasti ja se on edelleen varsin mainiossa iskussa, valmiina tarjoamaan mitä säväyttävintä, kehittynyttä Nebbioloa.

Hinnan (59,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

27.3.14

Montenidoli Il Templare 2008

Montenidoli Il Templare 2008
  • Valmistaja: Montenidoli
  • Tyyppi: Valkoviini, IGT Toscana
  • Maa: Italia
  • Alue: Toscana, Siena, San Gimignano
  • Rypäleet: Vernaccia (70%), Trebbiano (20%), Malvasia (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~20e (Joulukuu 2013, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viinibloggaajien pikkujouluissa viimeiseksi sokkomaistetuksi valkoviiniksi jäi Repository of Useless Information -blogin Oton tuoma toscanalainen valkoinen, Il Templare. Viini tulee San Gimignanon alueelta, joka on tunnettu erityisesti valkoisista Vernaccia di San Gimignano -valkoviineistään, joita pidetään yksinä Italian parhaista valkoviineistä ja jotka mm. saivat ensimmäisenä viininä Italiassa DOC-appellaation suojan vuonna 1966.

Il Templare on pääosin valmistettu Vernaccia-rypäleestä, mutta koska Vernaccia di San Gimignano -viinissä tulisi olla vähintään 90% Vernacciaa, on Il Templare luokiteltu vaatimattomamman IGT Toscana -appellaation alle. Vernaccian ohella viinitalo ilmoittaa käyttävänsä sekä alueella yleistä Malvasiaa että erikoisesti Trebbiano Gentileä, joka on Wikipedian mukaan piemontelaiselle Erbaluce-rypäleelle. En siis ole nyt täysin kartalla onko Montenidolilla viljelyksillään piemontelaista rypälelajiketta, vai kutsuvatko he omaa, alueella yleisesti tavattua Trebbianoa (eli Ugni Blancia) lisänimellä "Gentile". Pistin omat rahani jälkimmäisen kannalle, mutta kuulen mielelläni jos olen väärässä!

Viinin tuottanut Montenidoli on vuonna 1965 perustettu viinitalo, joka rakennettiin 1900-luvun alussa hylättyjen, villiintyneiden tarhojen keskelle. Talon perustaneet Sergio ja Elisabetta ryhtyivät viljelemään paikallisia, Toscanalaisia lajikkeita mahdollisimman luontoa kunnioittaen ja vähän viininvalmistusprosessiin puuttuen – esimerkiksi viljelyssä he käyttävät ainoastaan rikkiä ja kuparia suojatakseen rypäleitään. Heidän mukaansa alueen klassinen valkoinen rypälelajike, Vernaccia, hyötyy merkittävästi tammikypsytyksestä, mutta koska he eivät halua viiniensä olevan tammen aromien hallitsemia, kypsytetään viinejä vanhoissa, neutraaleissa tammitynnyreissä. Jostain syystä olen kirjoittanut muistiinpanoihini viinin viettäneen peräti 40 kuukautta vanhoissa tammitynnyreissä (näin taisi Repositoryn Otto mainita), mutta tuottajan sivujen mukaan viini viettää vanhassa tammessa vain 12 kk. Joka tapauksessa, kyseessä on siis tammessa kypsytetty mutta tammelta maistumaton, käsityöläisviini.

Väriltään viini on syvä, jo hennosti rusehtavaan taittuvan kultaisen keltainen – mikä kyllä selittyisi sillä 40 kuukauden tammikypsyttelyllä.

Tuoksu vaikuttaa olevan hieman ujo ja varautunut, vaikka viini ehtikin jo makoilla hetken pari karahvissa. Aluksi tuoksua hallitsi lähinnä kevyt, Tropic-mehumainen omenaisuus, mutta viinin avaudutuessa illan myötä tämä valmiiksi kevyehkö omenaisuus häipyi taustalle ja esille rupesi nousemaan hillittyä hunajaisuutta, kypsää ja sävyltään hieman epämääräistä sitruksisuutta ja aavistuksen verran mantelia.

Aluksi viinin varsin kuiva maku tuntuu olevan hyvin hillitty ja yleisilmeeltään jopa ohuehko. Kokonaisuus on mukavasti tuntuvan hapokkuutensa puolesta kirpeähkö ja suutuntumaltaan keskitäyteläinen. Kielellä pyörii lähinnä hentoa, ei-tammista pähkinäisyyttä ja sitruksisuutta. Kuitenkin jo lasissa viini vaikuttaa kehittyvän ja myöhemmin illalla viini on kuin toinen tapaus: kokonaisuus on selkeästi muuttunut runsaammaksi ja täyteläisemmäksi, eikä ensivaikutelman ohuudesta ole tietoakaan. Sitruksisuus on saanut runsaamman ja kypsemmän, hennon appelsiinisen terän ja seassa tuntuu mantelisen pähkinäisyyden ohella myös hillittyä, persoonallista mausteisuutta. Hapokkuus on edelleen hyvin voimissaan tehden kokonaisuudesta varsin rakenteikkaan ja särmikkään oloisen.

Viinin jälkimaku on varsin karu ja koruton: kielelle jää ensisijaisesti varsin voimakasta, märän kivistä mineraalia sekä kevyttä sitruksisuutta ja aavistus kuivan Sherryn mieleen tuovaa suolaheinäisyyttä. Myöhemmin auettuaan ja lämmettyään jälkimaku on selkeästi hedelmäisempi ja kypsempi, mutta kielelle jäävä jälkivaikutelma on silti varsin kuiva, hapokkuuden hallitsema eikä missään vaiheessa varsinaisesti runsas, vaan hyvin pelkistetty.

Il Templare on viini sieltä hieman haastavammasta päästä, mutta sopivalla kärsivällisyydellä ja karahvin suosiollisella avustuksella viinistä sukeutuu varsin hurmaava ja salonkikelpoinen tapaus. Aluksi viini vaikutti lupaavalta ja kiehtovalta, mutta sen yleisesti vaatimaton ilme ei onnistunut tekemään kunniaa viinin miellyttävän suorasukaiselle ja anteeksipyytelemättömälle makumaailmalle. Sen sijaan riittävästi auettuaan myös viinin ilmaisu onnistui pääsemään samalle tasolle aromimaailman kanssa ja ne kuuluisat palaset rupesivat loksahtelemaan kohdalleen.

Il Templare on kirpakanpuoleisella habituksellaan ja mineraali + epähedelmävoittoisella makumaailmallaan varmasti ulkona hedelmävetoisten viinien ystävien mukavuusalueelta, mutta jos astetta persoonallisemmat valkoviinit kiinnostavat, on tässä viini jonka nimi kannattaa pitää korvan takana. Voisin kuvitella viinin toimivan erittäin mainiosti kaikkien lohta kevyempien merenelävien kanssa, kuin myös esimerkiksi juustogratiinilla aseistettujen, perinteisten fennoskandinaavisten juuresruokien kumppanina. Sellaisenaankin viini kyllä toimi, mutta itse näkisin tämänlaiset viinit ensisijaisesti ruokapöydässä.

Lyhyesti: Hieman karuhko ja varsin maltillisesti hedelmää tarjoileva, kovin epätyypillinen valkoinen IGT Toscana, jolla kestää hyvä tovi karahvissa ennen kuin rupeaa saamaan pakettinsa kasaan. Tunnin parin hengittelyn jälkeen viini on erittäin tasapainoinen, hurmaavan aromikas ja hyvin miellyttävällä tavalla kirpeä.

Arvio: Tyylikäs – tämä viini on tyylillisesti hyvin erilainen kuin monet, lähinnä päärynäisen hedelmäisen hallitsemat kepeähköt Italian valkoviinit, minkä vuoksi sokkomaistelussa viinin paikallistaminen Toscanaan oli hieman haasteellista. Erityisesti italiaanovalkkareita kaipaavien kannattaa harkita kahdesti ennen Il Templareen kajoamista, mutta sen sijaan happoja, mineraalisuutta ja jännittävyyskerrointa kaipaaville tämä viini saa vahvan suosituksen.

Hinnan (~20e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Henri Cruchon Grand Cru Mont de Vaux 2012

Henri Cruchon Grand Cru Mont de Vaux 2012
  • Valmistaja: Domaine Henri Cruchon
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC La Côte
  • Maa: Sveitsi
  • Alue: Vaud, La Côte
  • Rypäleet: Chasselas (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 12-15e (Joulukuu 2013, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Allekirjoittaneen käsitys sveitsiläisviineistä on melko hatara, enkä tähän asti ole vielä kovinkaan vakuuttunut maan viinien tasosta. Tämä kuitenkin johtuu lähinnä siitä, että viininjanoiset sveitsiläiset juovat lähes kaiken tuottamansa viinin itse ja vientiin päätyy vain pari hassua prosenttia maan tuotannosta. Tämä kun yhdistyy maan korkeaan hintatasoon tekee sen, että täällä päin näkyvät sveitsiläisviinit ovat harvassa ja hinnakkaita. Tutustun kuitenkin aina mielelläni kaikkeen uuteen tai huonosti tuntemaani, joten oli varsin mielenkiintoista saada viime joulukuussa järjestetyissä viinibloggaajien pikkujouluissa sveitsiläistä Chasselas'ta lasiin. Putelin oli tuonut paikalle mm. jo toimintansa lopettaneesta Viini-TV:stä tuttu Sirénin Ilkka.

Sokkomaistelussa viini oli kyllä varsin kiero tapaus, sillä kukaan ei saanut viinistä oikein mitään tolkkua. Pitkän väännön jälkeen paljastettiin viinin olevan vanhan maailman edustaja, minkä jälkeen vahvimpia ehdotuksia tuntui tulevan lähinnä Etelä-Rhônen ja Italian viinien suunnalta. Kesti varsin kauan saada viini lopulta paikallistettua Sveitsiin – sen verran harvakseltaan kun niitä täällä tosiaan tapaa.

Viini tulee Genevenjärven pohjoisrannalta, La Côten viinialueelta. Sveitsissä on olemassa jonkin sortin Grand Cru -tason luokittelu parhaille viinitarhoille, mutta pienellä tiedonhaulla en löytänyt tarkkaa kriteeristöä luokittelulle, joten vaikea sanoa miten vakavasti tällaisiin nimikkeisiin tulisi suhtautua. Joka tapauksessa, viini tulee Grand Cru -luokitellulta Mont de Vaux'n viinitarhalta, jota viinin tuottanut Henri Cruchonin viinitalo viljelee biodynaamisesti. Viiniä ei ole suodatettu ennen pullotusta.

Viinin väri on yllätyksettömästi tasaisen nuorekkaan vihertävä.

Tuoksu on makeankypsän hedelmäinen ja hennosti savuisen oloinen. Hieman joka suuntaan leviävältä hedelmäpuolelta tuntuu löytyvän mm. persikkaa ja omenaa, sekä hillitysti cantaloupea. Taustalla väijyy vivahde asetonisuutta, mikä yhdistettynä hieman hankalasti tulkittavaan, kellervään hedelmäisyyteen onnistui viemään omat mielikuvani vahvasti Etelä-Rhônen valkoviinien suuntaan.

Tuoksun tavoin myös viinin maku on hedelmäinen mutta jotenkin epämääräinen – aromeja on, mutta niistä on hyvin vaikea saada kiinni. Cantaloupea, banaania, hyvin kypsää omenaa, hentoa mineraalia ja aavistus kynsilakanpoistoainetta. Suutuntuma on täyteläinen, jopa aavistuksen öljyinen, mutta melko matalan hapokkuutensa vuoksi viinistä tuntuu puuttuvan intensiteettiä ja makunsa osalta kokonaisuus tuntuu kohtalaisesta runsaudestaan huolimatta tietyllä tapaa melko neutraalilta.

Jälkimaussa tuntuvat selvimmin muut kuin varsinaiset hedelmäiset piirteet: yleinen bitterisyys, vegetaalinen yrttisyys, hento mantelisuus ja aavistus kivennäisvetistä mineraalia. Hedelmäisyys tuntuu taustalla hieman makeahkona sitrusmehuisuutena ja hunajamelonina, minkä lisäksi nielussa häivähtelee aavistus alkoholin lämpöä. Varsin vaatimattomaksi jäävä hapokkuus tekee suuhun jäävästä jälkivaikutelmasta hieman ponnettoman ja lyhyenpuoleisen.

Cruchonin Mont de Vaux on varsin tyylikäs esitys Chasselas'ksi – kenties jopa paras, ryhdikkäin ja moniulotteisin esitys rypäleestä mitä olen ehtinyt maistaa – mutta samalla se jatkaa totutulla sveitsiläisviinien tyylillä: viini on varsin mitäänsanomaton, epämääräinen ja ponneton. Viini on "ihan kiva", mutta siitä ei oikein löydy mitään sellaista, mikä herättäisi suurta mielenkiintoa. Tähän kun vielä yhdistetään meikäläisen makuun turhan matala hapokkuus, ollaan jo vahvasti hutikuti-alueella. Kuten aina uusien ja huonosti tuntemieni viinityylien ja -maiden kanssa, oli viiniin mielenkiintoista tutustua, mutta loppupeleissä suurta tunnesidettä Sveitsin viineihin ei vieläkään päässyt syntymään. Kenties vielä joskus löydän sveitsiläisen viinin, josta pidän, mutta harmi kyllä tämä se ei ollut.

Lyhyesti: Omalla, hyvin epämääräisellä tavallaan mielenkiintoinen sveitsiläisvalkoviini, jonka suurimmaksi ongelmiksi nousevat piirun verran turhan neutraali habitus ja ponnettomaksi jäävä hapokkuus.

Arvio: Keskinkertainen – Chasselas-rypäleestä tehdyksi viiniksi Mont de Vaux on mainio, mutta ikävä kyllä se ei ole paljon se. En vain tajua tätä suhteellisen netraaliaromista, makeaan hedelmäisyyteen taittuvaa ja vaatimattoman hapokasta lajiketta.

Hinnan (12-15e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

26.3.14

Rolly Gassmann Pflaenzerreben Riesling 2000

Rolly Gassmann Pflaenzerreben de Rorschwihr Riesling 2000
  • Valmistaja: Rolly Gassmann
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Alsace
  • Maa: Ranska
  • Alue: Alsace, Haut-Rhin, Ribeauvillé
  • Rypäleet: Riesling (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: – (Joulukuu 2013)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viinibloggaajien pikkujouluissa Riesling-linja jatkui toiseen sokkoviiniin, joka pienen arvailusession jälkeen paljastettiin Pullon Henki -blogin Heikin ja Katrin tuomaksi Alsacen Rieslingiksi.

Pullon tuottaja on Alsacen keskiosissa, Rorschwihrin kylässä toimiva perheomisteinen Rolly Gassmannin viinitalo, joka syntyi kahden viinisuvun – Rollyn ja Gassmannin – yhdistyessä ja jolla historiaa löytyy aina vuoteen 1676 asti. Ymmärtääkseni erityisesti talon viinitarhojen maaperän vuoksi moniin rypäleisiin kerääntyy varsin runsaasti hedelmäsokeria, minkä vuoksi talon viinit voivat olla hyvinkin jäännössokerin dominoimia nuoruudessaan. Vaikkei jäännössokeri ole ikinä talon tyylissä varsinaisesti haitannut, pyrkii Rolly Gassmann hakemaan tasapainoa viineihinsä keräämällä rypäleensä verrattain aikaisin – jolloin niihin jää riittävästi tasapainottavaa hedelmähappoa – ja kypsyttämällä viinejään riittävän kauan ennen myyntiinlaskua; talon yli miljoona pulloa vetävissä kellareissa on jatkuvasti vähintään neljä kokonaista vuosikertaa kypsymässä vanhempien erikoisuuksien lisäksi. Lisäksi talo viljelee viljelyksiään pääasiassa biodynaamisesti, tosin mm. rikkaruohojen torjuntaa talo harrastaa, minkä vuoksi Demeter-sertifikaattia Rolly Gassmannilla ei ole.

Lasissa viinillä on kohtalaisen voimakkaasti syvän kellervään taittuva väri – äsken testattu Jim Barryn Riesling on selkeästi nuorekkaamman oloinen neutraalin vihertävällä värillään.

Tuoksu on hieman kevyenpuoleinen ja hienostuneesti makeutta vihjaileva: aromimaailmasta erottuu lähinnä kypsänmakeaa omenaisuutta, hunajaa ja hillittyä sitrusmarmeladia. Viinin 13 vuoden ikä tulee pienoisena yllätyksenä, sillä varsin nuorekkaasta tuoksusta ei erotu juuri minkäänlaista kehittyneen Rieslingin petrolisuutta, tai mitään muutakaan pitkää ikää vihjaavaa – tosin tälle saattaa olla osatekijänä maisteluhetkellä ollut flunssan jälkitauti.

Viini on jäännössokerinsa puolesta makeahko, mutta kiitettävän hapokkuutensa ansiosta ihastuttavasti tasapainossa: kokonaisuus on raikkaalla tavalla kepeähkö ja suutuntumaltaan korkeintaan keskitäyteläinen. Keveydestään huolimatta viini ei ole mitenkään ohuen tai onton oloinen, vaan konsentraatiota löytyy kiitettävästi. Selkeästi puolikuivasta puolimakeaan taittuvaa makumaailmaa sävyttävät erittäin kypsät, mandariinisuuteen taittuvat sitruksiset hedelmän vivahteet ja jäännössokerin esiin nostama hunajaisuus, kevyt mausteisuus, maltillinen annos sitä erityisesti Rieslingeille kuuluisaa mineraalisuutta ja häivähdys iästä kielivää bensiiniä.

Keskimakua uskollisesti seuraavassa jälkimaussa kielelle jää häilymään makeaa, hieman Tropic-henkistä omenamehuisuutta, kevyttä mineraalisuutta ja hentoa hunajaa. Jälkivaikutelma on kepeähkö, makea ja vastaansanomattoman elegantti.

En kyllä ihmettele lainkaan miksi Rolly Gassmannin viinit saavat kehuja: viinissä tuntuu olevan kaikki palat tarkkaan harkitusti kohdallaan, eikä runsaasta konsentraatiosta huolimatta kokonaisuudessa tunnu olevan mitään liikaa. Viinin makeus on niin hienosti asettunut osaksi kokonaisuutta, että viinin jäännössokerisuutta tuntuu olevan mahdoton arvioida – minulle voitaisiin väittää viinissä olevan sokeria mitä tahansa vajaasta kymmenestä useisiin kymmeniin grammoihin (per litra) ja uskoisin sen enempää kyseenalaistamatta. Avainsanana viinissä on kuitenkin sen lyömätön balanssi, jossa freesi hapokkuus saa viinin makeuden istumaan niin luontevasti kaiken keskelle.

Hinnasta meikäläisellä ei ole sen enempää tietoa (Pullon Henget saavat toki kertoa jos haluavat), mutta ymmärrykseni mukaan viinin saatavuus on tätä nykyä melko heikkoa – tämä pullo muistini mukaan tarttui jonkun Viinimestareilta tilatun mixed set -laatikon mukana, eikä tätä laatikkoa ole tarjolla. Wine-searcherinkaan mukaan viiniä ei enää mistään löydä, joskin saman viinin vanhempia ja nuorempia vuosikertoja on tarjolla, normaalisti n. 25-30 euron hintaluokassa.

Tämä Pflaenzerreben de Rorschwihr Riesling on kyllä mitä mainioin hätävara kellariin: viini on nyt mitä ihastuttavin esitys korkkaamista ajatellen, mutta se on eittämättä varsin nuoressa tikissä – kiitos viinin hapokkuuden, konsentraation ja jäännössokerin, tälle viinille voi povata helposti jopa vuosikymmenien ikääntymispotentiaalia. Viinin voi siis korkata jos sattuu tulemaan hätä käteen, mutta sen kanssa ei tule olemaan mitään hätää, vaikkei sopivaa korkkaamissaumaa tulisi vuosikausiin – tämmöinen viini muuttuu vain parempaan suuntaan jokaisen päivänä, minkä se kellarissa viettää.

Lyhyesti: Ihastuttavan hurmaava, ylettömän tasapainoinen ja mukavasti makeaan taittuva elsassilais-Riesling, jossa nivoutuu runsas konsentraatio ja herkkä kepeys uskomattoman mallikkaalla tavalla. Se kuuluisa dokabiliteetti hätyyttelee tämän viinin kanssa huippulukemia.

Arvio: Erinomainen – jos kohtalaisesti tuntuva makeus ei haittaa, on tämä Rolly Gassmannin esitys mitä ihastuttavin Riesling niin sellaisenaan nautittavaksi, kumppaniksi kepeistä ja herkistä aina tukeville ja mausteisille, jopa tulisille aterioille kuin pitkäksi aikaa kellaroitavaksi. Toimii 5/5.

Jim Barry Watervale Riesling 2012

http://www.alko.fi/tuotteet/507617/
Jim Barry Watervale Riesling 2012
  • Valmistaja: Jim Barry Wines
  • Tyyppi: Valkoviini
  • Maa: Australia
  • Alue: South Australia, Clare Valley
  • Rypäleet: Riesling (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 17,90e (Joulukuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 18,32e (Maaliskuu 2014, Alko)

Australialaisista Rieslingeistä täällä näkyy yleensä vain niitä kypsänpehmeitä, erittäin hedelmävetoisia ja monesti jopa häiritsevänkin petrolisia perus-Rieslingejä, että välillä sitä jopa unohtaa, että Australiasta löytyy myös sekä viileitä viinialueita että eurooppalaisempaan ilmaisuun pyrkiviä tuottajia. Siksi olikin ihan positiivinen yllätys kun Alkoon saapui viime vuonna uusi Riesling varsin ryhdikkäällä The Lodge Hill Shirazilla vakuuttaneelta Jim Barry Winesilta.

Viinitalo Jim Barryn tukikohta sijaitsee Clare Valleyssa, maailmankuulun Barossan pohjoispuolella sijaitsevalla viinialueella, joka on tunnettu erityisesti korkealaatuisista Rieslingeistään mutta myös australialaisessa viitekehyksessä varsin freeseistä ja vivahteikkaista Shiraz- ja Cabernet Sauvignon -viineistään. Ei siis mitenkään huono valinta Alkon ostolta aussi-risukaksi! Tämä kyseinen viini tulee alueen eteläosissa sijaitsevan Watervale-kylän Florita-viinitarhalta, jossa rypäleet kypsyvät usein varsin kiitettävään kypsyysasteeseen samalla säilyttäen luonnollisesti korkean hapokkuuden.

Viini tuli siis vastaani viime joulukuussa kun kourallinen Suomen viinibloggaajia kokoontui Kalevankadun Winecellarsille viettämään pikkujouluja sokkomaistelun merkeissä. Maistelun aloittajana toimi tämä Blanc de Blancsin Anna Kärkkäisen tuoma Riesling. Koska olin kärsinyt flunssasta noin viikon päivät ennen pikkujouluja ja hajuaistini oli palannut vasta kyseisen päivän aamuna, ei maku- tai hajuaistini ollut mitenkään parhaassa terässään. Alla siis sen verran havaintojani mitä sain irti vajaakuntoisessa tilassani.

Väriltään viini on kohtalaisen nuorekkaan vihertävä. Seasta löytyy myös kevyesti viinikiven murusia.

Kohtalaisen ilmaisuvoimaisessa tuoksussa kuono kohtaa freesin raa'ahkosta aina varsin kypsään taittuvaa sitruksisuutta, hillitysti keltaista tropiikin hedelmää ja mukavasti tuntuvaa merellistä mineraalisuutta. Yleisilme on varsin nuorekas, mutta taittuu hieman makeahkoon suuntaan.

Viinin kuivaa ja hillityn hedelmäistä makua hallitsevat freesin omenaiset ja sitruunankuoriset elementit sekä hennon kiniininen bitterisyys. Suutuntumaltaan viini on kohtalaisen täyteläinen, pehmeäkin, mutta samalla yllättävänkin hapokas, rakenteikas ja jopa kirpeä. Seassa tuntuu olevan jännittävästi jopa aavistus tanniinista jämäkkyyttä, mutta samalla myös kohtalaisen matalan (12,2%) alkoholin luomaa herkkyyttä. Kokonaisuus on ihastuttavan freesi, rakenteikas ja puhdaspiirteinen, mutta samalla varsin nuorekas, suoraviivainen ja jopa mutkaton.

Jälkimaku toistaa melko uskollisesti keskimaun piirteitä: limettistä sitruksisuutta, raa'ahkoa omenaisuutta, kivistä mineraalisuutta ja kohtalaisen pitkään jatkuvaa bitterisyyttä.

Jim Barryn Watervale Riesling on todella mallikelpoinen ja ihastuttavan rakenteikas suoritus australialaiseksi Rieslingiksi – varsin toisenlaista tavaraa mitä yleensä Down Underista saadaan tänne asti – mutta se ei tasollisesti tunnu kuitenkaan hirveästi eroavan muista Alkon aussi-risukoista, ainoastaan tyylillisesti. Siinä missä Alkon Aussi-hyllyn kympin Rieslingit ovat enemmän helppoon terassisiemailuun, on Jim Barry Watervale Riesling selkeästi ensisijaisesti ruokapöytään; vaikkapa ruokaisamman salaatin tai keveiden merenelävien kumppaniksi. Viini kuitenkaan ei onnistu tarjoamaan mitään sellaista, mitä esimerkiksi vajaan parin kympin alsacelais-risukoista löytyy – viinistä tuntuukin huokuvan enemmän "hyvän kympin viinin" habitus. Viini on siis mitä ihastuttavin, enemmän rakenne kuin hedelmä edellä kulkeva uuden maailman Riesling, mutta aivan liian kovalla kädellä hinnoiteltu.

Viini kyllä voinee saada iän myötä parempaa arviota hinta-laatusuhteeseensa, sillä useat Clare Valleyn Rieslingit tunnetusti kypsyvän varsin mallikkaasti, enkä epäile näin rakenteikkaan mutta samalla tasapainoisen kypsän Rieslingin tekevän siihen sääntöön poikkeusta. Jos viinin haluaa siis napata testiin, suosittelisin korkkaamaan sen mielummin 5-6 vuoden ikäisenä kuin nyt.

Lyhyesti: Kuiva, rakenteikas ja bitterinen, mutta myös varsin nuorekas ja turhankin simppeli australialais-Riesling. Erittäin tasapainoinen ja vakavahenkinen, mutta melko arkinen esitys.

Arvio: Hyvä – todella mallikas, yhtä aikaa australialaisen kypsä mutta samalla keskieurooppalaista henkeä huokuva esitys, joka valaa luottamusta Clare Valleyn Rieslingeihin.

Hinnan (18,32e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

25.3.14

Fuller's ESB

http://www.alko.fi/tuotteet/009376/
Fuller's ESB
  • Valmistaja: Fuller's
  • Tyyppi: Olut, Ale, Premium bitter
  • Maa: Englanti
  • Alue: Lontoo
  • Maltaat: Karamelli-, pale ale
  • Humala: Challenger, Goldings, Northdown, Target
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 3,90e (Lokakuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 3,99e (Maaliskuu 2014, Alko)

No niin, perusasioiden äärelle. Fuller'sin ESB oli nimittäin niitä ensimmäisiä tuontioluita, joita piti vajaa kymmenisen vuotta sitten ruveta mielenkiinnosta maistelemaan kun suomalainen bulkkilager tuntui olevan turhan nähty juttu.

ESB-nimi tulee siis sanoista Extra Special Bitter, ja bitterhän on – kuten me kaikki tiedämme – Brittein saarten astetta humaloidumpi vastine tusinalagerille. Siellä ei baareissa juoda tusinalageria (no, Stellaa ja Henekeniä ehkä), vaan tusina-aleja, jonka perusmuoto kulkee nimellä mild, ja hieman rohkeammin humaloitu versio nimellä bitter. Tyypillisesti bitterit ovat melko matalalla alkoholilla varustettuja tapauksia, mutta usein jouluksi tai talveksi noin yleensä tehtiin tukevammalla mallaspohjalla ja korkeammalla alkoholipitoisuudella varustettuja "Extra", "Premium" tai "Strong" -bittereitä, joista lontoolaispanimo Fuller'sin vuonna 1971 lanseeraama talvibitteri Old Burton Extra saavutti todella valtavan suosion. Panimo otti tämän astetta tanakamman näkemyksen bitteristään ympärivuotiseen tuotantoonsa ja nimesi sen uudelleen nimellä ESB.

Nimi "ESB" on Briteissä Fuller'sin omistuksessa oleva tavaramerkki, eli muita Eeäsbeitä sieltä ei saa. Sen sijaan muualla maailmassa tämä kolmikirjaiminen lyhenne ei nauti samanlaista suojaa, minkä vuoksi moni muu panimo on tehnyt omia näkemyksiään tästä modernin olutmaailman klassikosta.

Oluella on kaunis, kuparinruskea väri ja lasiin kaadettaessa sen päälle nousee kohtalaisen tiivis ja melko kestävä beige vaahtokukka.

Tuoksu on makean toffeisen maltainen, mutta seassa tuntuu myös kevyesti kuivattuja keltaisia hedelmiä ja aavistuksen verran brittihumalien aromaattisuutta.

Suutuntumaltaan olut on melko täyteläinen ja mukavan ryhdikäs; hiilihappoisuus on aleille tyypillisesti varsin maltillista ja pehmeää. Kielellä pyörii runsaasti aromikasta, leipäistä maltaisuutta, kevyttä kermatoffeisuutta, hillittyä pähkinäisyyttä ja yrttistä humalaa. Sopivasti pureva humalointi (29 EBU) tuo mukavaa särmää ja aavistuksen verran sitruksista raikkautta.

Jälkimaussa tasapainottelee hienosti sopivan karvas, yrttinen ja hieman puumainen humalointi ja kevyen makean karamellinen sekä hennon keksinen maltaisuus. Oluesta jää suuhun pitkähkö, tasapainoinen, aromikas ja makeaan maltaisuuteen nähden mukavan raikas jälkivaikutelma.

Ei siitä pääse mihinkään: ESB oli sekä silloin vajaa 10 vuotta sitten että edelleen erittäin tasapainoinen, maukas, miellyttävä perusale. Silloin joskus meikäläisen olisi ollut mahdotonta sanallistaa miksi ESB on niin toimiva olut, mutta tätä nykyä se menee paljon helpommin: Siinä on ihastuttavassa tasapainossa sopivan makea, karamellinen maltaisuus ja mukavasti pureva, yrttinen humalointi; Siinä on runsaasti makuja, mutta se ei ole liioittelevan vahva tai voimakas; Sen katkerot tekevät siitä mukavan raikkaan, mutta ne eivät missään välissä siirry hallitsemaan kokonaisuutta; Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan helppo muttei tylsä.

ESB on ehdottomasti bitterien kärkikastia: siinä missä perusbitterit ovat usein turhan arkisia, vaatimattomia ja jopa tylsiä, on ESB riittävästi tuhdimpi, moniulotteisempi ja rotevampi pysyäkseen kerrasta toiseen ihastuttavana oluena. Tämä on mainio siemailu-ale, joka toimii luontevasti sellaisenaan, mutta kyllä tällainen toimii mainiosti ruokapöydässäkin, esimerkiksi pataruokien tai riistan seurana.

Ainoa juttu, mikä näissä uusissa Fuller'sin oluissa harmittaa on se, että oluiden vanhat, tyylikkäät ja jyhkeät pullot ovat vaihdettu nykyisenmallisiin, mauttomiin sylinteri-dildoihin. Vanha design takaisin!

Lyhyesti: Fuller'sin tasapainoinen ja maukas klassikko-bitter, jossa yhdistyy ihastuttavan harmonisesti karamellisen makea maltaisuus ja kuivaava, napakka katkero. Vallan verraton arki-ale.

Arvio: Erittäin hyvä – tässä on brittien olutkulttuuri yhdessä pullossa. Astetta runsaampi ja haastavampi kuin suomalaiset peruslagerit, mutta jos Brittein saarten olutkulttuuri kiinnostaa, kannattaa ESB ottaa ensimmäisten joukossa haltuun!

Hinnan (3,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

24.3.14

Falesco RC² Sagrantino di Montefalco 2008

http://www.alko.fi/tuotteet/464247/
Falesco RC² Sagrantino di Montefalco 2008
  • Valmistaja: Falesco
  • Tyyppi: Punaviini, DOCG Sagrantino di Montefalco
  • Maa: Italia
  • Alue: Umbria, Perugia
  • Rypäleet: Sagrantino (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 25,20e (Helmikuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 25,20e (Maaliskuu 2014, Alko)

Jotakuinkin aivan keskellä Italiaa sijaitseva Umbria on ainoa hallinnollinen alue, joka sijaitsee kokonaan muiden alueiden ympäröimänä – kaikilla muilla alueilla on rajaa joko rannikolla tai jonkun muun valtion kanssa. Tällä pienellä alueella on oma, persoonallinen (ja täkäläisittän melko kehnosti tunnettu) viinihistoriansa, jonka tunnetuimpia viinejä taitavat olla usein varsin simppelit Orvieto-valkoviinit. Suurinta arvostusta kuitenkin taitavat nauttia lähinnä Umbriassa tavatusta Sagrantino-rypäleestä valmistetut Sagrantino di Montefalco -punaviinit.

Sagrantinoa pidetään (mm. Bagan, Nebbiolon, Tannatin ja Vranacin ohella) yhtenä maailman tanniinisimmista rypälelajikkeista, minkä vuoksi 100% Sagrantino-lajikeviinejä yleensä suositellaan kypsytettävän monia vuosia ennen niiden korkkaamista. Nämä Sagrantino di Montefalcot ovat aina 100% Sagrantino-lajikeviinejä ja esimerkiksi lain mukaan tuottajan on kypsytettävä niitä vähintään 30 kuukautta ennen markkinoillelaskua. Koska Sagrantino di Montefalcot ovat aina hyvin runsaita, tanniinisia ja pitkään kypsytettyjä, verrataan niitä tyylillisesti usein naapurialue Toscanasta löytyviin Brunello di Montalcino -punaviineihin.

Koska täällä Fennoskandiassa näkyy ikävän harvoin Sagrantinoja, oli Alkon uutuuksista löytyvä Sagrantino varsin positiivinen yllätys! Alun perin suunnitelmissani oli napata kaksi pulloa – toinen testiin ja toinen kypsymään – mutta pyörsinkin päätökseni katsottuani tuottajan sivuilta tietoa viinistä. Tuottaja Falescon mukaan viini nimittäin kypsyy peräti kaksi vuotta yksinomaan uusissa, ranskalaisissa tammitynnyreissä – tämä on kyllä tuplasti pidempään tammikypsytystä mitä alueen viinilainsäädäntö edellyttää (min. 12kk), mutta samalla reilusti enemmän uutta tammea kuin monissa meikäläisen makuun aivan liian tammisissa viineissä! Ajattelin tämän vuoksi siis ensiksi tarkistaa miltä viini vaikuttaa ja vasta sitten miettiä kannattaako toista pottua ottaa kypsymään.

Vuonna 2006 ensimmäistä kertaa tuotettu RC² saa nimensä viinintekijä Riccardo Cotarellalta, joka omasta puolestaan halusi samalla nimetä viinin ensimmäisen lapsenlapsensa, Riccardo Chiasson, mukaan. Viini on siis yhtä aikaa kahden "RC:n" mukaan nimetty esitys.

RC²:lla on tummanpuhuva, mustan kirsikkainen ja vain kevyesti läpinäkyvä väri.

Tuoksun yleisilme on erittäin kypsänmakea: ensivaikutelma tuo makean mausteista tammea, kirsikkamarmeladia ja kevyen viinaista alkoholia. Taustalta erottuu myös aavistus uuden tammen tuomaa, tummanpuhuvaa suklaapirtelöisyyttä. Runsaanpuoleinen alkoholisuus (14,6%) tuo myös esiin hennosti parfyymisyyttä. Yleisilme on kyllä varsin aromikas ja runsas, mutta hivenen yksiulotteinen – mieleen tulevat lähinnä reippahanpuoleisesti uutta tammea nähneet Chianti Classicot yhdistettynä muhkeaan ja makeankypsään, jopa piirun verran hilloiseen aussimeininkiin.

Erittäin konsentroitunut makumaailma on kypsänmakean kirsikkainen – kaikessa makeudessaan jopa kevyesti hilloisuuteen vihjaten – ja runsaassa tammisuudessaan hieman konjakkisen mausteinen sekä karvaan puinen. Tätä karvautta korostaa entisestään kohtalaisen voimakkaina tuntuvien tanniinien tuoma bitterisyys. Suutuntumaltaan RC² on varsin täyteläinen ja paksuhko, joskin viinin tanakka tanniinisuus tuo yleisilmeeseen riittävästi tiiviyttä ja särmää. Viinin hedelmähapot sen sijaan jäävät näin muhkean bodyn alla hieman vaatimattomiksi ja tämän vuoksi rungosta tuntuu puuttuvan piirun verran pontta, vaikkei mitenkään läskiksi meininki pääse lässähtämään.

Jälkimaku on sekä puisen että tanniinisen karvas, mutta samalla kypsän kirsikkainen ja siksi varsin mehukas. Kielelle jää lähes ylikypsän kirsikkaisuuden ohelle aromikasta tammisuutta, joka rupeaa loppua kohti taittumaan hennosti kaakaon suuntaan. Kielellä häilyvä bitterisyys ja hillitty hapokkuus tekee viinin jälkivaikutelmasta kuivan oloisen samalla kun suussa voi erottaa häivähdyksiä niin kypsänmakeasta kirsikasta kuin makeasta suklaisesta tammestakin. Erityisesti tämä suutakuivattavan tanniinisuuden ryydittämä aromikas, makeahko tammisuus jatkuu keskipitkänä, kun taas melko vähäisten happojen vuoksi viinin varsinainen hedelmäisyys haipuu kieleltä suht nopeasti. Runsaanpuoleinen alkoholi jää nostamaan kohtalaisen tuntuvaa lämmönhohkaa nieluun ja kitalakeen.

Yleisesti viinin kokonaiskuvaa tuntuu hallitsevan alusta loppuun makeanpuoleinen ja uuttunut tammisuus, joka on sekä pyöristänyt viinin särmiä että pehmentänyt kokonaiskuvaa – vaikka RC² onkin eittämättä järeän tanniininen, ei se verrattain "nuoresta" iästään huolimatta tunnu mitenkään järkyttävän kireältä tai kovalta, vaan melko helpostilähestyttävältä tapaukselta – jos ei satu runsasta tanniinisuutta pelkäämään. Riittävän rasvaisen tai proteiinipitoisen ruoan kanssa viinin runsas tanniinisuus talttuu varsin helposti ja ilmankin ruokaa viini toimii helposti vähintään lasillisen verran.

Sen sijaan varsinainen mielenkiinto tuntuu hukkuvan melko täysin viinin jopa liioittelevan makeankypsän hedelmän ja yliuuttuneen tammen alle – olisi kiinnostanut tietää miltä Sagrantino todellisuudessa maistuu, mutta tästä viinistä saa irti lähinnä ranskalaisen tammen makua ja runsasta tanniinia. Jos sattuu kaipaamaan erittäin massiivista ja runsaasti konsentroitunutta, mutta samalla melko helpostilähestyttävää tanniinimonsteria, on RC² viini paikallaan, mutta Umbrian viinien ystäville viini ei tarjoa juuri mitään. Olen ihan tyytyväinen etten napannut toista tällaista valmiiksi jo ahtaaseen varastooni kypsymään – minua nimittäin epäilyttää mahtaako näin runsas tammi ehtiä integroitumaan ja keventymään ennen kuin viinin hedelmäisyys kuolee pois.

Lyhyesti: Varsin massiivinen, tanniininen ja erittäin uutoksellinen moderni umbrialaisviini, josta on tehokkaasti onnistuttu peittämään lähes kaikki vivahteet runsaan ja makean uuden tammen alle.

Arvio: Tylsä – RC² on moderniksi viiniksi omalla tavallaan ihan taidolla tehty tapaus, mutta meikäläisen makuun se oli varsinainen pettymys. Sagrantinoja saa Suomesta liian harvoin, joten olisi kiva saada jotain muutakin kuin puun makuista viiniä silloin kun vihdoin viimein kyseisestä rypäleestä tehtyjä viinejä kaupan hyllyiltä löytyy! Tammi kun maistuu aina tammelta, riippumatta siitä, mistä päin itse viini tulee.

Hinnan (25,20e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

21.3.14

Chapoutier Rasteau 2010

http://www.alko.fi/tuotteet/412927/
Chapoutier Rasteau 2010
  • Valmistaja: Maison M. Chapoutier
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Rasteau
  • Maa: Ranska
  • Alue: Rhône, Etelä-Rhône, Rasteau
  • Rypäleet: Grenache (80%), Syrah (20%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 15,95e (Lokakuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 16,08e (Maaliskuu 2014, Alko)

Rasteaun kylän alue eteläisessä Rhônessa on yksi tunnetuimpia ja arvostetuimpia viinialueita, mutta lähinnä makeiden viiniensä osalta – AOC Rasteau -appellaatio on pitkään koskenut vain alueen makeita viinejä, kun taas alueen punaviiniä tuottavat talot ovat joutuneet pullottamaan viininsä vuosikertaan 2008 asti vaatimattomamman AOC Côtes-du-Rhône Villages Rasteau -appellaation alle. Vasta vuosikerrasta 2009 eteenpäin Rasteaun punaviinit ovat voitu lukea mukaan kylän omaan appellaatioon.

Rasteaun kylä sijaitsee n. kymmenen kilometriä alueen kuuluisimmasta alueesta, Châteauneuf-du-Papesta, koilliseen. Molemmilla alueilla viljellään samoja rypäleitä ja viinityylit ovat peruslinjoiltaan varsin samanlaisia. Rasteaun viinit kuitenkin ovat yleisesti Châteauneufin viinejä hieman simppelimpiä ja vaatimattomampia, mutta myöskin selkeästi edullisempia.

Chapoutierin Rasteaulla on melkoisen tiivis, suht läpinäkymätön tumman violetinpunainen väri.

Lasista kohoava tuoksu on varsin uhkea ja kypsänmakea. Yleisilmettä hallitsee tumma hedelmä-marjaisuus, eli on paljon luumua ja mustikkaa, sekä toki kuivan mausteisena tuntuvaa hillittyä, paahteista tammea. Aluksi kokonaiskuvassa oli jokin kevyen laktinen tai jopa aavistuksen rikkinen sivujuonne, joka teki tuoksusta melko tunkkaisen ja jopa hieman epämiellyttävän oloisen, mutta tämä piirre tuulettui pois noin tunnin hengittelyllä.

Tällä suutuntumaltaan täyteläisellä viinillä on kuivahko ja hyvin kypsän tumman hedelmäinen yleisilme, joka paikoin taittuu hennosti makeaan. Runsaasta makumaailmasta erottuu luumua, tummaa kirsikkaisuutta ja kevyttä mansikkaisuutta, hillitysti Syrah'n tuomaa rouhittua mustapippuria, hennosti tammen tuomaa maustetta, auringossa paahtunutta maamaisuutta ja hillityn tupakkaista mausteisuutta. Melko tanniininen ote tuo muuten korkeintaan keskihapokkaaseen ja pehmeähköön habitukseen tarvittavaa särmää, tiukkuutta ja kevyttä karvautta. Alkoholi (14%) tahtoo hieman puskea läpi, minkä vuoksi kokonaisuus on melko tulinen.

Jälkimaussa tammi puskee selkeästi voimakkaampana, kevyen suklaisena fiiliksenä kypsän luumuisen hedelmäisyyden ylle. Viinistä jää suuhun runsas, pehmeähkö ja hennon lämmin jälkivaikutelma, johon kohtalaisen runsas tanniinisuus tuo kuivattavan tuntemuksen ohelle hieman karvasta särmää.

Chapoutierin Rasteau on ihan pätevä kylä-kottarainen, joka tarjoaa perustason CdP-viineihin nähden varsin samanhenkistä, paahteista ja mehevän hedelmäistä Etelä-Ranskan meininkiä piirun verran kohtuullisempaan hintaan, joskin tammituksen suhteen talo on mennyt aika liberaalilla linjalla. Kovinkaan kompleksi tai persoonallinen tämä viini ei ole, mutta perus-Côtes-du-Rhône-viineihin nähden Chapoutierin Rasteaulla tuntuu olevan enemmän massaa ja hartiaa.

Jos olet metsästämässä Alkosta Châteauneuf-du-Papen viinejä, mutta niiden melko kovanpuoleisiksi nousseet hinnat arveluttavat, kannattaa pitää Chapoutierin Rasteau mielessä – hienoimmille 'Papeille tämä viini ei kyllä pärjää, mutta edullisimpien CdP:n viinien kanssa se tuntuu painivan melko samassa sarjassa. Viini varmasti kestää – ja kenties jopa kehittyy – vielä muutamia vuosia, mutta viiniä ei ensisijaisesti kannata kerätä kellariin kypsymään. Tämmöinen mehevä, kypsän hedelmäinen rhônelainen on parhaimmillaan nuoruutensa terässä! Luotettava kumppani pataruoille, riistalle ja simppeleille grilliruoille.

Lyhyesti: Suuren ja maineikkaan tuottaja-négociantin runsas, roteva, paahteinen ja tyylillisesti melko selvästi perustason Châteauneuf-du-Papen viinit mieleen tuova punaviini Rasteaun kylästä.

Arvio: Erittäin hyvä – mainio, tanakkarakenteinen ja harteikas esitys tältä Rhônen tuottajajättilaiseltä. Eroa muihin, edullisempiin Chapoutierin viineihin on makumaailman puolesta melko vähän, mutta Rasteaussa tuntuu olevan enemmän muskelia ja vääntöä, jos sellaista satutaan kaipaamaan.

Hinnan (16,08e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

20.3.14

Moulin Touchais Coteaux du Layon 1998

Moulin Touchais Coteaux du Layon 1998
  • Valmistaja: Moulin Touchais
  • Tyyppi: Jälkiruokaviini, AOC Coteaux du Layon
  • Maa: Ranska
  • Alue: Loire, Anjou-Saumur, Coteaux du Layon
  • Rypäleet: Chenin Blanc (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 199 SEK (~22,74e, Heinäkuu 2013, Systembolaget)
  • Hinta nyt: 199 SEK (~22,47e, Maaliskuu 2014, Systembolaget)


Eilen tuli tehtyä hieman arjesta juhlaa popsimalla herkullista, kotitekoista sipulipiirakkaa. Yleensä makeat viinit (runsaan hedelmäisen puolikuivista valkoviineistä jälkiruokaviineihin) ovat suolaisille herkuille mainioita kumppaneita, joten sen kummemmin miettimättä viinikaapista metsästettiin viime kesänä Tukholmasta kiikutettu makea Loiren Chenin Blanc. En oikein tiedä pitäisikö tämä viini luokitella (erittäin makeaksi) valkoviiniksi vai jälkiruokaviiniksi, koska tämmöiset tapaukset ovat luontevasti molempia. Koska jompaan kumpaan kategoriaan viini on blogissa heitettävä, luokittelen sen tässä tapauksessa jälkiruokaviini.

Chenin Blanc on menettänyt paljon mainettaan valtaosan maailman Chenin Blanc -viineistä ollessa joko uuden maailman ylikypsiä, nallekarkinmakuisia hedelmäpommeja tai mauttoman vetisiä, tasapainottoman hapokkaita bulkkiviinejä. Ei kuitenkaan kannata unohtaa, että Chenin Blancin kotikulmilla, Loiren laaksossa, tehdään rypäleestä mitä upeimpia kuivia, makeita ja kuplivia valkoviinejä. Anjou-Saumurin ala-alueella sijaitseva Coteaux du Layonin viinialue on erikoistunut tuottamaan rypäleestä yksinomaan makeita viinejä – viinien jäännössokerimäärä on lain mukaan oltava vähintään 34 g/l!

Viinin tuottanut perheviinitalo Moulin Touchais on toiminut yhtäjaksoisesti vuodesta 1787 ja on nyt Touchais'n suvun 8. sukupolven ohjaksissa. Tämä Layonin viinialueen kenties suurin viinitalo omistaa valtavat, yli miljoona pulloa käsittävät viinikellarit Doué-la-Fontainen kylässä, joista löytyy talon viinejä aina 1800-luvulta asti. Talon tuottaa ainoastaan makeaa Coteaux du Layon -viiniä, joka valmistetaan ainoastaan talon parhaista rypäleistä – lopuista rypäleistä tehdyn viinin talo myy bulkkina alueen osuuskunnille. Parhaina vuosina talo voi tuottaa merkittävästä osasta rypäleistään valtavan määrän pulloja (jopa 150,000-200,000), kun taas hankalina vuosina talon omiin pulloihin päätyy vain häviävän pieni määrä (pienimmillään vain 6,000-8,000). Surkeina vuosina talo ei valmista viiniä ollenkaan, vaan myy kaiken satonsa osuuskunnille – näin voi olla aina varma siitä, että talon viiniä ostaessa saa vain mahdollisimman korkeaa laatua.

1950-luvulla Joseph Touchais, talon 7. sukupolven pääjehu, huomasi makeiden valkoviinien myyvän varsin huonosti, joten hän päätti ryhtyä kellaroimaan niitä talon kattavissa viinikellareissa ja myymään niitä vasta kun ne olivat riittävän kehittyneitä. Tästä syystä nykyäänkin talon nuorimmatkin viinit ovat vähintään 10-vuotiaita kauppojen hyllylle päästessään. Moulin Touchais'n viinien pitkän iän salaisuus ei ole pelkästään niiden sisältämä runsas jäännössokeri, vaan riittävä hapokkuus: Touchais kerää 20% rypäleistään lähes raakoina, vain 80 päivää kukinnasta, jolloin rypäleiden hapokkuus on vielä erittäin korkealla. Loput 80% rypäleistä kerätään yli kuukautta myöhemmin, jolloin rypäleet ovat erittäin kypsiä, köynnöksiin jopa hieman kuivahtaneita ja siksi täynnä hedelmäsokeria. Talon tyyliin ei kuulu jalohome tai tammi, vaan puhtaat rypäleet käytetään terässammioissa, jonka jälkeen niistä käytetty viini kirkastetaan ja pullotetaan mahdollisimman nopeasti, helmi-maaliskuun vaihteessa. Tämän jälkeen pullojen annetaan kypsyä vähintään kymmenen vuotta ennen myyntiinlaskua. Koska viinit suodatetaan vain hyvin kevyesti, voivat ne muodostaa ikääntyessään sakkaa.

Viinillä on syvä ja kauniin kuulas kellanvihreä väri.

Erittäin runsaasta ja makean hedelmäisestä tuoksusta löytyy runsaasti hienostuneita, makeita vivahteita: murskattuja viinirypäleitä, hunajaa, hunajamelonia, sitruunamarmeladia ja kivipölyistä mineraalisuutta. Jonkin aikaa avauduttuaan tuoksusta rupeaa erottumaan myös hyvin hento – ei kuitenkaan aivan Riesling-mäinen – petrolin juonne.

Suussa viini on intensiivinen ja runsaan makea (jäännössokeria on 75 g/l), mutta samalla varsin hapokas ja siksi runsaaseen makeuteensa nähden yllättävän kepeä. Suutuntumaltaan aavistuksen öljyinen viini tarjoilee ihastuttavan puhdaspiirteistä, ylikypsää hedelmäisyyttä – hunajaa, makeaa omenaisuutta ja sokeroitua inkivääriä. Näiden makeiden vivahteiden vastapainoksi asettuu kalkkisia mineraalin vivahteita, viileää yrttisilppua, hentoa kiniinistä bitteriyyttä ja hapokkaan greippistä sitruksisuutta. Viini on kokonaisuutena erittäin rakenteikas ja uskomattoman tasapainoinen.

Jälkimaussa nousee ensiksi kielelle kivennäisvetinen mineraalisuus, kevyt teräksisyys ja hienostunut kiniininen karvaus, minkä jälkeen makeat vivahteet tekevät tyylikkään comebackin koko kielen alalta jättäen suuhun hurmaavaa, mehukasta makeutta, sokeroitua inkivääriä, ananasta, appelsiinimarmeladia. Viinistä jää tasapainoisen makea, mutta samalla hennon bitterinen ja hapokkuudessaan sitruunamehua muistuttava, vivahteikas jälkivaikutelma.

Moulin Touchais 1998 on yksinkertaisesti upea, tasapainoinen, herkullinen ja käsittämättömän nuorekas: viini tuntuu olevan 15 vuoden iästään huolimatta aivan matkansa alkutaipaleella! Koska Systembolagetista löytyy valtava määrä Moulin Touchais'n eri vuosikertoja aina 70-luvun alkupuolelle asti, pitää ensi Systemin-reissua varten varata joku vanhempi vuosikerta ja antaa sille reilusti enemmän ikää! Tämä viini jos mikä on tarkoitettu kestämään vuosia.

Vaikka viini oli kaikin puolin hurmaava jo sellaisenaan, oli se yksinkertaisesti mykistävän upea pari sipulipiirakalle – se oli kuin hunajaa suolaisen piirakan kanssa (mikä tuskin toimisi oikean hunajan kanssa kokeiltuna). Ei ollut kaukana, että olisin itkenyt onnesta makuhermojeni räjähdellessä gastronomisessa hurmiossa. Tällaisia herkkuja kotioloissa pupeltaessa voi hyvillä mielin todeta, ettei ole mikään pakko aina raahautua ravintolaan maksamaan itsensä invalidiksi saadakseen taivaallisia makunautintoja.

Lyhyesti: Uskomattoman tasapainoinen, herkullinen, vivahteikas ja hienostuneen bitterisen loppusilauksen jättävä Loiren makea Chenin Blanc, joka on 15 vuoden iästään huolimatta vielä erittäin nuorekas ja aromeiltaan primäärinen. Takuuvarmaa kellarointikamaa vuosikymmeniksi.

Arvio: Erinomainen – yksinkertaisesti upea makea viini: Loiren Chenin se vasta on jotain! Pakko saada tämän talon vanhempia viinejä näppeihini!

Hinnan (~22,47e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

19.3.14

Castillo de Molina Pinot Noir Reserve 2011

http://www.alko.fi/tuotteet/455377/
Castillo de Molina Pinot Noir Reserve 2011
  • Valmistaja: Viña San Pedro
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Chile
  • Alue: Valle Central, Curicó
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 10,99e (Maaliskuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 10,99e (Maaliskuu 2014, Alko)

No niin, tuoreimman Vuoden Viinit -kisan voittajaksi valikoitui hieman aiemmista vuosista poiketen edullisemman pään chileläinen Pinot Noir, Castillo de Molina Reserve. Tuossa pienimuotoisessa palkintogaalassa, joka järjestettiin tänään Groteskin viinibaaripuolella selitettiin, että tämä kyseinen päätittelihän menee parhaimman ymmärrykseni mukaan sille viinille, joka oman sarjansa kultapalkinnon lisäksi erottuu merkittävästi edukseen muista kilpailijoistaan. (Meikäläisen logiikalla tämä voisi yhtä hyvin merkitä joko voittajan hyvää laatua tai jonkun kategorian vaatimatonta tasoa, mutta siitä viis!) Lisäksi tilaisuudessa tuotiin sellainen puoli esille, että on ilahduttavaa kuinka vaihteeksi ykköspalkinnon sai pitkästä aikaa selkeästi edullisemman pään viini, joka on vieläpä Pinot Noir – olisi mukavaa, jos tämä punaisten rypälelajikkeiden herkkä ruhtinatar saisi vain entistä enemmän tunnustusta. Onhan rypäleen suosio vielä melko vaatimatonta täällä peräpohjolassa ja suosituimmat Pinot Noirit tuntuvat olevan meikäläisen perstuntuman mukaan joko tylsiä, vaatimattomia ja mehumaisia versiointeja rypäleestä, tai sitten käsittämättömällä konsentraatiolla ja alkoholiprosentilla varustettuja viinijättiläisiä. Joka tapauksessa, onnittelut viiniä edustavalle Pernod Ricard Finland oy:lle tästä tunnustuksesta!

Viinin tuottanut Viña San Pedro on valtava chileläinen viinitalo, jolla on monia Suomessa tunnettuja brändejä: talon reserve-tason linjasto Castillo de Molina, luomuviineistä tunnettu 35° South -linjasto ja erityisesti talon edullinen Gato Negro -linjasto.

Castillo de Molina Pinot Noir on väriltään tumman kirsikanpunainen, mutta rypäleelle tyylillisesti kepeä ja läpinäkyvä, reunoilta jopa lähes väritön.

Mukavan aromikas tuoksu on suhteellisen marjavetoinen ja punasävytteinen, tuoden lähinnä vadelmaa ja karpaloa nokkaan. Yleisilmeestä kuitenkin erottuu hieman märkää maamaisuutta ja aavistuksen verran palaneeseen karamellisuuteen taittuvaa tammea.

Aavistuksen verran makeaan taittuvaa, mausteisen paahteista tammea lukuunottamatta viinin kepeähkö makumaailma on mukavan marjainen ja puhdaspiirteinen, tarjoillen ensisijaisesti karpaloa, kirsikkaa ja kypsempää vadelmaa. Pinot Noiriksi viini on hieman pehmeänpuoleinen melko maltillisen hapokkuutensa vuoksi, mutta koska suutuntuma on mukavan kepeähkö, onnistuu hapokkuus pysymään riittävän hyvin balanssissa kokonaisuuteen nähden ja rakenne pysyy kunnossa. Tanniineja viinistä ei tunnu erottuvan juuri ollenkaan.

Hillitty tammisuus tuntuu hieman keskimakua voimakkaampana jälkimaussa, jossa kypsän vadelmaisen marjaisuuden haivuttua syrjään jää kielelle elämään makeata tammen mausteisuutta, kevyttä vaniljaisuutta ja hentoa toffeisuutta. Suuhun jää keskipitkä, lempeä ja aavistuksen lämmin jälkivaikutelma.

Yleisesti Castillo de Molina Reserve PN on ihan kelpo, hyvin tehty ja massoille suunnattu, helpostilähestyttävä perus-Pinot Noir. Tämä voi kuulostaa melko haalealta vastaanotolta meikäläisen osalta, mutta itse olen suorastaan hämmentynyt: yleensä juuri mikään chileläinen Pinot Noir ei onnistu tekemään meikäläiseen minkäänlaista vaikutusta ja kaikki viinit tuntuvat meikäläisestä makeilta, paksuilta mansikkamehuilta. Pinot Noirin funktio on olla raikas, hapokas ja kepeä – tuhteja viinejä on maailma jo pullollaan! Ilahduttavasti tämä Castillo de Molina onnistuu kuitenkin olemaan kepeä ja melko raikas, vaikka rypäleelle tyypillinen hapokkuus olikin jäänyt hieman turhan turvalliseksi ja pehmeäksi.

Ainakaan meikäläisen omaksi Vuoden Viiniksi en kyllä itse lähtisi tätä viiniä nimeämään – sen verran arkinen ja tavanomainen Castillo de Molina tyyliltään on – mutta kympin Pinot Noiriksi viini on varsin mainio esitys: yleensä hyvästä Pinot Noirista kun joutuu maksamaan hieman muita rypälelajikkeita enemmän ja kympillä voi odottaa monessa tapauksessa saavansa vain höttöistä mehuviiniä. Sen sijaan tämä viinihän on chileläisistä juuristaan huolimatta ihan kelvollinen, selkeästi Pinot Noiriksi tunnistettava esitys. Ei mikään tajuntaaräjäyttävä elämys missään nimessä, mutta helppo, yleiskäyttöinen ja puhdaspiirteinen tapaus tapaus. Jos Pinot Noirit ovat vielä vieraita, on tällä viinillä hyvä aloittaa tutustuminen: jääkaapissa kevyesti jäähdytetty pullo kepeän pasta-, pata- tai liharuoan kylkeen ja viinin kepeämpää tyyliä ihmettelemään!

Lyhyesti: Helppo, simppeli ja ihan tyylipuhdas arkinen Pinot Noir – varsin mallikas esitys kympin chileläiseksi. Kelpo entry-level PN aloittelijoille, mutta tarjonnee melko vähän ihmeteltävää enemmän kyseistä rypälelajiketta harrastaneille.

Arvio: Miellyttävä – ei mitenkään erityisen kaksinen tapaus rypälelajikkeen edustajana, mutta simppelinä ja arkisena kevyen pään viininä Castillo de Molina hoitaa vakuuttavasti sen, mitä lupaa.

Hinnan (10,99e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

18.3.14

Capo Malvazija Istarska 2010

Capo Malvazija Istarska 2010
  • Valmistaja: Capo Vina
  • Tyyppi: Valkoviini, Kvalitetno Suho Vino Istra
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Istria
  • Rypäleet: Malvazija Istarska (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 15,59e (Marraskuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Palataan jälleen Itä-Euroopan viineihin, niitä kun on tullut tuossa vuoden vaihteessa ihmeteltyä enemmänkin! Vuorossa viinitalo Capon Malvasia-valkoviini Kroatian läntisimmästä reunasta, Istrian niemimaalta. Monesti kuulee sanottavan notta Istrian niemimaalta (itäinen Italia, Slovenia, läntinen Kroatia) tulisi maailman parhaat Malvasiat, mihin voin kyllä kuvitella Madeiran saaren sanovan painokkaasti jotain aivan muuta. Toisin kuin Madeiran saarella, jossa Malvasiasta tehdään runsasta ja makeaa väkevöityä viiniä (Malmsey-nimen alla), Istrian niemimaalla tehdään rypäleen erittäin aromikkaasta kloonista (Malvasia Istriana (it.) / Istrska Malvazija (slov.) / Malvazija Istarska (kro.)) kuivia ja intensiivisiä valkoviinejä.

Tämä viini oli ennen Alkon valikoimissa n. parilla kympillä – hinnalla, mikä oli omiaan pitämään meikäläisen loitolla, vaikka kiinnostusta viiniä kohtaan löytyi. Viini kuitenkin siirtyi poistuviin tuotteisiin vuoden lopulla ja hinnasta katosi reilut neljä euroa, tehden pullosta selkeästi houkuttelevamman ostoksen. Pullo siis myymälästä mukaan, lautaselle voi-salviapastaa ja korkki auki!

Väriltään viini on syvä, valkeakuulasomenankuorenkeltainen (huh!).

Laadukkaalle Malvasialle tyypillisesti tuoksu on todella runsaan muhkea, aromaattinen ja ilmaisuvoimainen: hedelmäpuolelta löytyy hunajamelonia, omenahilloa, kypsänmakeaa sitrusta, kevyttä kriikunaa ja hentoa ananasta, musita vivahteista mm. Riesling-henkistä valkoista kukkeutta ja hillityn pähkinäistä mausteisuutta.

Tuoksun perusteella voi odottaa maun olevan hyvin runsas ("rich", sanoisivat engelsmannit) ja melko täyteläinen – jollainen se siis onkin – mutta selvästä kypsyydestään huolimatta yleisilme pysyy ilahduttavan kuivana. Intensiivisessä makumaailmassa tuntuu kypsää, trooppista hedelmää – etunenässä makeaa sitrusta, cantaloupea, persikkaa – ja paikoitellen jopa ronskiksi äityvää, aavistuksen Viognier-henkistä mausteisuutta. Suutuntumaltaan kohtalaisen täyteläinen – jopa hieman öljyinen – makumaailma tuntuu paikoitellen jopa raskaalta, mutta viinillä on onneksi myös varsin tuntuva ja eloisa hapokkuus, joka pitää kokonaisuuden erittäin ryhdikkäänä ja pirteänä. Persoonallinen kokonaisuus on intensiivinen, särmikäs ja erittäin moniulotteinen.

Jälkimaku on keskimakua selvästi viileämpi, hapokkaampi; runsaimman keskimaun haihtuessa kielelle jää erityisesti karheahkoa mausteisuutta ja hillittyä mineraalisuutta. Jälkimaussa häilyy myös hentoa savuisuutta, päärynää, aprikoosia ja kirpeää (ei kuitenkaan uuden seelannin SB:t mieleen tuovaa) passiota. Capo Malvazijasta jää suuhun keskipitkä, vivahteikas ja melko ronskinpuoleinen jälkivaikutelma. Mukavan hillitty alkoholi (12,5%) pysyy mallikkaasti poissa tieltä alusta loppuun.

Yleisesti Capo Malvazija oli varsin mainio. jopa vaikuttavan intensiivinen ja rotevanpuoleinen valkoviini, jossa reipas hapokkuus ja kohtuullinen alkoholi pitivät juotavuuden varsin mallikkaalla tolalla. Odotuksissa oli kuitenkin hieman kepeämpi ja hillitympi tapaus, joten viinin ronski ja jopa raskastekoinen ilmaisu pääsi hieman yllättämään, mutta hyvän rakenteensa ja tasapainonsa ansiosta viini onnistui kuitenkin toimimaan ilahduttavan mallikkaasti hillityn ja kevytaromisen pastamme kanssa.

Sellaisenaan nautittuna viini voi käydä turhankin tuhdiksi ja raskaaksi, joten sille luontevin paikka kyllä tuntuu olevan ruokapöydässä. Jos viiniä sattuu löytymään kaapistasi, kannattaa se säilyttää tarpeeksi tuhdin ruoan kanssa – viini kyllä todistetusti on toiminut yhden kerran kepeän safkan parina, mutta en lupaa yhdistelmän toimivan yhtä mallikkaasti minkä tahansa kanssa! Vaikea sanoa miten tällainen viini kypsyy – runkoa ja konsentraatiota on varsin lupaavasti keskipitkääkin kellarointia ajatellen, mutta yleensä (muiden kuin Madeiran) Malvasioiden sanotaan kypsyvän kehnonpuoleisesti. Viini kannattanee siis nauttia nuoruutensa terässä, mikä näin tuhdin viinin kanssa voi kuitenkin tarkoittaa vielä seuraavan parin kolmen vuoden mittaista aikaikkunaa.

Lyhyesti: Varsin intensiivinen, roteva ja paikoin jopa raskastekoinen kroatialais-Malvasia, joka kuitenkin samalla on ihastuttavan ryhdikäs, tasapainoinen ja erinomaisella kulautuskertoimella varustettu esitys.

Arvio: Erittäin hyvä – viinillä on suorastaan ihastuttavan kiitettävä balanssi rotevanpuoleisen hedelmäisyyden ja tasapainoisen rakenteen välillä. Yleensä pidän kepeämmistä valkoviineistä, mutta tämä Malvasia on mitä ihastuttavin ruokaviini sieltä tukevammasta päästä!

Hinnan (15,59e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

17.3.14

Stadin Panimo Ruis IPA

Stadin Panimo Ruis IPA
  • Valmistaja: Stadin Panimo
  • Tyyppi: Olut, India Pale Ale
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Helsinki
  • Koko: ?
  • Hinta ostohetkellä: 7,50e (Lokakuu 2013, Rotterdam, Helsinki)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viime syksynä tuli istuttua iltaa yhdessä vakiopaikoistani, Kampin Rotterdamissa. Sieltä tarttui mukaani tuopillinen yhden lempparipanimoistani rukiista työstämää IPA:a. Koska tuosta tuopillisesta on päässyt jo kulumaan puolisen vuotta, en muista sattuiko tuoppini tulemaan pullosta vai hanasta – ja jos jälkimmäisestä, niin minkähänkokoisena annoksena. Muutenkin tuotteesta on melko vähänlaisesti tietoa liikkeellä, joten näillä on mentävä.

Väriltään olut on todella tumman punaruskea, kevyen samea ja yllättäen IPA:ksi kohtalaisen läpinäkymätön. Vaahtokukka jää varsin kepeäksi ja suht lyhytkestoiseksi.

Tuopista kohoaa kevyehkö, paahtuneen ruismaltainen, leipäinen, tyylikkään humalainen ja aromaattisen yrttinen tuoksu. (En kyllä ole erityisen innoissani näistä perinteisistä oluttuopeista, sillä niistä tuntuu olevan varsin vaikea saada tuoksusta kiinni. Ei tule kolmoslagerin lisäksi juuri mitään muuta olutta mieleen, joka toimisi paremmin tanakassa oluttuopissa kuin viinilasissa.)

Maultaan olut on kuivahko, pistelevän hiilihappoinen ja ensisijaisesti voimakkaasti paahtuneen ruisleipäinen. Kokonaisuutta tukee aromihumaloinnin hennosti trooppiseen taittuva sitrushedelmäisyys sekä runsas ja monimuotoinen mausteisuus, joka tuo kokonaisuuteen tyylikästä kuivakakkuisuutta ja hennosti jouluhenkistä piparkakkuisuutta. Paahtuneisuus tuo yleisilmeeseen jälkiuunileipäistä makua semalla kun rohkeasti käytetty humala (60 IBU) tuo hyvää puraisua ja raikkautta varsin paahteiseen makumaailmaan.

Pitkässä jälkimaussa paahteinen maltaisuus ja mausteisuus astuvat taka-alalle IPA-tyyliin kuuluvan humaloinnin päästessä vihdoin pääosaan. Suuhun jäävä jälkivaikutelma on tuntuvan karvas, tyylikkään yrttinen, hennon sitruksinen, vivahteikas.

StaPan Ruis IPA on kyllä kaiken kaikkiaan varsin pätevä tapaus, joka kohtalaisen paahtuneella maltaisuudellaan mutta hallitsevalla, IPA-tyylin humaloinnillaan asettuu ovelasti jonnekin perinteisen IPA:n ja paahteisemman Black IPA:n välimaastoon. Kokonaisuus pelittää varsin mainiosti, paahtuneen rukiisuuden ja freesin, jenkkihenkisen humaloinnin mitellessä varsin tasaväkisesti: oluesta löytyy siis sekä ryhtiä ja raikkautta että voimaa ja aromia.

Toivoisin kyllä mielelläni näkeväni StaPan Ruis IPA:a uudelleenkin, mutta näin tuskin tulee käymään, ainakaan lähiaikoina – olut oli ymmärtääkseni vain muutamiin olutravintoloihin lähetetty kertaerä, eikä varsinainen vakkarituote. Sääli, nimittäin tämä meni meikäläisen tapauksessa heittämällä kärkisijoille pk-seudulla valmistettujen oluiden kategoriassa – tosin tämä ei enää tule meikäläiselle yllätyksenä, panimon ennakkoluulottoman ja korkean tason tuntien.

Lyhyesti: Varsin mielenkiintoinen, rotevahko ja tasapainoinen IPA rukiista, jossa astetta robustimpi paahteisuus lyö mainiosti kättä freesin ja mukavan purutehoisen jenkkihumaloinnin kanssa.

Arvio: Erinomainen – mielenkiintoinen, mukavan erilainen ja ihastuttavan tasapainoinen IPA, joka onnistuu tuomaan kivasti jotain uutta tähän jo pidemmän aikaa kovassa nosteessa olleeseen oluttyyliin sortumatta liialliseen erikoisuudentavoitteluun.

Hinnan (7,50e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa veroinen. (Kai; en uskalla sanoa varmasti, kun en annoksen kokoa nyt muista. Kelpo olut joka tapauksessa.