Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

23.5.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1415 viiniä, 275 olutta, 12 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


31.7.14

SOPP 2014: Sourniemen Stout

Sourniemen Stout
  • Valmistaja: Ruosniemen Panimo
  • Tyyppi: Olut, Erikoisuus, Sour ale / stout
  • Maa: Suomi
  • Alue: Satakunta, Pori
  • Koko: 0,2
  • Hinta ostohetkellä: 3,50e (Huhtikuu 2014, SOPP)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Siinä viiden maissa SOPP:in itälaidalle rupesi selvästi kerääntymään selkeästi muuta aluetta enemmän porukkaa. Oletin tämän olevan vain normaalia ihmisten jonotushalukkuutta, mutta kun mainion Wild Yeast DIPA:n jälkeen lähdin hakemaan brosyyriin seuraavaksi mielenkiintoiseksi merkkaamaani olutta Ruosniemen Panimon tiskiltä paljastuikin, että tämä valtava ihmispaljous olikin vain kaksi valtavaa jonoa, jotka johtivat Ruosniemen Panimon tiskille, monien muiden panimoiden vieressä sijaitsevien tiskien ohitse. Jummi, näköjään hype ja oluiden piskuinen saatavuus on tehnyt tehtävänsä – kaikki näköjään haluavat saada maistiaisen nyt kun mahdollisuus siihen tarjoutui. En kyllä ihmettele, kun katsoo kuinka jännän oloista tavaraa Ruosniemi oli SOPP:iin roudannut.

Vuonna 2010 perustettu ja 2012 toimintansa käyntiin polkaissut Ruosniemen Panimo on jo toinen porilainen pienpanimo, joka on kerännyt hyvin mainetta ja kunniaa oluillaan – joskin ymmärtääkseni vain itse panimo toimii Porissa, vanhassa ruosniemeläisessä kivinavetassa, kun taas insinööritaustaiset pääjehut budjaavat pääkaupunkiseudulla. Panimo kuitenkin pyörii osittain myös muutaman porilaisen avustuksella, eli täysin etäpanimo Ruosniemi ei ole.

Testattavakseni valikoitui Sourniemen Stout, eli ns. hapanstoutti. Meikäläiseen kun vetoaa aina 100% jos oluen yhteydessä mainitaan "sour". Oluen valmistustavasta en osaa sen enempää kertoa, joten hämärän peittoon jää se, onko oluen happamuus saatu käyttämällä reilulla kädellä happomallasta, käyttämällä olut happamankirpeitä aromeja tuottavilla villihiivoilla, vai jollain ihan muulla metodilla. Toki jos jollain on ensi käden tietoa, saa huudella esimerkiksi kommenttikentässä!

Väriltään olut on hennosti läpinäkyvän ja kohtalaisen samean tummanruskea. Kevyesti läpinäkyvä meininki yleensä vihjailee stouteissa kevyempää puolta, mikä pätee ainakin tämän oluen kohdalla – voltteja kun on vain 4,7%. Vaalean maitokahvinruskea vaahto jää näin pienellä kaadolla melko vaatimattomaksi.

Tuoksu on tyypillisen stoutmainen, mutta sellaiseksi ihastuttavan moniulotteinen: lakritsia, suolaista salmiakkia, kevyttä savua, hapahkoon taittuvaa mämmisyyttä ja aavistus puolukkaista marjaisuutta.

Olut on kyllä nimensä veroinen – ensihörppy on nimittäin hyvin happamankirpeä. Mausta löytyy makeaa lakritsia ja mämmisyyttä, ruisleipää ja tuoksun hengessä myös aavistus puolukkaista marjaisuutta. Stoutiksi olut on hieman ohuehko ja tuntuvan, kirpakan happamuutensa vuoksi myös varsin erikoinen, mutta kevyestä hiilihappoisuudestaan huolimatta myös erittäin freesi – kiitos juuri tuon kirpeyden.

Jälkimaussa tuntuu hentoa stoutien kärtsää, omenahappoisuutta ja aavistus lakritsia. Oluesta jää hieman lyhyenpuoleinen, mutta raikas, maukas ja hyvin jännittävä jälkivaikutelma.

Olut onnistuu iskemään hyvin kovan wtf-vaihteen päälle heti ensisiemauksesta alkaen ja kokonaisuus pelittää mainiosti alusta loppuun. Aivan reissun lemppariolueksi Sourniemen Stoutista ei ole, sillä kokonaisuus kuitenkin tuntuu hieman ohuelta ja laimealta – uskoisin oluen kirpakan happamuuden kykenevän kantamaan tuhdimpaakin runkoa. Tästä huolimatta oluen kirpakka ja paikoin suorastaan röyhkeä luonne hurmasi meikäläisen täysin ja Sourniemen Stout oli ehdottomasti yksi SOPP:in lempioluistani – lisäksi 4,7% vahvuus antaa mahdollisuuden siihen, että olutta voisi bongata vaikka ruokakauppojen hyllyiltä, jos vain Ruosniemeläisiä sattuisi joskus saamaan pullosta! Täytyy toivoa, että näin käy – tämä on nimittäin vallan erinomainen kesäolut niihin hetkiin, jolloin kaipaisi stoutia tai portteria, mutta korkeat voltit ja tuhti olemus eivät juttele samaa kieltä helteiden kanssa.

Lyhyesti: Hämmentävä ja suorastaan röyhkeäkin kepeä stout, jonka makumaailmaa hallitsee voimakas, omenahappoinen kirpeys. Stoutiksi suorastaan hämmentävän raikas esitys.

Arvio: Erinomainen – maukas yhdistelmä belgialaista sour ale -henkeä ja kevyttä stoutia. Tällaisesta kirpeydestä minä pidän, ja paljon; toivottavasti tätä voisi vielä joskus saada myös kauppojen hyllyiltä.

Hinnan (3,50e) ja laadun suhde: Hyvä – kelpo hinta vielä näin pienestä maisteluannoksesta.

30.7.14

SOPP 2014: Stadin Panimo Wild Yeast Double IPA

Stadin Panimo Wild Yeast Double IPA
  • Valmistaja: Stadin Panimo
  • Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Helsinki
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 6,00e (Heinäkuu 2014, SOPP)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



SOPP-setti jatkuu! Kun meikäläisen tervetulomalja, eli Muflonin Mandarina IPA oli kumottu, oli äkkiä etsittävä jotain uutta ja mielenkiintoista lasiin sen tilalle. Tuota edellistä olutta siemailtaessa olimme merkanneet brosyyriin kourallinen kiinnostavimpia oluita ylös ja lähin niistä löytyi vain muutaman metrin päästä, Stadin Panimon tiskiltä.

Villihiivoilla käytetty ja reippaalla kädellä humaloitu Wild Yeast Double IPA oli siis seuraavana tähtäimessäni. Olutta ei saanut parin desin maisteluannoksena, koska vain puteleita oli tarjolla, eli litrahinta oli keskimääräistä SOPP-olutta korkeampi, mutta järkeilin oluen silti olevan keskimäärin edullisempi kuin tavan pienpanimo-olut keskustan baarista, joten pistin elämän risaiseksi ja ostin lestin testiin.

Tiskillä korkatusta pullosta alkoi heti korkin poistumisen myötä kohoamaan ujosti vaahtoa ja pöytään saapuessani pullosta olikin jo ehtinyt nousta reilumman kokoinen vaahtomöykky ulos. Noh, pullon sisältöä lasiin ennen kuin vaahto pääsee kokonaan vapaaksi!

Kovinkaan paljoa tätä samean kellanoranssia olutta ei kuitenkaan lasiin saanut, sillä oluen täytettyä noin 5% tuopin tilavuudesta, oli hennosti sitruunankellertävä vaahto ehtinyt täyttää loput 95% tuopista. Eli odottamaan.

Tuo vaahto olikin melko kestävänlaatuista, sillä sain vasta reilun viiden minuutin vartomisen jälkeen tuoppiin enemmän olutta kuin vaahtoa.

Tuoksu on epäoptimaalisen muotoisessa oluttuopissakin varsin aromaattinen ja ilmaisuvoimainen: siinä tuntuu kohtalaisen selväpiirteistä, villiä lambicmaisuutta, punertavaa marjaisuutta, nahkaa, kevyttä yrttisyyttä, hentoa appelsiinin hedelmälihaa muistuttavaa sitruksisuutta ja aavistus huussia. Eli juuri sellainen tuoksu, joka saa meikäläisen automaattisesti innostumaan!

Maku on mehevä ja todella aromikas. Yleisilme on runsaassa hedelmäisyydessään makea, mutta tuhdin bitterisyytensä ansiosta samalla hyvin kuiva. Makupuolella tuntuu luumua, nahkaa, persikkaa, lambicmaista ammoniakkisuutta, yrttiä, hikeä ja pippuria. Hiilihappoisuus on varsin kevyttä ja pehmeää, mutta se ei tunnu tämänlaisessa oluttyylissä haittaavan tippaakaan.

Jälkimaussa IPA:maisuus ja lambicien henki heittelevät avoimesti poskisuudelmia ja ylävitosia sellaisella intensiteetillä, että naama vääntyy väkisinkin virneeseen. Kielelle jää todella pitkään jatkuva, raikas, villi ja vivahteikas jälkivaikutelma, jossa tuntuu niin lambicien hikeä ja nahkaisuutta kuin IPA-skenen mehukasta hedelmää, ruohoisuutta, greipin valkoista hedelmälihaa muistuttavaa, hyvin voimakasta bitterisyyttä. Loppuliuku on monimuotoisuudessaan ja kiehtovuudessaan äärimmäisen hurmaava.

StaPa on Wild Yeast DIPA:ssaan onnistunut upeasti yhdistämään kaksi lempioluttyyliäni (siis kaksi monista lempioluttyyleistäni) – lambicin ja IPA:n – mitä mainioimmalla, erittäin tasapainoisella ja ylettömän herkullisella tavalla. Alusta loppuun oluessa on läsnä sekä villi, lambicmainen twist että raikas, hedelmäinen ja tuntuvan bitterinen IPA-juonne. Molemmat osa-alueet tuntuvat mukavan voimakkaina ilman, että kumpikaan pääsee dominoimaan toista. Oluessa yhdistyy mainiolla tavalla sekä makeus että kuivuus, runsaus että raikkaus. Pakko toivoa, ettei olut jää ainoastaan StaPan kertaluontoiseksi koe-eräksi, vaan olutta voisi saada tulevaisuudessa ostettua vaikka kotiinkin pullomuodossa.

Baarihintaiseksi olueksi Wild Yeast IPA on helposti hinta-laatusuhteen huipulla kuudella eurolla, eikä monopolihinnoillakaan tuo tuntuisi niin mahdottomalta summalta maksaa näin mainiosta oluesta, joskin soveliain kauppahinta meikäläisen makuun 0,33 litran annokselle asettuisi meikäläisen asteikossa femman kieppeille tai sen alle.

Lyhyesti: Äärimmäisen erikoinen, tasapainoinen ja herkullinen lambic-DIPA-hybridi, joka onnistuu todella menestyksekkäästi naittamaan molempien tyylisuuntien parhaat puolet yhteen suorastaan hämmentävän luontevaksi kokonaisuudeksi.

Arvio: Täydellinen – kulutin sitten loput SOPP:ista etsimällä Wild Yeast DIPA:a parempaa olutta, mutta mikään muu ei onnistunut sopimaan meikäläisen suuhun yhtä hyvin kuin tämä. Ehdottomasti meikäläiselle SOPP:in paras olut mallia 2014 ("massiivisella" 7:n oluen otoksella, tosin).

Hinnan (6,00e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

29.7.14

SOPP 2014: Mufloni Mandarina IPA

Mufloni Mandarina IPA
  • Valmistaja: Panimoravintola Beer Hunter's
  • Tyyppi: Olut, India Pale Ale
  • Maa: Suomi
  • Alue: Satakunta, Pori
  • Humala: Mandarina
  • Koko: 0,2
  • Hinta ostohetkellä: 3,00e (Heinäkuu 2014, SOPP Helsinki)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

No jos kaikki muutkin niin kyllä nyt minäkin!

Eli siis juu, tuli tuolla SOPP:issa pyörähdettyä viime torstaina – peräti ensimmäistä kertaa – joten kai sitä pitää liittyä muiden blogistien joukkoon kirjaamaan havaintoja illan aikana maistelluista oluista. Tämä oli siis jo neljäs vuosi kun olen päässyt alueen eteen asti (kerran vuodessa on siis tullut raahauduttua paikan päälle), mutta vasta tänä vuonna jonon pituus oli laskettavissa alle sadoissa metreissä kun saavuin paikan päälle, joten tällä kertaa automaattisen luovuttamisen sijaan sitä jaksoi asettua jonottamaan sisälle asti. Tästä huolimatta jonotus kyllä vaati tänä vuonna aikansa – saavuimme paikalle kello 16:20 kun jono vaikutti olevan lyhyehkö (vain muutaman kymmenen metriä) ja liikkuvan ketterästi. Kuitenkin asetuttuamme jonoon, pysähtyi se kuin seinään (alue meni kuulemma juuri täyteen), tyhjästä ilmestyi portin eteen mystinen toinen jono (lol wtf) ja sisälle pääsyä joutui loppupeleissä odottamaan 1h15min paahtavassa auringonpaisteessa ilman minkäänlaista juomista. Huh perkelettä. Ei jäänyt kertaan tai kahteen, että olimme valmiit hyppäämään metrolla Pikkulintuun. Sisulla kuitenkin sinnittelimme sisälle asti.

Kun lopulta pääsimme alueelle sisään, suuntasimme Beer Hunter'sin tiskille nappaamaan jotain nestettä, jolla paikata jonottaessa aiheutunutta nestehukkaa. Pienen pähkäilyn jälkeen testattavaksi päätyi baijerilaisella Mandarina-humalalajikkeella humaloitu single-hop IPA. Mandarina on hyvin tuore – vasta vuonna 2012 markkinoillelaskettu – humalalajike, joka on jalostettu hyvin aromaattisesta Cascade-lajikkeesta.

Oluella on puhtaan kirkas, kellanruskea väri ja näin pienelläkin kaadolla olut sai ylleen hyvin tiiviin ja kermavaahtomaisen paksun, pehmeän vaahtohatun.

Ensivaikutelmaltaan olut on hyvin trooppisen hedelmäinen – lähinnä makeata appelsiini-mandariini-sitruksisuutta ja mangoa – ja pihkaista IPA-maisuutta, mutta sitten kokonaisuus alkaa muuttua kevyemmäksi, jotenkin lagermaisemmaksi. Kenties syynä tähän ovat SOPP:in omat baarituopin muotoiset lasit, joihin meikäläisellä on kyllä totuttelemista vuosien aromilasien käytön jälkeen.

Olut on kuiva ja melko aromikas, tuoden aluksi lähinnä vain yrttisyyttä ja ruohoisuutta. Tämän jälkeen suussa rupeaa vasta aukeamaan trooppisen hedelmäinen, mandariinia ja aprikoosia tarjoileva aromihumalapuoli, sekä hennon toffeinen maltaisuus. Suutuntuma on erittäin pehmeä, mitä hyvin hento ja jopa vaatimaton hiilihappoisuus korostaa – itse olisin kaivannut hieman rohkeampaa hiilihappoisuutta olueen, sillä nyt sen raikkaus tuntuu kärsivän hiilihapon puutteessa. Näin kepeä hiilihappoisuus toimii mielestäni lähinnä tuhdeissa, raskastekoisissa ja makeammissa stouteissa tai strong aleissa, ei näissä kepeissä, kuivissa ja raikkaissa pale aleissa.

Vasta jälkimaussa nousee varsin tuntuvan IPA:inen, saippuamainen ja hennon pihkainen katkeroisuus. Samalla suun täyttää suorastaan yllättävän voimakas, toffeinen ja keksinen maltaisuus.

Kokonaisuutena Mandarina IPA oli ihan hauska, ok-tasoinen tuttavuus, jossa Mandarina tuo mukavaa vaihtelua taittamalla IPA-oluiden perinteisen greippi-sitruuna-sitruksisuuden meininkiä mehevämpään ja makeampaan mandariini-appelsiini-sitruksisuuden suuntaan. Tästä hauskasta pikku twististä huolimatta olut oli muuten melko perustason IPA, joka ei nyt jättänyt sen suurempia tunnesiteitä. Hieman reilummalla hiilihappoisuudella olut olisi voinut toimia jo paljon paremmin, mutta nyt kokonaisuudesta jäi vähän flätky yleisilme. Palaset kuitenkin ovat ihan kohdallaan tässä ja potentiaalia löytyy, joten mielenkiinto on herätetty. Jos tulevaisuudessa olutta saa pullossa ja rohkeammalla hiilihappoisuudella, niin kyllä ihan mielelläni voisin ottaa uudestaan kokeiluun. Nyt geneerisestä baarituopista nautitusta hanaversiosta jäi kuitenkin hieman valju kuva.

Lyhyesti: Semijeppis perus-IPA, johon on saatu mielenkiintoa kypsempää, keltaista hedelmää tuovasta Mandarina-humalalajikkeesta, mutta joka samalla kärsii muuten rapsakkaan yleisilmeeseen nähden liiankin hennosta ja kepoisesta hiilihappoisuudesta.

Arvio: OK – hieman drink-and-forget-IPA. Oluessa on kyllä kivasti saatu sekä mallaspohjaa että persoonallista humalaa esiin, mutta muuten oluesta jää vähän mitäänsanomaton fiilis. Pienellä reseptin ruuvaamisella potentiaalia varsin mielenkiintoiseen single-hop IPA:an tässä kyllä on.

Hinnan (3,00e) ja laadun suhde: Heikko – näin pienestä maisteluannoksesta hieman turhan kireä hinta.

28.7.14

Château des Erles 2004

Château des Erles 2004
  • Valmistaja: François Lurton
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Fitou
  • Maa: Ranska
  • Alue: Languedoc-Roussillon, Roussillon, Fitou
  • Rypäleet: Syrah (50/60%), Grenache (25/30%), Carignan (25/10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Toukokuu 2014)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Fitou on Etelä-Ranskassa, Roussillonissa sijaitseva pieni, vain muutaman sadan hengen kokoinen kylä, sekä viinialue sen ympäristössä. Fitoun viinit ovat yleensä tanniinisia, mutta nuorena juotavaksi tarkoitettuja punaviinejä ja ymmärtääkseni viinilakien mukaan niiden pitäisi olla sekoiteviinejä, joista vähintään 40% on oltava alueen merkittävintä rypälettä, Carignania. Ilmeisesti Lurtonilla tällaisesta ei olla kuultu, sillä viini on nyt n. 10-vuotias ja siinä on lähteestä riippuen 10-25% Carignania, pääosan ollessa Syrah'n harteilla.

Tosiaan, tämä Château des Erles esiteltiin viimekeväisessä Lurton-maistelussa ja jo siellä saimme hieman ristiriitaista tietoa siitä, mitä rypälesuhteita viinissä on käytetty: tilaisuutta luotsannut herra Lurtonin pääviinintekijä Guillaume Martineau sanoi rypälesuhteiden olevan 60-30-10, kun taas tilaisuuden lopuksi viineistä kertovat prujut mainitsevat rypälesuhteen olevan 50-25-25. Eli jaahas.

Aivan kuten Mas Janeil, myös Château des Erles on viinitalo, johon Lurtonin veljekset ihastuivat sen löytäessään vuonna 2001. He rupesivat vuokraamaan talon tiloja ja valmistamaan yhdessä talon omistajan, Lahire Bergezin, kanssa viinejä. Tämä yhteistyö kuitenkin loppui vuonna 2006 kun rouva Bergez lopetti viinien parissa toimimisen ja Lurton osti talon itselleen. Talon mukana tuli 25 hehtaaria viinitarhoja kahdella eri tarhalta, nimiltään Les Abrigans ja Les Ardoises. Normaalisti Lurton valmistaa Château des Erlesillä kahta punaviiniä; yhtä molemmalta tarhalta. Kuitenkin poikkeuksellisen laadukkaina vuosina valmistetaan myös talon mukaan nimettyä loppulaivaviiniä, jonka raaka-aineena toimii molempien tarhojen parhaiksi valitut rypäleet. Nyt maistamamme 2004:n jälkeen viiniä on valmistettu vain vuosina 2006, 2009 ja 2010.

Tarhojen hyvin matalasatoisten, 30-50-vuotiaiden Carignan- ja Grenache-köynnösten sekä 20-vuotiaiden Syrah-köynnösten hedelmät kerätään käsipelillä viinitalolle, jossa Carignanit käytetään hiilidioksidikäymisella ja Grenachet ja Syrah't perinteisesti murskaamalla ja käyttämällä luomuhiivoilla. Kuitenkin ennen käymistä mehua pidetään tovi viileässä estämässä hiivan toimintaa, jotta rypäleiden kuorista maseroituisi väri- ja aromiaineita sekä tanniineja jo ennen käymisprosessia. Lopuksi viiniä kypsytetään 18 kuukautta 600-litraisissa demi-muid-tammitynnyreissä. Viini pullotetaan kevyen kirkastuksen jälkeen ilman suodatusta.

Viinin ikä heijastuu selvästi väriin, joka on hukannut nuoriin Syrah-vetoisiin viineihin liitettävän mustan sinipunaisen värin. Château des Erles on lasissa kyllä tummanpunainen ja läpinäkymätön, mutta sävyltään enemmän kevyesti rusehtavan taatelinruskea.

Ikä on selkeästi läsnä myös tuoksupuolella, jossa runsaan hedelmäiset primääriaromit ovat selkeästi siirtyneet taka-alalle, antaen tilaa nahkaisille, parfyymisille, hillityn tupakanpuruisille, etäisen kukkaisille ja kuivatun viikunaisille tertiääriaromeille. Käytetyt rypälelajikkeet kuitenkin tuovat hienosti myös omia piirteitään luumu-viikunahilloisten ja kevyen pippuristen sävyjen muodossa. Kokonaisuus on mukavan tuhdinpuoleinen, kompleksinen ja hyvin harmonisella tavalla kehittynyt; maltillinen (13,5%) alkoholisuus tuo taustalle häilyvän, apteekkieetterisen juonteen.

Tuhtiin tuoksuunsa nähden viinin suutuntuma on yllättävänkin kevyt ja hienostunut. Keskitäyteläinen maku on mehukas, rauhallinen ja todella monisyinen. Kielellä pyörii iän tuomaa nahkaisuutta, kevyttä viikunaisuutta, kuivahtaneita tummia marjoja, hillittyä kukkaisuutta, viehkeää ja jatkuvasti muotoaan muuttavaa mausteisuutta sekä aavistus hentoa, puumaista tammea. Hapokkuus on melko matalaa, mutta viinin keskitanniininen runko jaksaa piirtää riittävät raamit, jotta tämä tasapainoisen kevyehkö viini pysyy mainiosti paketissa.

Jälkimaku jatkaa keskimaun jälkeen samanlaisissa, rauhallisissa ja vivahteikkaissa merkeissä. Kielelle jää pitkähkö jälkiliuku, jossa nousee vuorotellen esiin ja vuorotellen piiloon haihtuen parfyymisia, taatelisia, kevyen nahkaisia ja hennon vaniljasuklaisia sävyjä. Jälkivaikutelma on hurmaavan hienostunut ja jatkuvasti kehittyvä.

On vaikeaa sanoa onko Château des Erles ollut koskaan samanlainen järkäle kuin juuri sitä ennen maistettu Le Pas de la Mule (ainakin voltteja tässä on 3%-yks. vähemmän!), eli on melko mahdotonta arvioida tuleeko Le Pas de la Mule kehittymään yhtä hurmaavalla tavalla kuin tämä viini. Oli tilanne mikä tahansa, Château des Erles oli helposti meikäläiselle se illan vakuuttavin viini – itsetarkoituksellinen massiivisuus ja väkivalta oli vaihtunut harmonisuuteen, tasapainoisuuteen ja rauhallisuuteen.

Viini oli varsin hurmaava tuttavuus sellaisenaan nautittuna, mutta viinissä on helposti runsautta ja puruvoimaa pärjätä myös melko tuhdeille ruoille tarvittaessa, kunhan sitä ei ihan puoliraa'alle häränlihapihville tai vastaavalle lähde naittamaan. Itse tarjoilisin viinin parin tunnin karahvissa hengittelyn jälkeen kevyesti viilennettynä (n. 14-15-asteiseksi). Kellarointipotentiaalista on vaikea sanoa mitään suuntaan tai toiseen – viini todennäköisesti kestää vielä joitain vuosia varsin helposti, mutta tuskin enää kehittyy hirveän paljon. Jos siis pullo joskus löytyy näpeistäsi, älä turhaan haudo sitä vaan pistä korkaten!

Lyhyesti: Sopivalla tavalla hillitty ja rauhallinen, mutta samalla runsas ja kompleksinen Roussillonin punaviini, jolle 10 vuoden kypsyttely on tehnyt enemmän kuin hyvää. Erittäin hurmaava, viehkeä ja tyylikkäästi kehittynyt kokonaisuus, joka on tarkoitettu ensisijaisesti nyt korkattavaksi, ei kellaroitavaksi.

Arvio: Erinomainen – vaikka Fitoun viinien sanotaan yleensä olevan ensisijaisesti nuorena juotavaksi tarkoitettuja, onnistuu Lurton ilahduttavasti osoittamaan päinvastaista toista vuosikymmentä kestävällä, hurmaavalla tavalla kypsyneellä punaviinillään.

27.7.14

Mas Janeil Le Pas de la Mule 2010

Mas Janeil Le Pas de la Mule 2010
  • Valmistaja: François Lurton
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Côtes du Roussillon - Villages
  • Maa: Ranska
  • Alue: Languedoc-Roussillon, Roussillon, Tautavel
  • Rypäleet: Grenache (60%), Syrah (30%), Carignan / Mourvèdre (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 399 SEK (~44,25e; Toukokuu 2014, Systembolaget, beställningssortiment)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viime toukokuussa järjestetyssä François Lurton -maistelussa luonteikas ja tiivisrakenteinen Le Petit Pas toimi hyvänä herättäjänä: Lurtonin kaikki punaviinit eivät ole pelkästään tylsiä ja helppoja Languedocin perusviinejä, vaan näköjään sieltä seasta löytyy myös jotain selkeästi kunnianhimoisempaa tarjontaa!

Näitä luonteikkaampia ja mielenkiintoisempia viinejä tuottaa ainakin Mas Janeil -viinitalo, jonka toimintaa Lurton on vuokrannut 1990-luvun puolesta välistä lähtien ja lopulta Lurton lunasti talon kokonaan omistukseensa vuonna 2008 talon entisen omistajan siirtyessä eläkkeelle. Lurtonille kuitenkin viinitalon suuri potentiaali on ollut ilmiselvää alusta alkaen, mistä syystä talon tuotentoa ei käytetä täydentämään viinitalon muita viinejä, vaan josta Lurton valmistaa omia, luonteikkaita viinejä talon oman nimen alla, viinitalon historiaa kunnioittaen.

Le Pas de la Mule on yhden tarhan viini, joka saa nimensä ("muulin polku") tuolta kyseiseltä tarhalta. Tämä muulitarha sijaitsee 350 metrin korkeudessa Tautavelin kylän lähistöllä, Etelä-Ranskassa, aivan Espanjan rajan tuntumassa. Tarhalla kasvaa hyvin vanhoja, keskimäärin 50-vuotiaita Grenache- ja Syrah-köynnöksiä, jotka tuottavat hyvin vähän aromeiltaan erittäin konsentroituneita rypäleitä. Mielenkiintoisesti viinin mainitaan lähteistä riippuen sisältävän 10% joko Carignania tai Mourvèdrea – mikä on ihan ymmärrettävää, sillä Côtes du Roussillon - Villages -viinien on oltava vähintään kolmen rypäleen sekoituksia. Lurtonin viinintekijä toki mainitsi tämän, mutta rivien välistä oli luettavissa, että tämä viini tosiaan on yhden tarhan rypäleistä valmistettu viini, eikä tuolla kyseisellä tarhalla kasva muita rypäleitä kuin Grenachea ja Syrahia.

Viini käytetään rypäleiden omilla luonnonhiivoilla (mikä kuulostaa varsin erikoiselta, sillä viinissä on jyhkeät 16,4% a-vitamiinia) – osa Grenachesta käytetään pehmeämpiä viinejä tuottavalla hiilidioksidikäymisellä, kun taas Syrah ja osa Grenachesta käytetään aivan perinteisin menetelmin. Viinintekijä Martineau sanoi Lurtonilla yleisesti suosittavan vanhoja tammitynnyreitä, sillä heidän mielestään viinissä oleellisemmassa osassa ovat rypäleiden omat aromit kuin tammen tuomat, kaikissa viineissä identtisinä ilmentyvät aromit – mielipide, jonka voin hyvin itsekin allekirjoittaa – mutta tästä huolimatta Le Pas de la Mule on kypsytetty 100% uudessa tammessa. Lähteestä riippuen viiniä on kypsytetty 15-16 kuukauden ajan joko 600l demi-muid-tynnyreissä tai puolet barrique-tynnyreissä ja puolet demi-muideissa. Viinintekijä itse sanoi jälkimmäisen pätevän tähän viiniin, joten fifty-fifty sitten.

Viini on hyvin tumma, suorastaan mustan kirsikan värinen ja vain hädin tuskin läpinäkyvä.

Vanhojen rypäleiden tuoma massa tulee selväksi heti kun vie nokan lasin lähistölle; viinillä on nimittäin todella jyhkeä ja roteva tuoksu. Tömäkkä ja kypsänmakea nokkapuoli suorastaan huokuu konsentraatiota ja lasista ryöppöää vivahteita mm. kypsästä kirsikkaisuudesta, makeasta tammesta, mansikkahilloisuudesta ja auringossa paahtuneesta maasta.

Suussa viini seuraa tuoksun viitoittamalla polulla ja kuittaa odotetut lupaukset varsinaisella luuvitosella. Kokonaisuus on siis todella tuhti ja robusti, kaikessa massakkuudessaan suorastaan monoliittinen. Erittäin konsentroitunut makumaailma tarjoilee karheaa mausteisuutta ja hillittyä Syrah'n pippuria, kypsää mansikkaisuutta, kirsikkaisuutta ja luumuisuutta, hentoa vaniljaa ja epämääräistä musteisuutta. Kokonaisuus on selkeästi matalahappoinen, mikä on yhtenä suurena tekijänä viinin raskauden tunnussa, mutta yleisilme on silti hyvin raamikas ja tiivisluontoinen viinin runsaan ja hyvin voimakkaana tuntuvan tanniinisuuden johdosta. Runsas alkoholipitoisuus tekee kokonaisuudesta varsin tulisen.

Aggressiivisella voimalla vyöryvä keskimaku vaihtuu saumattomasti tummanpuhuvaan, mehukkaaseen jälkimakuun, jossa tuntuu ensisijaisesti luumuhilloa, pippurivetoista mausteisuutta ja tammen vaniljaisuutta, sekä hedelmän alta paljastuvaa maitosuklaisuutta. Viinistä jää todella pitkä, runsaana tuntuva, tuhti ja lämmönhehkuinen jälkimaku.

Le Pas de la Mule on todella jyhkeä, vaikuttava, konsentroitunut ja kaikin puolin massiivinen punaviini, jonka paikka on selvästi vielä usean vuoden ajan kellarissa. En oikein ole varma mitä mieltä olen viinistä, sillä yleisesti melko olemattomasti tammitettujen viinien joukossa Le Pas de la Mulen selkeästi runsaampi tammisuus hyökkäsi melko selvästi pintaan, minkä lisäksi viinin melko vajaavaiseksi jäänyt hapokkuus teki kokonaisuudesta turhankin raskassoutuisen meikäläisen yleiseen makuun.

Mutta tästä huolimatta on myönnettävä viinin olevan varsin vakuuttava esitys, eikä viinin tammisuus tuntunut loppupeleissä mitenkään liialliselta tai muita aromeja varsinaisesti peittoavalta – vanhat köynnökset kyllä tuottavat näköjään sellaisella intensiteetillä varustettua hedelmää, ettei niistä valmistettujen viinien tarvitse pelätä jäävänsä tammen jalkoihin. Vaikka viini ei edustanut sitä meikäläisen lempiviinikategoriaa, on kyllä myönnettävä, että viinin räyhäkkä, massiivinen olemus sai kyllä meikäläiseltäkin hyväksyvän nyökkäyksen ja voisin ihan hyvin kuvitella ostavani pullollisen tätä kellariin nähdäkseni miten tämmöinen järkäle kehittyy vuosien vieriessä. Hyvällä tuurilla ainakin tammi voisi siirtyä taka-alalle.

Suomesta viiniä ei tähän hätään saa, minkä vuoksi kaivelin hintatiedot Systembolagetista, jonka tilausvalikoimasta viiniä näyttäisi saavan. Tuohon länsinaapurin hintaan viini tuntuu olevan piirun verran liian tyyris, mutta kenties iän myötä viinistä tulee vielä hintansa väärti ostos.

Lyhyesti: Monoliittisen jyhkeä, kypsänmakea, melko tamminen ja erittäin tanniininen Roussillonin punaviini, joka vielä tässä vaiheessa tuntuu suorastaan kerjäävän hieman pidempää kellarointia.

Arvio: Erittäin hyvä – jos jotain Euroopan supermassiivista, modernia viininjärkälettä pitäisi nyt ostaa, niin kyllä minä mielummin tätä ostaisin kuin esimerkiksi valtaosaa Alkon perusvalikoiman Amaroneista tai Châteauneuf-fu-Papeista.

Hinnan (44,25e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

26.7.14

Mas Janeil Le Petit Pas 2012

http://www.alko.fi/tuotteet/946987/
Mas Janeil Le Petit Pas 2012
  • Valmistaja: François Lurton
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Côtes du Roussillon
  • Maa: Ranska
  • Alue: Languedoc-Roussillon, Roussillon
  • Rypäleet: Syrah (50%), Carignan (20%), Grenache (20%), Mourvèdre (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 12,80e (Toukokuu 2014, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 12,89e (Heinäkuu 2014, Alko, tilausvalikoima)


Toukokuisessa Lurton-maistelussa ruvettiin pääsemään ns. asiaan kun esitellyt viinit siirtyivät yleisistä IGP Languedoc -tason viineistä Roussilloniin ja muutenkin hieman spesifimmänsorttisiin esityksiin. Ensimmäinen tilaisuudessa esitelty epä-IGP-punaviini oli Mas Janeil -viinitalon Le Petit Pas.

Aivan eteläisimmässä Ranskassa, Roussillonissa, Mauryn ja Tautavelin alueiden välimaastossa sijaitseva Mas Janeil on viinitalo, johon Lurtonin veljekset François ja Jacques törmäsivät ensimmäisen kerran vuonna 1996, jolloin he alkoivat vuokraamaan talon paikoin hyvinkin vanhoja käsittäviä tiluksia. Lopulta vuosina 2008-2009, viinitalon alkuperäisen omistajan jäädessä eläkkeelle, François Lurton lunasti viinitalon 24-hehtaarisine tarhoineen itselleen ja samalla uudisti viinituotantorakennuksia nykypäiväisemmiksi.

Le Petit Pas on Mas Janeil -tiluksilla tuotettujen viinien perustason tuote ja sen pohjaviininä toimii verrattain nuorten, n. 10-15-vuotiaiden Syrah-köynnösten rypäleet. Tähän perusviiniin tuodaan syvyyttä varsin reilulla satsilla (20% kumpaistakin) vanhojen Grenache- (40-50 vuotta) ja Carignan- (30-40 vuotta) köynnösten hedelmillä. Muut rypäleet käytetään viiniksi tavanomaisin menetelmin betonitankeissa, mutta Carignanin ronskia hapokkuutta ja tanniinisuutta hillitään käyttämällä kyseiset rypäleet pehmeämpiä viinejä tuottavalla hiilidioksidikäymismenetelmällä. Viiniä kypsytetään 10 kuukautta ennen pullotusta; vuosikerrasta riippuen 60-70% viinistä kypsyy vanhoissa tammitynnyreissä, loput sementtitankeissa.

Viini on väriltään tumman ja vain kevyesti läpinäkyvän kirsikkainen.

Tuoksu on todella aromaattinen ja ilmaisuvoimainen. Moniulotteinen nokka-arsenaali pistää menemmään kypsää kirsikkaisuutta ja tummia metsämarjoja, kevyttä Grenachen mansikkaa, mausteisuutta, violetteja sävyjä henkivää kukkaisuutta, auringossa paahtunutta hiekkamaata ja aromaattisia yrttejä (tämä on kai sitä eteläranskalaisten viinien "garrigue"-termillä kutsuttua meininkiä?) sekä hennosti apteekkieetterisyytenä erottuvaa alkoholia.

Runsas ja kaikin puolin rehevä makumaailma pistää menemään kypsiä, luumuisina ja makean karhunvatukkaisina tuntuvia vivahteita ja kohtalaisen särmikästä, pippurisena tuntuvaa mausteisuutta. Kokonaisuus on korkeintaan keskihapokas, mutta kohtalaisen runsaat ja sopivasti esiin puskevat tanniinit pitävät melko täyteläisen ja konsentroituneen kokonaisuuden hyvin paketissa. Semireilu (14%) alkoholi tuo kokonaisuuteen hennosti pippurista mausteisuutta korostavaa tulisuutta, mutta muuten kokonaisuus ei tunnu erityisen alkoholiselta ja paketti pysyy kivasti balanssissa.

Viini jättää suuhun runsaan jälkimaun, jossa tuntuu auringossa paahtunutta maata muistuttavia aromeja, karvaaseen taittuvaa mausteisuutta ja ehkä jotain, joka voi olla hentoa, kuivan puumaista tammea, mutta voi yhtä hyvin olla vain mielikuvitukseni tuotetta. Viinin pitkäkestoinen loppuliuku on loppuun asti tiivisluontoinen ja aromikas.

Le Petit Pas on selkeästi iso laadullinen harppaus edellisistä Lurton-maistelussa esitellyistä punaviineistä ja kaikin puolin mainio entry-levelin tuttavuus eteläranskalaiseen viinimeininkiin. Tässä on samoja piirteitä kuin esimerkiksi suuremmalle yleisölle tutuissa Rhônen viineissä, mutta samalla viinistä löytyy jotain selkeästi omanlaistaan luonteikkuutta. Viini on selkeästi kyllä hyvin tehty suuremman firman viini, eli varsinaisesti "rustiikkiseksi" tätä luonteikkuutta ei voi kuvailla, mutta "maanläheinen" lienee ihan sopiva termi tekemään pesäeroa rhônelaisten viinien edustamaan tyyliin.

Le Petit Pas on siis kaikin puolin mainio, maukas pikku viini muhkeampia, täyteläisempiä ja samalla hieman rotevarakenteisempia punaviinejä suosivaan makuun. Viini ei ole missään nimessä niin tuhti, että se ei toimisi ihan sellaisenaan seurusteluviininä, mutta ehkä tähän kuumimpaan kesäkauteen viini ei ole nyt soveliaimmillaan. Jos kuitenkin viinin haluaa testata jo nyt, suosittelen lätkimään grilliin tai pannulle jotain sopivan tuhtia ja runsasta tavaraa tirisemään, jotta viini saa tanakalle ilmaisulleen sopivaa vastapainoa. Lisäksi suosittelen harrastamaan kevyttä viilennystä ennen korkkausta, mikä kylläkin pätee melkeinpä mihin tahansa kuviteltavissa olevaan viiniin.

Lyhyesti: Mukavan tuhti, aromikas, sopivan konsentroitunut ja moniulotteinen peruspunaviini aivan Ranskan etelärajalta, Roussillonista.

Arvio: Erittäin hyvä – vaikka kepeämmät punaviinit ovat enemmän meikäläisen juttu, oli Le Petit Pas mielestäni muhkeudestaan huolimatta oikein positiivinen esitys, joka onnistuu tuomaan mukavaa vaihtelua lähes yksipuolisesti Etelä-Ranskaa edustavaan, suorastaan iänikuisen Côtes-du-Rhône-katraan rinnalle.

Hinnan (12,89e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

25.7.14

MJ Janeil Merlot 2013

MJ Janeil Merlot 2013
  • Valmistaja: François Lurton
  • Tyyppi: Punaviini, IGP / Vin de Pays d'Oc
  • Maa: Ranska
  • Alue: Languedoc-Roussillon
  • Rypäleet: Merlot (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: ? (Toukokuu 2014)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Merlot, vanha arkkiviholliseni (minusta tuntuu, että minun on vain pakko kirjoittaa tuo joka kerta, kun kirjoitan arvostelun Merlot-viinistä).

Merlot itsessään ei ole paha rypäle. Ongelma on enemmän siinä, että valtaosat maailman viinialueista ovat liian lämpimiä tuottaakseen Merlot'sta meikäläisen makuun mielenkiintoista viiniä, ja niilläkin alueilla, joissa Merlot ei tuota aina pelkästään läskiä, rakenteetonta luumumehua, halutaan sitä silti tehdä, koska se myy Jenkeissä. Tai ainakin myi ennen Sidewaysia.

Languedoc-Roussillon, josta tämä viini tulee, on meikäläisen näppituntuman perusteella aivan liian lämmintä aluetta Merlot'lle. Etenkin kun tämä viini ei ymmärtääkseni tule yhdeltä, tietyltä potentiaalisesti viileämmältä alueelta, vaan rypäleitä on kerätty eri tarhoilta ympäri suurta Languedoc-Roussillonin aluetta. Suoraan sanottuna ei hyvältä näytä. Viininvalmistukselliset speksit Lurtonin kotisivuilta tähän väliin: keskimäärin 15-vuotiaita köynnöksiä; koneellinen sadonkorjuu; 100% terästankeissa; pituudeltaan epämääräiseksi jätetty kypsyminen mikrohapettamalla; suodatus, kirkastus ja pullotus. Erikoisesti Lurton-maistelussa, jossa viini tuli testattua, talon viinintekijä Guillaume Martineau antoi hieman toisenlaisia tietoja: hän mainitsi, että tämän viinin valmistuksessa käytetään rypäleiden omia luonnonhiivoja, minkä lisäksi viini kävisi ja kypsyisi osittain terästankeissa, osittain sementtialtaissa. Jälkimmäinen nyt kuulostaa ihan todennäköiseltä, mutta villihiivojen käyttö tämäntasoisessa, massatuotetussa perusviinissä kuulostaa kyllä erikoiselta.

Viinin väri on kohtalaisen läpinäkyvä kirsikanpunainen.

Mehukkaassa tuoksussa tuntuu lähinnä kypsiä marjoja: sekoitus marjakorin pohjalle murskaantuneita erilaisia metsämarjoja sekä aavistus makeaa mansikkaisuutta.

Maku on kuiva ja tuoksun tavoin mehukkaan marjainen. Kielellä pyörii lähinnä makeita punaisia marjoja, tarhamansikkaa ja hentoa mausteisuutta. Suutuntumaltaan viini on keskitäyteläinen ja yleisilmeeltään hyvin pehmeä, mistä on kiittäminen korkeintaan keskihapokasta ja hyvin hennon tanniinista runkoa – kokonaisuus on hyvin höttöinen ja väsähtäneen oloinen. Suussa viini tuntuu puskevan vain kompressoitua keskitaajuutta; siitä ei tunnu erottuvan lainkaan freesiä yläpäätä tai tukevaa alapäätä.

Viinistä jää suuhun tummanpuhuva, mehukas ja kevyen mausteinen jälkimaku, joka on sekä helppo että lyhytkestoinen.

Lurtonin MJ Janeil Merlot on kuin supertuottajien räätälöimä popbiisi, jonka kuulee kolmeen kertaan kompressoituna auton radiosta Novalta kun ajaa moottoritiellä satasta. Eli siis viini on äärimmäisen helppo, tyylillisesti niin massoille suunnattu kuin vain voi olla ja siinä ei ole mitään, mikä voisi hiertää tai kiertää. Suorastaan malliesimerkki "helposta viinistä", jonka voisi sen kummemmin miettimättä pistää malliesimerkiksi tietosanakirjaan.

Koska on ihmisiä, jotka kuuntelevat Radio Novalta listahittejä, on varmasti myös ihmisiä, joiden mielestä tämä viini on varsin ihastuttava ja miellyttävä esitys ja samalla he voivat todeta kuinka Merlot on heidän lempirypäleensä kun siitä valmistetut viinit ovat aina niin maukkaita. Itse tyydyn ihmettelemään, että mitä tästä viinistä pitäisi saada irti? Ruoan kanssa näin höttöinen marjamehu ei toimisi pätkän vertaa, kun taas sellaisenaan nautittuna viini on niin auttamattoman tylsä, että sitä mielummin on nauttimatta ja keskittyy täysiverisesti vain seurustelemaan.

En todellaankaan suosittele.

Lyhyesti: Mallikirjaesimerkki lämpimän alueen tusina-Merlot'sta. Höttöinen, tylsä marjamehu-viini.

Arvio: Tylsä – tämän viinin yhteydessä on täysin sallittua käyttää fraasia "onhan tämä viini teknisesti täysin virheetön, mutta..."

Terra Sana Syrah 2013

Terra Sana Syrah 2013
  • Valmistaja: François Lurton
  • Tyyppi: Punaviini, IGP / Vin de Pays d'Oc
  • Maa: Ranska
  • Alue: Languedoc-Roussillon, Larzac
  • Rypäleet: Syrah (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Toukokuu 2014)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


No niin, lyhyen olutseikkailun jälkeen on aika palata Lurton-tastingin pariin.

Parin roséeviinin jälkeen vuorossa oli Lurtonin luonnonmukaisesti viljellyistä rypäleistä valmistettu ja ilman sulfiitteja pullotettu Terra Sana Syrah. Tämä siis lienee lähimpänä ns. natural-viiniä, mitä suuressa skaalassa viinejä voi teollisesti valmistaa.

Sulfiitteja käytetään viineissä tuomaan niihin stabiiliutta (estämään mikrobien toimintaa tai mahdollisesti elossa olevien hiivojen jälkikäymistä) ja suojaamaan viiniä hapettumiselta. Jotta viini pysyisi kunnossa ilman erillisiä sulfiittilisäyksiä, on pidettävä huolta siitä, että viini pysyy mahdollisimman puhtaissa olosuhteissa aina pullottamiseen asti. Lisäksi viini on valmistettava täysin ilman happikontaktia (ns. 'reduktiivisesti'); viini, joka saa happea käymis- tai kypsytysvaiheessa (esim. tammitynnyrikypsytyksessä) kestää hyvin happea myös pullossa, mutta vaatii myös sulfiitteja liiallisen, hallitsemattoman hapettumisen estämiseksi. Tästä syystä Terra Sana Syrah on sekä käytetty että kypsytetty puhtaasti terästankeissa. Viiniä on suojattu hapelta mm. käymistuotteena syntyvän hiilidioksidin avulla, käyminen on tapahtunut nopeasti ja viileässä liiallisten tanniinien uuttumisen välttämiseksi ja suodatuksen jälkeen viini on pullotettu hapen syrjäyttävän typpikaasun kanssa.

Väriltään viini on mustanpuhuvan tumma ja lähes läpinäkymätön. Väriä vasten tutkaillessa voi havaita viinin tummanpuhuvan värin taittuvan sävyltään hennosti sinertävän purppuraan.

Melko reduktiivinen tuoksu on tunkkaisenpuoleinen, tuoden nokkaan lähinnä epämääräistä kananmunaisuutta (mikä on sinänsä hassua, sillä yleensä kananmunan hajut yhdistetään lähinnä rikkiaromeihin). Reippaalla lasinpyörittämisellä tapahtuvan tuulettamisen avulla seasta rupeaa erottumaan myös kevyttä kirsikkahilloisuutta, mutta mitenkään ilmaisuvoimaiseksi en menisi viinin nokkapuolta nimittelemään.

Hilloisenmakeasta tuoksustaan huolimatta viinin maku on kuiva, joskin suutuntumaltaan hyvin kevyt – Syrah'ksi suorastaan hämmentävän kepeä. Selkeässä ja puhdaspiirteisessä makumaailmassa tuntuu karhunvatukkaa, tuntuvaa mausteisuutta ja vastapoimittuja, tummia metsämarjoja. Rakenteeltaan viini on korkeintaan keskitanniininen, mutta hyvin matalahappoinen, minkä vuoksi kokonaisuus tuntuu melko ponnettomalta ja laihalta. Tällaisissa kepeissä viineissä raikas, runsaanpuoleinen hapokkuus on suorastaan elinehto, minkä vuoksi viinin makupuoli jää varsin vaatimattoman oloiseksi.

Viinin jälkimaku on musteinen, kevyen karhunvatukkainen, kevyen yrttinen ja hillityn mausteinen. Suuhun jäävä jälkimaku on varsin kuiva, mutta matalan hapokkuuden vuoksi myös kohtalaisen ponneton ja lyhyt.

Aromeiltaan Terra Sana Syrah on ihan semi-OK, mukavan puhdaspiirteinen ja freesin marjainen tapaus, mutta kokonaisuutena viini on melko väsähtänyt esitys. Koska olen kuitenkin maistanut useita ihastuttavia, eloisia viinejä, jotka on valmistettu rikittömästi, en usko tämän viinin Akilleen kantapään olevan niinkään sen rikittömässä valmistusmenetelmässä, vaan yksinkertaisesti siihen käytettyjen Syrah-rypäleiden liian kuumassa ympäristössä. Yleensä Syrah tuottaa omaan makuuni parasta jälkeä riittävän viileissä, korkeissa ympäristöissä, kun taas Larzacin mäkisten alueiden juurella viljellyt rypäleet tuntuvat tuottavan melko flätkyä, matalahappoista tavaraa. Runsaampi uutos ja tiukemmat tanniinit olisivat voineet tuoda viiniin enemmän tiukkaa, raamikkaampaa rakennetta, mutta nykykunnossa viini jää melko pehmoiseksi, mitäänsanomattomaksi tapaukseksi.

Ei tämä varsinaisesti vielä huono rikitön viini ole, mutta tyylillisesti kyllä hyvin kaukana omista makumieltymyksistäni. Simppeleitä, pehmeitä ja helpostilähestyttäviä viinejä suosivaan makuun viini on varmasti oikein kelpo esitys, erityisesti pienellä tuuletuksella, mutta minkäänlaista luonnetta viiniltä odottaville Terra Sana Syrah tullee olemaan kyllä pettymys.

Lyhyesti: Luonnonmukaisesti ja rikittömästi valmistettu puhdaspiirteinen Syrah, joka kuitenkin jää melko ponnettomaksi ja aivan turhan kepeäksi esitykseksi.

Arvio: Kehno – sulfiitteja eli ei, viinin ei kyllä kuuluisi olla näin pehmoinen ja rakenteeton. Kunnollisen substanssin puutteesta johtuen viinistä on vaikea saada otetta; siitä vain jää vaisu ja yksiulotteinen yleisfiilis.

24.7.14

Château Vignelaure Rosé 2013

http://www.alko.fi/tuotteet/426647/
Château Vignelaure Rosé 2013
  • Valmistaja: Château Vignelaure
  • Tyyppi: Roséeviini, AOC Coteaux d'Aix-en-Provence
  • Maa: Ranska
  • Alue: Provence, Aix-en-Provence
  • Rypäleet: Grenache (40%), Cabernet Sauvignon (30%), Syrah (30%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 19,49e (Kesäkuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 19,49e (Heinäkuu 2014, Alko)

Roséeviinit voidaan jakaa kahteen päätyyliin. On Provencen roséet ja sitten on ne muut roséet. Tietenkin on vielä Tavelit, jotka ovat jotakuinkin niin lähellä punaviiniä kuin roséeta voi hyvällä omallatunnolla kutsua, mutta jätettäköön ne nyt sikseen.

Provencesta sanotaan tulevan maailman parhaat roséeviinit, mikä voi olla kyllä ihan perusteltu väite, sillä n. kaksi kolmasosaa alueella valmistetusta viinistä on roséeta – kyllä sinne siis mahtuu paljon laadukasta tavaraa. Alueen roséeviineille on tyypillistä niiden hailakanpuoleinen väri, joka ei yleensä anna minkäänlaista osviittaa viinien runsaudesta tai intensiteetistä. Monet provencelaiset roséet ovatkin väristään huolimatta varsin runsaita ja täyteläisiä.

Tänä kesänä Alkon kausiroséevalikoimaan saatiin jälleen kaksi Provencen roséeta: Château Vignelaure Provencen toiseksi suurimmalta ala-alueelta, Coteaux d'Aix-en-Provencesta, ja Mas de la Rouvière arvostetulta Bandolin alueelta. Molempia roséeviinejä on hehkutettu eri medioissa läpi kesän, usein maininnalla "kesän paras rosée". Tuota Bandolia en tänä vuonna kerennyt maistamaan (taisi tuote myydä loppuun Helsingin Sanomien mykkäsen hehkutettua viiniä tässä taannoin) mutta Vignelauren ehdin testaamaan.

Provencelaiseen tyyliin viini on hailakka, hennosti persikanoranssiin taittuva vaaleanpunaisen roosa. Suurimpana tekijänä tässä lienee sekoitteessa suurinta roolia näyttelevä, ohutkuorinen Grenache, joka on väriaineiltaan melko vaatimaton ja tuottaa luonnostaan melko hailakoita punaviinejäkin.

Tuoksussa tuntuu tasapainoisesti sekä kypsää, keltaista hedelmää, kuten aprikoosia ja mangoa, että makeanmehevää marjaisuutta, kuten vadelmaa ja kypsää karhunvatukkaa – joskin hedelmäpuoli tuntuu rökittävän marjaosastoa lukemin 2-1.

Täyteläisenä tuntuva maku on kuiva, keltaisen hedelmäinen – tuoksussa tuttua mangoa ja aprikoosia täälläkin – ja mukavan mausteinen; taustalla häilyy myös hennosti kypsää kirsikkaisuutta. Kokonaisuus on runsas ja melko pehmeä, mutta samalla raikkaalla tavalla keskihapokas – happoja siis löytyy, mutta ne eivät tunnu aivan riittävän viinin mehevälle ilmaisulle. 4 g/l jäännössokeria tuntuu piirun verran kypsänmakeana, jopa aavistuksen marjahilloisena juonteena.

Kypsän hedelmäinen jälkimaku on kevyen mausteinen, hennon teräksinen ja siinä on mukavasti särmää tuova bitterinen "lift" loppua kohden. Viinistä jää keskipitkänä jatkuva mehukas, runsaan hedelmäinen ja hennosti luonteikkaan karhea loppuliuku.

Château Vignelaure tuntuu asettuvan enemmän valkoviinimäiseen kuin marjavetoiseen päähän roséeviinien aromispektriä, muttei niinkään sinne sitruksisenraikkaaseen vaan enemmän kypsänmehevän eteläranskalaisen valkoviiniseen tyyliin. Mikä toki passaa meikäläiselle, sillä nykyisin jaksan yhä harvemmin innostua runsaan marjaisista roséeviineistä, mutta sen sijaan valkoviinillisemmistä roséista tuppaan tykkäämään melko poikkeuksetta.

Ja tykkäänhän minä tästäkin. Mutta vaikka Vignelaure on varsin kelvollinen, maukaskin esitys, tuntuu se samalla tyylillisesti turhankin mehevältä ja raskastekoiselta esitykseltä. Aivan jääkaappikylmänä viinin hapot jaksavat tuntua mukavan napakasti kokonaisuuden keskeltä ja viinistä löytyy rakennetta, mutta jo hetken lasissa lämmettyään viinistä tulee melko flätky ja turhankin pehmoinen tapaus. Viiniin jätetty ripaus jäännössokeria tuntuu vain korostavan tätä piirrettä entisestään ja nostavan viinin kypsempiä, hedelmäisempiä piirteitä framille. Kokonaisuudesta löytyy onneksi piirun verran karheaa mausteisuutta ja bitteristä yrttisyyttä, jotka tuovat sopivasti särmää ja vastapainoa makeudelle, mutta lisääkin olisi voinut olla.

Kokonaisuutena Vignelaure on silti kaikin puolin maukas rosée ja ehdottomasti parhaita tänä vuonna maistettuja sellaisia (tällä hetkellä henk. koht. ykkönen Alkon kausiroséista on ollut Neissin Pinot Noirista valmistettu saignée-rosée). Maistamatta jääneitä ovat paljon kehuja saaneet Roger Champault Sancerre ja aiemminmainittu Mas de la Rouvière Bandol, jotka olisivat voineet kyllä vielä kiilata listan kärkeen, mutta eipä nyt niistä väliksi, sillä roséemäen miehiä en hirveästi ole. Voin maistamatta uskoa myös niiden olleen kelpo kamaa.

Pieni miinus kyllä on annettava viinin hinnasta, sillä vielä vuosi pari takaperin kausiroséiden Bandol oli hinnaltaan 15 euron tuntumassa. Tänä vuonna Vignelaure oli hinnakkaampi kuin viime vuoden kausi-Bandol, mainio La Suffrene!

Lyhyesti: Runsas ja kuiva mutta samalla mehevänmakea Provencen rosée, josta löytyy hillitysti punaisia sävyjä, mutta joka tyylillisesti asettuu enemmän runsaiden valkoviinien kuin marjapommien tuntumaan. Rungon alle jäävien happojen vuoksi kaipaa reipasta viilennystä ennen korkkaamista.

Arvio: Hyvä – happoja enemmän ja makeutta vähemmän, niin Vignelaure olisi helposti kutitellut meikäläisen mielihyväkeskuksia villihevosen voimalla. Nyt viini on kaikin puolin maukas tapaus niin harmittomaan seurustelusiemailuun kuin vakavahenkisempään gourmetkäyttöön, mutta nextille levelille ei vielä ylletä.

Hinnan (19,49e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

23.7.14

de Molen Mooi & Meedogenloos 2011

de Molen Mooi & Meedogenloos 2011
  • Valmistaja: Brouwerij de Molen
  • Tyyppi: Olut, Belgi, Quadrupel
  • Maa: Alankomaat
  • Alue: Etelä-Hollanti, Bodegraven
  • Maltaat: Cara-, Pale-, suklaa-
  • Humala: Premiant, Saaz
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 15,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Pikkulintu-turneemme viimeiseksi kokeiluksi päätyi de Molenin totuttuun, kaksiosaiseen tyyliin nimetty quad, Mooi & Meedogenloos, eli "Kaunis & Rohkea".

Koska de Molen harrastaa ihastuttavan (ja suorastaan poikkeuksellisen) informatiivisia etikettejä, joissa kerrotaan jotakuinkin kaikki mahdollinen oleellinen olueen liittyvä tieto, ei ollut kovinkaan vaikea tarkastaa oluen olevan puhtaasti maltaista tehty – perinteiseen belgioluttyyliin, eli alkoholin buustaamiseen erilaisten sokereiden avulla ei olla sorruttu. Tämä tarkoittaa sitä, että oluen jo hieman hirvittävä 10,2% pitoisuus alkoholia on saavutettu ihan puhtaasti mallasta mäskäyskattilaan änkemällä. Olut on päivätty päivämäärälle 22/6/2011 ja parasta ennen -päiväksi mainitaan 5 vuotta eteenpäin, joten tämän oluen tapauksessa seilataan aivan turvallisilla vesillä.

Kauniit ja Rohkeat lasissani ovat väriltään punervan mustanruskeita ja hädin tuskin ollenkaan läpinäkyviä. Kaadon päätteeksi lasiin muodostuu varsin runsas, tiiviinpuoleinen ja myös kohtalaisen kestävä, tummahkon kermanvärinen vaahto.

Lasista kohoava tuoksu on yleisilmeeltään varsin tummanpuhuva ja roteva, mutta myös hurmaavan vivahteikas. Ensimmäiseksi nokkaa tervehtii makea, rusinaisuutta ja kuivattua viikunaa huokuva aloitus; seuraavaksi kokonaisuus rupeaa saamaan siirappilimppuisen leipäisiä ja aromaattisen belgihedelmäisiä piirteitä, lopulta tuoden ujosti mukaan myös hennon rustiikkisia, aavistuksen karvaalta tuoksuvia ja hennosti paahtuneen kärtsäisiä sävyjä.

Tuoksu antaa odottaa makeaa, runsasta ja hyvin täyteläistä olutta, ja maku kyllä lunastaa nämä tuoksun lupaamat odotukset vaivatta. Muhkeassa makumaailmassa tuntuu ylikypsää luumua, tummaa siirappia ja siirappilimppua, maustepippuria, belgihedelmäistä esterisyyttä ja hyvin tummaa suklaata, johon kohtalaisen karvaana tuntuva humalointi tuo selkeän, bitterisen terän. Kokonaisuus on suorastaan pureskeltavan paksu ja massiivinen, mutta makeus pysyy hyvin mausteisuuden ja kohtalaisen reippaan (78 IBU) humaloinnin antamissa raameissa, eli olut ei missään vaiheessa pääse tuntumaan liian tuhdilta tai rupea makeudessaan tökkimään.

Oluen tanakka, kuivattua luumuisuutta ja kevyttä savuisuutta esiin nostava jälkimaku on makea ja tahmea, mutta hyvin yrttiseksi ja karvaaksi kasvava humalointi putsaa hienosti palettia jättäen suuhun erittäin pitkän, monisyisen ja hurmaavalla tavalla jatkuvasti kuivempaan suuntaan kehittyvän jälkivaikutelman.

Oluen varsinainen tyylisuunta jäi maistamishetkellä hieman hämärän peittoon (vasta tässä arvostelua rustatessa bongasin oluen de Molenin sivujen nettikaupasta kategorian "quadrupel" alta), joten sen vertaamista erinäisiin oluttyyleihin tuli maistohetkellä harrastettua. Oluen tumma väri ja tuoksun pieni paahteisuus saivat mielet kääntymään hieman stoutien suuntaan, mutta makea, hedelmäinen ja voimakkaan katkeroinen yleisfiilis lopulta johdattivat meidät veikkaamaan oluen olevan tyyliltään jenkkihenkinen Barley Wine. Ja nyt näin jälkikäteen ajatellessa, kyllä meikäläinen edelleen sijoittaisi oluen mielummin ABW-suuntaan kuin quadrupeleiden piiriin, joskin erot näissä kahdessa luoteiseurooppalaisissa strong ale -tyylissä voivat olla lopulta melko pieniä – erityisesti kun Barley Wine -tyylin reunaehdot tuntuvat olevan edelleen hyvin epämääräisiä ja häilyviä.

Tahtoi Mooi & Meedogenloosin luokitella mihin tyyliin tahansa, on se maukas, melko makea ja tasapainoisen bitterinen olut, joka onnistuu pienestä monoliittisuudesta huolimatta olemaan kaikin puolin tyylikäs, harmoninen ja ennen kaikkea herkullinen esitys. Kolmelle ihmiselle oluesta ei riittänyt kuin 25 cl annos nenää kohden, mutta enemmänkin olisi voinut siemailla, mikä on mielestäni melkoinen saavutus näin makean ja vahvan oluen kohdalla – yleensä näin tuhtien oluiden tapauksessa parinkin desin annos voi olla jo varsin riittävä satsi! Voin siis todeta, ettei tälläkään kertaa de Molen onnistunut pettämään (onneksi tällä kertaa olut tuli myös nautittua ennen parasta ennen -päivämäärää, toisin kuin Klap van de Molen).

Lyhyesti: Massiivinen, moniulotteinen ja makea mutta myös tasapainoisen katkerohumaloitu olutjättiläinen, joka asettuu tyyliltään jonnekin quadrupelin ja American Barley Winen välimaastoon. Vahvuuteensa ja massaansa nähden yllättävän helpostikulauteltava olut.

Arvio: Täydellinen – vaikka monet trappisti-quadit ovat meikäläisen mielestä usein varsin fantastisia oluita, oli Mooi & Medogenloos mielestäni monia esikuviaan vielä maukkaampi ja moniulotteisempi esitys, minkä lisäksi siitä tuntui löytyvän juuri sopivasti katkeraa, makeutta tasapainottavaa humalointia, mitä harvemmin tapaa perinteisissä quadrupeleissa. Helposti vaikuttavimpia ja tasapainoisimpia maistamiani strong aleja, tarkemmasta oluttyylistä riippumatta.

Hinnan (15,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

22.7.14

Cantillon Saint Lamvinus 2008

Cantillon Saint Lamvinus 2008
  • Valmistaja: Brouwerij Cantillon
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Druif
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Brysseli, Anderlecht
  • Rypäleet: Cabernet Franc, Merlot
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 20,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Kun sieltä Pikkulinnun kaapista löytyi näitä hieman mielenkiintoisempia belgialaisia, ei niitä yksinkertaisesti vain voinut jättää sinne vanhenemaan.

Siinä missä edellinen testattu Cantillon, Grand Cru Bruocsella, oli olut, joka rupesi olemaan lähempänä viiniä kuin olutta, on tämä seuraava Cantillon enemmän oluen ja viinin hybridi: tämä on nimittäin käytetyssä Bordeaux'n punaviinitammitynnyrissä kypsytetty, sekoittamaton n.2-3 vuotta vanha Lambic, joka saa makunsa ja värinsä viinirypäleistä, jotka lisätään oluen sekaan hieman ennen pullotusta. Nämä rypäleet ovat Bordeaux'n "oikealta rannalta" eli Libournais'n puolelta kerättyjä, punaisia Merlot- ja Cabernet Franc -rypäleitä. Näin ollen olut on siis ns. Druif Lambic, eli viinirypäleillä maustettu Lambic. Hiilihapot olut saa "likööristä", joka lisätään oluen sekaan juuri ennen pullotusta, joskin hämärän peittoon jää, notta minkälaisesta likööristä mahtaa olla kyse.

Testissämme ollut olut oli pullotettu vuonna 2008, eli olut on todellisuudessa vanhempaa vuosikertaa. Tätä vuosikertaa ei kuitenkaan pullo maininnut, joten nyt mennään sillä tiedolla, mitä käsillä sattuu olemaan. Erikoisesti oluen parasta ennen -päivämäärä oli annettu vain vuoden päähän pullotuksesta (12/2009) – yleensä Cantillonit kun tuppaavat kestämään vuosikausia, jopa vuosikymminiä kypsytystä.

Väriltään olut on punertava hennosti purppuraisella ja aavistuksen rusehtavalla sävyllä – muistuttaen siis jotakuinkin raparperin varsien väriä. Kaataessa oluen päälle muodostuu kevyt ja hyvin vaalean valkeanpunertava vaahtokukka.

Tuoksu on kevyehkö, eli se ei varsinaisesti tykitä itseään ulos lasista. Yleisilme on Lambiceille tyypillisen kirpeä ja siinä tuntuu lähinnä kevyttä marjaisuutta, hentoa ammoniakkisuutta ja aavistus tupakkaa. Yleisesti tuoksusta on yllättävän vaikea saada kiinni, mikä ei tunnu olevan kovinkaan yleistä Lambic-piireissä.

Maultaan olut on kohtalaisen kirpeä – ei siis aivan yhtä älyttömän happamankirpeä kuin monet muut Lambicit, mutta kyllä tämäkin poskipäitä onnistuu viiltämään. Rutikuivasta makumaailmasta ei niinkään erotu viinirypäleisyyttä, mutta raa'ahkoa punaherukkaisuutta, omenakauraleivosta, keksimäisyyttä, kevyttä oksidaatiota tai sitten vain muuten vanhan oloista meininkiä ja hentoa popcornia. Hiilihappoisuus on pienikokoista ja kevyttä, mutta melko kuohkeaa.

Jälkimaussa tuntuu kaikkea mahdollista hapahkoa meininkiä: raparperia, omenahappoa, sitruunamehua. Tämän poskipäitä viiltävän ja vettä kielelle nostattavan happohyökkäyksen ohella tuntuu myös tummanpuhuvia, kehittyneitä vivahteita: rusehtavaa omenaa, kevyttä kaurakeksiä, hentoa maamaisuutta. Oluesta jää melko pitkä ja tuntuvan kirpeä jälkivaikutelma suuhun.

Yleisesti Saint Lamvinus on varsin jännä ja erilainen Lambic, mutta täysin älyttömän ja yksinkertaisesti upean Grand Cru Bruocsellan jälkeen olut hieman kärsii vertailussa. Jotenkin olut tuntuu siltä, että se on saattanut mennä jo "yli", eli oluen varsin pikaisesti vastaan tullut (ja jo jonkin aikaa sitten mennyt) parasta ennen -päivämäärä on ollut oikeassa.

Olut ei kuitenkaan ole missään nimessä pilalla, vaan erittäin nautittavissa ja maustetuksi Lambiciksi varsin mainio esitys. Perstuntumallani on vain semmoinen kutina, että olut olisi saattanut olla vielä parempi nuorena – toisaalta tätä on mahdotonta todeta muulla tavoin kuin pääsemällä joskus maistamaan vastapullotettua Saint Lamvinusta! Joka tapauksessa, olut kannattaa ehdottomasti testata – totuttuun Cantillonin tyyliin ei tämäkään tule kyllä pettymystä tuottamaan! Jos satut Pikkulintuun seikkailemaan, suosittelen aluksi tarkistamaan löytyykö kaapista Bruocsellaa; jos ei, on Lamvinus oikein näppärä b-suunnitelma.

Lyhyesti: Libournais'n alueen rypäleillä maustettu happamankirpeä ja jo kehittynyt Lambic, jossa ei juuri tunnu rypäleisyyttä ja joka tuntuu tuoksun keveyden ja hennosti oksidoituneiden aromiensa puolesta olevan ehkä piirun verran yli kaikista parhaimpien päiviensä. Tästä huolimatta olut on kyllä edelleen hyvin iskussa ja tulee varmasti olemaan vielä useita vuosia.

Arvio: Tyylikäs – varsin tyylipuhdas, kiehtova ja omalla tavallaan erilainen Lambic. Oluttyylille uskolliseen tapaan kirpeänhapan ja raikas, mutta jostain syystä ei onnistunut sytyttämään samalla tavoin kuin juuri tätä ennen nautittu uskomaton, hiilihapoton Grand Cru Bruocsella.

Hinnan (20,00e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

21.7.14

Cantillon Grand Cru Bruocsella 2006

Cantillon Grand Cru Bruocsella Lambic Bio 2006
  • Valmistaja: Brouwerij Cantillon
  • Tyyppi: Olut, Lambic
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Brysseli, Anderlecht
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 20,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kun olin Pikkulintu-reissullamme saanut tyhjennettyäni Nøgne Ø Imperial Stout -tuoppini, oli aika siirtyä katsomaan mitä belgialaisia baarin kaapeista oikein löytyisi. Laadukkaiden "the usual suspectsien", eli Orvalin ja Cantillon Gueuzen ohelta löytyivät suurempaan formaattiin pakatut Bruocsella Grand Cru ja Saint Lamvinus Cantillonilta. Näistä valikoitui mukaamme Grand Cru Bruocsella jaettavaksi kolmeen pekkaan.

Ne tunnetuimmat maustamattomat Lambic-oluet ovat melkeinpä aina Gueuzeja, jotka ovat sekoitteita 2- ja 3-vuotiaista Lambiceista, joiden sekaan kaadetaan 1-vuotiasta, vielä loppuun käymätöntä Lambicia. Kun tämän 1-vuotiaan (ja mahdollisesti myös 2-vuotiaan; spontaanikäyvät Lambicit käyvät hitaasti) Lambicin käymiskelpoiset sokerit käyvät loppuun pullossa korkin alla, syntyy hiilidioksidia, joka imeytyy olueen hiilihapoksi, tuottaen siihen näin kuplat. Sen sijaan Bruocsella Grand Cru on puhdas, sekoittamaton Lambic. Tähän olueeseen tarkoitettu Lambic valitaan poikkeuksellisen laadukkaasta tammitynnyrillisestä, jota ei haluta sekoittaa muiden oluiden kanssa, vaan se pullotetaan sellaisenaan. Koska olut on jo käynyt ennen pullotusta (makoilemalla noin kolme vuotta vanhassa tammitynnyrissä), ei siihen pääse muodostumaan hiilihappoa enää pullossa; tästä huolimatta olut pakataan perinteitä kunnioittaen kuohuviinipulloon, luonnonkorkin (ja kruunukorkin) alle. Oluessa on käytetty vain luonnonmukaisesti viljeltyjä viljoja ja humalia, mutta erikoisesti olut on pullotettu vuonna 2008; jos olut on tehty vuoden 2006 sadosta, ei se kyllä ehdi täyttä kolmea vuotta makoilla tammessa, jos se on pullotettu vuonna 2008. Ehkä tässä on nyt joku kummallinen lambiclogiikka, joka on meikäläiseltä mennyt ohitse.

Väriltään olut on tumman kullankeltainen. Hiilihapon puutteessa vaahtolakkia olut ei saa, mutta pullon sisäpinnalle jää kaadosta kevyt sakkarantu ja oluen pohjalla voi nähdä suurempikokoisten sakkapartikkeleiden jäävän leijailemaan jäljelläolevaan nesteeseen.

Tuoksua moni voisi pitää epämiellyttävänä, sillä kuvailuissamme toistuivat ainakin sanat "vanha sikarintumppi", "kusinen porttikongi" (tai "-konki") ja "sisätiloihin pinttynyt tupakansavu". Eli siis maustamattomille Lambiceille tyypillistä ammoniakkisuutta löytyy varsin reilulla kädellä, minkä ohelle olut on saanut iän myötä varsin jännittävän, etäisen tupakkaisen vivahteen. Seassa tuntuu myös Lambiceille niin omenaisia, kirpeän omenaviinietikkaisia ja hillityn nahkaisia piirteitä. Monien arvioiden näen puhuvan tammisuudesta, mutta itse en kyllä sellaista huomaa – olisi se kyllä erikoista sellaista tästä oluesta löytää, sillä käytetyt tammitynnyrit ovat ymmärtääkseni ikivanhoja, eikä niiden missään nimessä kuulu tuoda aromia oluen tuoksuun häivähdystäkään. Kyseessä lienee enemmän vanhennettujen maltaiden ja humalien tuoma, Lambiceille tyypillinen puumaisuus. Joka tapauksessa, oluen tuoksua on vaikea kuvailla mairittelevasti, mutta ainakin itse olin hyvin fiiliksissä jo pelkästä oluen tuoksusta ja makupuolelle pääsemisessä kesti hyvä tovi juuri sen takia, että tuoksua oli yksinkertaisesti pakko pysähtyä ihmettelemään.

Tosin voin kuvitella esimerkiksi kolmoslagereiden ystävien jättävän tämän oluen sikseen jo pelkästään tuoksun perusteella.

Suussa olut on täysin hiilihapoton, minkä vuoksi se eroaa tyypillisistä Gueuzeista, mitä on vastaani tullut, mutta makumaailma on melko lailla samansuuntainen – joskin vielä vivahteikkaampi ja monisyisempi kuin Gueuzeilla tyypillisesti. Yleisilme on hyvin kirpeä, jopa tuoreen sitruunainen, sekä hyvin voimakkaan nahkainen ja funkahtava. Oluen nahkaisuus pistää siis päihin monille vanhemmille Riojan punaviineille mennen tullen (olut lienee siis saanut sopivan dosagen brettaa jossain vaiheessa). Nahkaisuuden ohella tuntuu myös hapokkuuden esiin kohottamaa, raikkaan puolukkaista marjaisuutta, yleistä sitruksisuutta, raa'ahkoa viheromenaa, järvivettä ja yleisesti hyvin kompleksista villiä menoa (eli villihiivojen tuomia, uniikkeja käymisaromeja). Suutuntuma on keskitäyteläinen, mutta vaikka oluessa ei ole hiilihappoja, ei suutuntuma ole millään tavalla laimea – siitä pitää huolen oluen hyvin hapan makumaailma ja paikoin jopa poskiaviiltävän kirpeä hapokkuus.

Jälkimaku on pitkä ja vivahteikas. Olut jättää suuhun kirpeän, happamaan taittuvan ja hyvin viipyilevän jälkivaikutelman, jossa tuntuu hevostallimaista nahkasatulaisuutta ja erittäin puolukkaista hapokkuutta.

Olutta on vaikea tiivistää muuten, joten pistän tähän maistohetkellä muistikirjaani rustaaman loppukaneettini: "Herran jestas 5/5".

Bruocsella Grand Cru on yksinkertaisesti käsittämättömän herkullinen Lambic, joka häivyttää rajaa oluen ja valkoviinin väliltä – välillä on suorastaan mahdotonta muistaa juovansa maltaista tehtyä juomaa ja vaikka tällä oluella on uskomattoman erinomaiset "hellepäivän virkistävä juoma" -kertoimet, voin kyllä kuvitella tämän oluen olevan kotonaan vaikka ruokapöydässä valkoviinin tilalla. Ja vaikka olut on äärimmäisen kompleksinen nautiskelujuoma, ei tämä kuulu niinkään sellaisiin raskaisiin fiilistelyjuomiin, vaan sillä äärimmäisen korkealla dokabiliteetilla varustettuihin herkkuihin, jotka haihtuvat lasista huolestuttavan ketterästi (onneksi oluella on voltteja maltilliset 5%)!

Cantillon muistuttaa oluen kehittyvän pullossa pitkään ja parasta ennen -päiväyskin on asetettu vaatimattomasti 15 vuoden päähän (2021), joten tämä olut kyllä kuuluisi vahvasti siihen kategoriaan, jota pitäisi ostaa laatikollinen kellariin ja korkkailla yksi puteli aina vuoden välein ihmetellen että mitä makumaailmalle tapahtuu. Nyt 8-vuotiaana olut on äärimmäisen herkullinen, moniulotteinen ja kiehtova esitys, mutta pienellä pinnistelyllä voin kyllä kuvitella sen kehittyvän tästä edelleen johonkin vielä jännittävämpään suuntaan. En tiedä voiko kyllä olut tästä enää paremmaksi mennä, koska tämä on puhdasta orgastista elämystä alusta loppuun, mutta kaipa täydellisyys voi vaihtaa olemustaan muuttumatta sen vähemmän täydelliseksi?

Loppuun kuitenkin varoituksen sana: älä turhaan osta tätä, jos et pidä valkoviineistä tai hiilihapottomista oluista – säästyy enemmän pulloja meille, jotka syttyvät tällaisista kummajaisista!

Lyhyesti: Hiilihapoton, kirpeän hapokas, voimakkaan nahkainen ja makumaailmaltaan voimakkaan hapan sekoittamaton Lambic, joka on viettänyt monta pitkää tovia niin vanhoissa tammitynnyreissä kuin pullossakin. Varmasti todella rankka, villi ja mahdollisesti myös luotaantyöntävä elämys monelle "perinteisemmästä" oluesta pitävälle, mutta todella upea, äärimmäisen moniulotteinen herkku höpöoluiden ystäville.

Arvio: Täydellinen – herran jestas 5/5

Hinnan (20,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

20.7.14

Klap van de Molen 2011-2012

de Molen Klap van de Molen 2011-2012
  • Valmistaja: Brouwerij de Molen
  • Tyyppi: Olut, erikoisuus, maustettu ale
  • Maa: Alankomaat
  • Alue: Etelä-Hollanti, Bodegraven
  • Maltaat: Karamelli-, Pale-, Suklaa
  • Humala: Saaz, Sladek
  • Koko: 0,33
  • Hinta arviointihetkellä: 5,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


No niin, aika jättää F. Lurtonin viinit hetkeksi sikseen ja keskittyä vaihteeksi oluihin. Tässä tuli nimittäin taas piipahdettua aivan hiljattain Poutilan olutparatiisissa, Pikkulinnussa, ihmettelemässä minkälaisia erikoisuuksia kuppilan kaapeista löytyy. Ensimmäiseksi kuitenkin nappasin lasiini Nøgne Ø:n Imperial Stoutin jota löytyi paikan päällä hanasta, joten tämä arvio onkin kaverini tuopista – hän kun otti ja meni tilaamaan tämän kaapista löytyneen de Molenin.

Ymmärtääkseni tiskillä kaverilleni sanottiin oluen olevan hieman ohi parasta ennen -päivämääränsä, minkä vuoksi puteli lähti 5 euron hintaan. Oluen panopäiväksi on merkitty 15.11.2011 ja etiketissä suositellaan nauttimaan olut 2 vuoden sisällä panopäivästä. Noh, reilu puoli vuotta sinne tänne – ei kai se ole nyt niin justiinsa?

Klap van de Molen, "Myllyn isku", on hollantilaisen kulttipanimo de Molenin maustettu jouluale. Tämä lähemmäs 10% alkoholilla varustettu supertuhti ale on maustettu aniksella, kanelilla, kardemummalla ja laakerinlehdillä.

Väriltään olut on likaisen samean punaruskea. Hiilihapon puutteesta vihjaa lähes olematon ja hetkessä kuoleva, beigen värinen vaahdontapainen.

Tuoksu on erikoinen ja selkeästi kehittyneen kompleksinen. Siinä tuntuu multaista maamaisuutta, ruskeaa omenahilloa, iän tuomaa rusinaisuutta ja luumukeittoa, ei mitenkään erityisen jouluista mausteisuutta, hillittyä juureksellisuutta ja kevyttä oksidaatiota.

Ensivaikutelmaltaan olut on makeantäyteläinen ja hyvin vähähiilihappoinen – joskaan ei täysin hiilihapoton. Paksua ja tuoksun tavoin kompleksista makua hallitsee makea rusinaisuus, hapanlimppuiseen taittuva leipäisyys, kohtalaisesta varsin voimakkaaksi yltyvä, monisyinen mausteisuus, jossa selvimmäksi aromiksi nousee epämäärinen kardemummaisuus. Alkoholi pysyy hämmentävän hyvin piilossa.

Vivahteikkaassa, keskimakua kuivemmassa ja varsin runsaassa jälkimaussa tuntuu belgihiivaista esterisyyttä, hapahkoa jälkiuunileipäisyyttä, mausteisuutta ja melko tuntuvaksi kasvavaa oksidaatiota. Oluesta jää erikoinen, melko leipäisenä tuntuva ja erittäin pitkään jatkuva jälkiliuku kielelle.

Yleensä tuhdimmat oluet kestävät pidempääkin kypsyttelyä, minkä vuoksi tämän oluen kahden vuoden nauttimisikkuna vaikutti varsin erikoiselta, mutta nyt olutta maistaneena voi todeta oluen olevan juuri ja juuri kondeksessa: todennäköisesti olut rupeaa olemaan liian kehittynyt nuorekkaamista oluista pitäville, mutta meikäläisen puolikuolleita alkoholijuomia suosivaan makuun Klap van de Molen oli lähes upea kokemus. Olut on kuitenkin jo varmasti ohittanut korkeimman huippunsa, joten tuskin menee kauaa, että olut menettää kompleksisuutensa ja oksiduitunut limppuisuus / hapanleipäisyys lopulta peittää kaiken muun ja lopuksi jäljellä on vain homeista ruisleipää muistuttava olutmuumio.

Jos siis vanhemmat ja kehittyneemmät oluet kiinnostavat, suosittelen lampsimaan ketterästi Itä-Helsingin mallasmekkaan! Klap van de Molen on edelleen nautittavissa, jos tämmöinen selkeästi maturempi tavara kiehtoo. Mutta vaikka pullo on tilavuudeltaan pieni ja hinnaltaan naurettavan edullinen, suosittelen silti jakamaan sen esimerkiksi kahteen pekkaan, nimittäin ainakin itseäni olisi oluen hallitsevan makea ja hyvin vähähiilihappoinen ilmaisu ruvennut tökkimään melkoisen ketterästi.

Lyhyesti: Erikoinen, jo parhaat päivänsä ohittanut, kevyesti oksidoitunut ja hyvin vähähiilihappoinen ale, jolla kuitenkin on vielä vähän ikää jäljellä. Todella kompleksi ja jännittävä esitys, joka kannattaa korkata mielummin mahdollisimman pian kuin liian myöhään.

Arvio: Tyylikäs – mutta ei varmastikaan jokaisen makuun. Jos kehittyneemmistä oluista ei ole hirveästi kokemusta, on Klap van de Molen varmasti melko rankka ja turhankin tuhti esitys. Sen sijaan jos kiinnostaa maistaa vielä elossa oleva olut, joka on jo elämänsä ehtoopuolella, kannattaa tämä olut hamuta jostain käpäliin.

Hinnan (5,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

18.7.14

MJ Janeil Rosé 2013

http://www.alko.fi/tuotteet/487417/
MJ Janeil Rosé 2013
  • Valmistaja: François Lurton
  • Tyyppi: Roséeviini, IGP / Vin de Pays d'Oc
  • Maa: Ranska
  • Alue: Languedoc-Roussillon
  • Rypäleet: Syrah (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 8,98e (Toukokuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 8,98e (Heinäkuu 2014, Alko)

Kun viimekeväisessä Lurton-maistelussa oltiin pyörähdetty Argentiinan puolella Bodega Piedra Negran Pinot Gris'n ja Rosadon muodossa, oli seuraavana vuorossa paluu takaisin vanhalle mantereelle. Roséelinjalla kuitenkin jatkettiin edelleen, eli seuraavana vuorossa oli juuri uudelleenlanseerattu MJ Janeil Rosé, joka monille oli paremmin tuttu vanhalla nimellään, Les Bateaux de Janeil Rosé.

Kyseessä on siis Languedocin alueella viljellyistä Syrah-rypäleistä valmistettu roséeviini, jota on kypsytetty 3kk terästankeissa hiivasakkojen kanssa ennen suodatusta ja pullotusta. Ei siitä sen enempää.

Väriltään tämä rosée on kohtalaisen intensiivisen ja keskisyvän lohenpunainen.

Tuoksupuoli on kypsä ja mehukas, siinä tuntuu sekä keltaista, makeaa hedelmäisyyttä kuin kevyttä mansikkaisuutta ja kirsikkaisuutta.

Viinin makea tuoksu antaisi odottaa makeanmehevää ja raskastekoista makua, mutta viini paljastuukin kuivaksi, korkeintaan keskitäyteläiseksi ja kohtalaisen hapokkaaksikin. Makumaailmaa hallitsevat punamarjaiset sävyt, kuten kypsä vadelmaisuus, hapokas punaviinimarjaisuus ja freesi metsämansikkaisuus, mutta seassa tuntuu myös kevyellä otteella mausteisuutta ja hunajamelonia.

Viinistä jää puhdaspiirteinen ja tasainen, mutta hieman lyhytkestoinen jälkimaku, jossa häilyy lähinnä kevyttä vadelmaisuutta ja aavistus mausteisuutta. Suuhun jää raikas, kevyen hapokas jälkivaikutelma.

Lurtonin rosée-Janeil onnistui yllättämään ihan positiivisesti: odotin alle 9 euron Languedocin roséelta paljon flätkympää ja kypsänmakeampaa meininkiä, mutta tämähän on yllättävänkin kevyt, raikas ja "viileä" aromeiltaan! Onhan tämä silti suht simppeli ja lyhyt kokonaisuutena, eli siinä mielessä melko selvästi tyypillinen hintaluokkansa edustaja, mutta tyylillisesti paljon lähempänä sitä tyyliä, joka meikäläiseen toimii.

Suurempia elämyksiä odottavien kannattaa Janeil Rosé jättää omaan arvoonsa, mutta jos tähtäimessä on tasapainoinen ja luotettava kuiva kesärosée, hoitaa tämä viini sen roolin varsin vaivatta. Viini on mukavan raikas ja kesäinen esitys ihan sellaisenaan nautittuna, mutta viinistä löytyy myös riittävästi selkärankaa, jos sen haluaa naittaa esimerkiksi salaateille tai kevyille, kalapainotteisille kattauksille. Viini kuitenkin kannattaa ehdottomasti tarjota hyvin viilennettynä.

Lyhyesti: Simppeli, tasapainoinen ja raikkaan punamarjainen roséeviini, joka on yllättävän freesi ja viileä ollakseen lämpimän alueen Syrahista valmistettu.

Arvio: Miellyttävä – viini on ihan mukava ja maukas, mutta ei onnistu maullaan herättämään sen suurempia tunteita. Tosin Suomessa on melko turha odottaa alle kympin viineiltä sellaista, joten hintaansa nähden viini suoriutuu ihan mallikkaasti.

Hinnan (8,98e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

17.7.14

Piedra Negra Rosado 2013

Piedra Negra Alta Colección Rosado 2013
  • Valmistaja: François Lurton, Bodega Piedra Negra
  • Tyyppi: Roséeviini (oranssi viini?)
  • Maa: Argentiina
  • Alue: Mendoza, Valle de Uco, Alta Uco
  • Rypäleet: Pinot Gris (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Toukokuu 2014)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kun meille oli François Lurton -maistelussa esitelty talon argentiinalaisella Bodega Piedra Negra -viinitalolla valmistettu Pinot Gris -valkoviini, oli seuraavaksi vuorossa sama viini käytännössä uudestaan, ainoastaan hieman eri värisenä.

Yleensä roséeviinit valmistetaan punaisista rypäleistä antamalla väriä antavien kuorten olla hyvin lyhyen aikaa kosketuksissa värittömän rypälemehun kanssa. Sen sijaan Lurtonin argentiinalaisrosée on tehty poikkeuksellisesti Pinot Gris'tä, jolla on joko harmahtavat tai hennon vaaleanpunaiset kuoret. Nämä kuoret voivat värjätä puristusvaiheen lopussa valkoviiniin tarkoitettua viiniä haluttua punaisemmaksi; Lurtonilla päätettiin ottaa nämä viimeiset puristusmehut erikseen talteen ja tehdä niistä omaa viiniä. Piedra Negra Rosadon pohjaviini valmistetaan maseroimalla Pinot Gris -rypäleiden kuoria normaalia pidempään (n. 12 h) mehun kanssa, jolloin mehu värjäytyy kevyesti punertavaksi. Tähän hennosti punertavaan mehuun lisätään vielä ennen käymistä valkoviinivalmistuksesta ylijäänyt, jo hieman värjäytynyt mehu, jolloin lopputuloksena on roséenvärinen viini. Teoriassa viiniä voidaan pitää ennemmin oranssina viininä kuin roséena, sillä roséeviinit valmistetaan punaisista rypäleistä, kun taas Pinot Gris'tä usein pidetään valkoisena rypäleenä, minkä lisäksi monet eteläisen Euroopan oranssit viinit valmistetaan tyypillisesti juuri Pinot Gris'tä.

Väriltään viini on melko hento, hieman neutraalin oranssihtavaan taittuvan hailakan lohenpunainen.

Tuoksu on melko kevyenpuoleinen. Siitä kyllä löytyy erilaisia piirteitä – kypsää, kellertävää tropiikin hedelmää, kevyttä savuisuutta, ujoa Pinot Gris'n mausteisuutta – mutta yleisilme ei ole mitenkään mainittavan ekspressiivinen.

Maultaan viini on melko tyylipuhdas Pinot Gris: kokonaisuus on runsas ja kypsän keltaisen hedelmäinen, siinä tuntuu selkeästi Pinot Gris'lle tyypillistä mausteisuutta sekä ujosti vadelmamarmeladisuutta. Makumaailmaltaan viini on loppupeleissä hyvin samankaltainen Alta Colección Pinot Gris'n kanssa, mitä nyt viini tuntuu olevan hieman runsaampi, raskastekoisempi ja voimakkaamman mausteisempi. Suutuntumaltaan viini on täyteläinen, mitä korostaa melko hillittynä tuntuva, matalanpuoleinen hapokkuus.

Viini jättää suuhun kypsän ja mehukkaan jälkimaun, jossa tuntuu aprikoosivetoista hedelmäisyyttä, kevyesti karheana tuntuvaa mausteisuutta, hentoa savua ja aavistus makeaa hunajaisuutta.

Alta Colección Rosado on loppupeleissä varsin kiva esitys; se ei ole niinkään roséeviini, kuin punertavan värinen valkoviini. Roséisiin yleensä kuuluvaa marjaisuutta viinistä ei löydy käytännössä lainkaan, vaan viini tuntuu ihan tasapainoiselta ja mukavan runsaalta uuden maailman Pinot Gris'ltä. Itse asiassa meikäläisen mielestä tämä olisi voinut hyvin olla se talon Pinot Gris, sillä Alta Colección Pinot Gris on loppupeleissä hieman yhdentekevän oloinen esitys, kun tässä nyt tuntuu olevan jo jotain ideaa – kenties sitä pidemmän kuorikontaktin tuomaa luonnetta.

Viini kyllä kärsii monien Pinot Gris -viinien tyyppiviasta (siis ominaisuudesta), eli varsin matalasta hapokkuudesta. Tästä syystä on ensiarvoisen tärkeää, että viini tulee tarjoilluksi hyvin viileänä, eikä ainakaan runsasta hapokkuutta kaipaavien ruokien kumppanina. Parhaimmillaan tällainen viini on varmasti jääkaappikylmänä seurustelu- tai piknikviininä.

Lyhyesti: Kypsänmehevä, runsaan hedelmäinen ja kohtalaisen mausteinen seurusteluviini, joka on tyyliltään enemmän hennosti punertava valkoviini kuin varsinainen roséeviini.

Arvio: Miellyttävä – ihan passeli uuden maailman Pinot Gris, johon on saatu hieman luonnetta ja intensiteettiä normaalimmalla pidemmällä kuorikontaktilla. Jos teknisyyksiä aivan tarkasti katsellaan, ei viini ole oikeasti rosée, vaikka sellaisena sitä markkinoidaankin, mutta mitäpä noista. Peruskelpo uuden maailman matalahappoisempi kesäviini.