Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

30.7.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1421 viiniä, 279 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


18.4.15

Original Ritterguts Gose

Original Ritterguts Gose
  • Valmistaja: Brauhaus Hartmannsdorf GmbH
  • Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Gose
  • Maa: Saksa
  • Alue: Saksi
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 4,79e (Huhtikuu 2015, K-Market Kamppi, Helsinki)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Tässä hiljattain vilahti mainion Tuopillinen-blogin FB-sivulla semmoinen pieni info, että tätä nykyähän saa ihan Suomestakin gosea! Onhan hapanolutvillitys kytenyt jo useampia vuosia jo pinnan alla, mutta en odottanut vielä näin nopeasti saavani ihan maitokaupan hyllyltä tätä saksalaista kuriositeettia. Noh, pitihän se ohikulkumatkalla napata yksi letku testiin.

Gose on siis vanha hapanoluttyyli itäisestä Saksasta, Leipzigin nurkilta. Perinteinen gose on siis eräänlaista vehnäolutta (vähintään puolet maltaista on vehnää), joka on pantu käyttämällä suolaista vettä ja käyminen on alun perin tapahtunut spontaanisti luonnonhiivoilla. Gosen valmistus kuitenkin kehittyi oluenvalmistusmenetelmien kehittyessä ja 1900-luvun alkupuolella gose oli suolalla ja korianterilla maustettua vehnäolutta, joka valmistettiin tavallisella olutpintahiivalla; lisätyllä maitohappobakteerikannalla tuotettiin luonnonhiivojen ennen vanhaan tuoma happamuus. Gose perinteisesti pullotettiin erikoisenmuotoisiin, pitkäkaulaisiin lasipulloihin, jossa korkin virkaa toimitti oluen päällä kelluva hiivatulppa.

Gosen suosio kuitenkin vähä vähältä haipui ja toisen maailmansodan alettua Rittergutsbrauerei Döllnitz oli ainoa gosea valmistava panimo. Kun panimo kansallistettiin ja suljettiin vuonna 1945, kuoli gose väliaikaisesti sukupuuttoon. Oluttyyli palasi kuitenkin vielä hetkeksi henkiin vuonna 1949 Rittergutsbrauerein vanhan työntekijän Friedrich Wurzlerin perustettua oman pienpanimonsa. Hän kertoi gosen valmistamisen salat poikapuoli Guido Pfnisterille ennen kuolemaansa 1950-luvun lopulla ja Pfnister pani gosea panimossa aina, vuoteen 1966 omaan kuolemaansa saakka. Tällöin perinteinen gose koki lopullisen sukupuuttonsa.

1980-luvulla kuitenkin kiinnostus gosea kohtaan heräsi ja erinäisten testien jälkeen mies nimeltä Lothar Goldhahn oli onnistunut vuonna 1986 luomaan oluen, jonka arvioitiin olevan hyvin lähellä, ellei peräti identtinen aidon, perinteisen gosen kanssa. Tätä nykyä gosen suosio on kasvanut pienpanimo- ja hapanulotbuumin myötä huomattavan suureksi ja olut nauttii tällä hetkellä suurimmasta suosiostaan yli sataan vuoteen.

Oluella on vaalea, hennosti vihertävä sameankeltainen väri. Tasaisen varmalla kaadolla oluen ylle nousee runsas, pienikuplainen ja paksu, mutta onneksi melko nopeasti haihtuva vaahto.

Tuoksultaan olut on hapahko ja kirpeä, raikas, sitruksisen hedelmäinen ja melko vahvasti Hoegaardenmaisen wittinen tuoksu – ei ihme, jos kerran kyseessä on korianterilla maustettu vehnäolut.

Oluen kirpeähkö ja kepeä maku on hyvin freesinraikas, sitruksinen ja melko vehnäolutmainen – tosin ilman monien hefevehnisten hallitsevaa banaanipurukumia. Kokonaisuudessa tuntuu pientä suolaisuutta, joka komppaa yhtä lailla ujoa makeutta. Taustalta löytyy kirpeää viheromenaisuutta, hentoa yrttisyyttä, aavistus ruohoisuutta ja pieni häivähdys mukavan likaista, hieman saisonmaista funkkia. Ryhtiä antaa kepeä, mutta mukavan raikas ja pureva hiilihappo.

Jälkimaussa tuntuu sitrusta, vehnäistä happamuutta, hentoa hiivaisuutta, yrttisyyttä, aavistus makeampaa hedelmää ja hentoa kirpeyttä.

Kaiken kaikkiaan Ritterguts Gose on todella kiva, raikas, maukas ja yrttinen tapaus. Kuulemma markkinoilta voi löytyä hyvinkin robusteja, eli tuntuvan suolaisia ja lambicmaisen kirpeitä goseja, mutta tämä versio oli hyvin maltillinen, tasapainoinen ja helpostilähestyttävä. Koska en tunne hirveästi 1930–1950-luvuilla Itä-Saksassa eläneitä oluenystäviä, on vaikea sanoa, onko tämä nyt niin tyypillinen gose tai muistuttaako tämä sitä alkuperäistä, tyylilajinsa viimeistä Rittergutsbrauerei Döllnitzin gosea, jonka mukaan olut on nimensä saanut, mutta onhan tämä nyt kaikin puolin helpostijuotava ja herkullinen tapaus. Tietyllä tavalla tämä on hieman kuin Hoegaarden witbier, mutta selkeästi särmikkäämmällä, luonteikkaammalla ja mielenkiintoisemmalla meiningillä – eli siis erilainen ja maukas funk-vehnis vehnäoluiden ystäville.

Maitokauppojen erikoisoluiden tyyliin olut on kyllä hyvin rapsakasti hinnoiteltu – euron per alkoholitilavuusprosentti (voltteja on siis ne maksimaaliset 4,7%) – mikä on kyllä vahvasti kipurajalla; onneksi sentään koko on puoli litraa kolmanneksen sijaan. Mutta juuh, tuskinpa tämä olut olisi tämän halvempi ollut Alkonkaan hyllyillä. Sääli sinänsä, sillä tämä olisi minusta mainio, kepeä, raikas ja maukas kesäolut, mutta tällä hinnalla olut jäänee pelkästään yhdeksi testikappaleeksi.

Lyhyesti: Maukas, raikas, kepeä, ujosti hapahko ja hennosti suolainen kuriositeetti-vehnäolut maitokauppavahvuudella.

Arvio: Hyvä – ei tämä nyt varsin maltillisella happamuudellaan onnistu tyydyttämään pohjatonta lambic-himoani, mutta kyllähän tämä oikein maukkaasta ja mielenkiintoisesta vehnäoluesta menee!

Hinnan (4,79e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

17.4.15

Paco & Lola Albariño 2013

http://www.alko.fi/tuotteet/957737/
Paco & Lola Albariño 2013
  • Valmistaja: Cooperativa Vitivinícola Arousana S.C.G.
  • Tyyppi: Valkoviini, DO Rías Baixas
  • Maa: Espanja
  • Alue: Galicia, Rías Baixas
  • Rypäleet: Albariño (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 18,17e (Maaliskuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 18,17e (Huhtikuu 2015, Alko, tilausvalikoima)


Rieslingin valloitettua maailman ovat ihmiset vihdoinkin ruvenneet ymmärtämään kuivien, tuntuvan hapokkaiden ja raikkaiden valkoviinien päälle. Kokeilunhaluisimmat ovat jopa ruvenneet etsimään vaihtoehtoja Rieslingille etsiessään vaihtelua. Yksi mielenkiintoisimmista ja muualla viinimaailmassa jo trendikkääksikin noteeratuista rypälelajikkeista on espanjalainen Albariño (joka tunnetaan Portugalin puolella runsaampana, trooppisempana ja massakkaampana mutta yhtä raikkaan Alvarinhona), joka tuottaa upean Rieslingmäisiä mutta samalla hyvin tunnistettavia, napakoita ja merellisen mineraalisia valkoviinejä Espanjan luoteisimmassa nurkassa, viileässä ja sateisessa Galiciassa.

Paco & Lola on Albariño-viini, jota tuottaa Bodega y Vinedos Paco & Lola, eli Cooperativa Vitivinícola Arousana – Arousan kylän osuuskunta. Tässä osuuskunnassa työskentelee 430 pienviljelijää jotka omistavat yhteensä n. 200 hehtaaria viinitarhoja 1,800 palstalla; Galiciassa palstat ovat perinteisesti hyvin pieniä, eivätkä monet tuottajat pysty tuottamaan kaupallisesti merkittäviä määriä viiniä, joten heille on kannattavampaa realisoida tarhojensa hedelmät myymällä ne osuuskunnalle. Tämä vuonna 2005 perustettu osuuskunta on Rías Baixasin merkittävin osuuskunta 2,5 miljoonalla vuosittaisella Albariño-pullottellaan ja se on alusta asti toiminut kestävän kehityksen periaattein – osuuskunta on myös saanut kestävän kehityksen toiminnan sertifikaatin vuonna 2006. Osuuskunta on panostanut erityisesti moderneihin, nuorekkaisiin ja näyttäviin brändeihin ja heidän silmiinpomppaavaan pallokuosiin pullotettu Paco & Lola Albariño on talon ylivoimaisesti merkittävin tuote – ja samalla myös ymmärtääkseni Espanjan suosituin Rías Baixasin Albariño.

Ostin tämän pullon mukaani blinikekkereihin, jotka ystäväpariskuntamme päättivät tässä keväällä järjestää. Olin kuullut niin paljon positiivista kommenttia napakan Albariñon sopimisesta blinien kumppaniksi, joten päätimme ottaa Alkosta parit Albariñot testiin ja katsoa, onko asian laita todella näin: mittaa ottivat tämä Paco & Lola ja perusvalikoimasta löytyvä Gran Vinum.

Väriltään viini on intensiivinen limetinvihreä.

Lasista kohoaa kypsän hedelmäinen tuoksu, joka muistuttaa enemmän runsaampia Portugalin Alvarinhoja kuin monesti hieman karuhkojakin Albariñoja. Nokka erottaa makeaa omenaa, hunajamelonia, kukkaisuutta, makeaa sitruunaa ja epämääräistä, mutta moniulotteista eksoottista hedelmää. Melko runsas ja makeutta vihjaileva kokonaisuus, selvästi.

Suussa Paco & Lola on täyteläinen, kuten tuoksu antaa odottaa, mutta myös Albariñoille tyypilliseen tapaan rapea ja kuiva. Runsaalta ja Albariñoksi melko rehevän hedelmäiseltä makupuolelta löytyy raikasta viheromenaisuutta, mineraalisuutta, makeahkoa cantaloupea, hillittyä mangoa ja ujoa, makean aromaattista yrttisyyttä. Tuntuva hapokkuus antaa viinille erittäin raikkaan ja eloisan ryhdin.

Kielelle jäävä jälkimaku on tuntuvan hapokas, yrttinen, kivisen mineraalinen, kypsän omenainen, tuoreen päärynäinen (ei siis semmoista esanssista päärynäkarkin makua vaan aitoa, tuoretta päärynää) ja hennon verkkomeloninen. Suuhun jää raikas ja kohtalaisen pitkä jälkivaikutelma.

Paco & Lola on kyllä kaikin puolin mainio ja ryhdikäs valkoviini, joskin selkeästi runsaampi ja hedelmäisempi mitä Rías Baixasin monesti hyvin pelkistetyiltä, Riesling-mäisiltä Albariñoilta on tottunut odottamaan – nyt oltiin tyylillisesti selkeästi lähestytty Portugalin runsautta ja hedelmää alleviivaavaa Alvarinho-tyyliä. Tämä on kyllä ihan järkeenkäypää, sillä tällainen runsaamman hedelmäinen valkoviini on varmasti enemmän massojen makuun kuin kuivan kivinen ja narskuvan hapokas Albariño, ja sellaistahan tästä viinistä ymmärtääkseni on haluttukin.

Ja totta mooses, kyllähän tämmöinen napakka ja raikas, mutta samalla mukavan hedelmäinen valkoviini sopi upeasti rasvaisten ja monenlaisia – ei ehkä niinkään voimakkaita, mutta välillä melko haastavia – makuja tarjoilevien blinien kylkeen. 18 euroa on siinä ja siinä, onko tämä jo vähän turhan paljon tämäntyylisestä viinistä, mutta perinteisesti laadukkaat Rías Baixasin Albariñot ovat pyörineet siellä parin kympin tuntumassa, joten kyllä tämä vielä kipukynnyksen sisällä on. Omasta mielestäni osuvampi hinta olisi pari kolme euroa matalampi, mutta vielä tähän hintaan menettelee.

Lyhyesti: Intensiivisen hapokas ja mineraalinen, mutta selkeästi runsaampaa, trooppista hedelmää alleviivaava, tasapainoinen Rías Baixasin osuuskunta-Albariño.

Arvio: Erittäin hyvä – jos kuivat Rieslingit uppoavat, mutta olisi kiva kokeilla jotain muuta, on Paco & Lola varsin helpostilähestyttävä, tasokas ehdokas ensikosketukseksi Rías Baixasin Albariñoihin.

Hinnan (18,17e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

14.4.15

Y. Leccia Domaine d'E Croce 2010

Y. Leccia Domaine d'E Croce Patrimonio 2010
  • Valmistaja: Yves Leccia
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Patrimonio
  • Maa: Ranska
  • Alue: Korsika, Patrimonio
  • Rypäleet: Sangiovese (90%), Grenache (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 25,90e (Joulukuu 2014, Viking Grace, Champagne Bar)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Korsika on laatuviiniensä osalta melko tuntematon tapaus, niin Suomessa kuin maailmallakin. Ei ihme, sillä Algerian itsenäistyttyä 1960-luvulla monet algerianranskalaiset muuttivat Korsikalle viljelemään viiniä ja alueen viinintuotanto räjähti käsiin. Saarella tuotettiin lähinnä edullista bulkkia valtavia määriä, jota usein saatettiin myös sekoittaa manner-Ranskan viineihin, ja vasta 2000-luvulla ollaan alueella ruvettu panostamaan enemmän laatuun.

Saarella kuitenkin sijaitsee myös muutama arvostettuja viinejä tuottanut appellaatio, joista tunnetuimpia (ellei jopa tunnetuin) on saaren pohjoisosassa, Korsikan "sarven" juuressa sijaitseva Patrimonio, jonka kuuluisat punaviinit ovat aina vähintään 90% Nielluciuta (joka tunnetaan paremmin manner-Italian puolella Sangiovesena). Tällä alueella myös Leccian suku on tehnyt viiniä sukupolvien ajan.

Tämän viinin tuottanut Yves Leccia on tehnyt viiniä yli 30 vuoden ajan perheensä viinitilalla, mutta 2000-luvun alussa hän päätti ryhtyä toimimaan itsenäisesti omalla nimellään. Vuonna 2004 hän osti parhaana terroirina pitämänsä E Crocen palstan, jossa köynnökset kasvavat ohuessa kalkkimaassa, jonka alta löytyy liuskekivinen peruskallio ja ryhtyi tuottamaan siltä viinejä. Ironisinta hänen viineissään on se, että hänen sukunimensä Leccia on korsikaa ja tarkoittaa "tammea", mutta hän ei käytä lainkaan tammea viineissään, jotta E Crocen terroir pääsisi ilmenemään hänen viineissään mahdollisimman puhtaasti.

Domaine d'E Croce Patrimonio on talon lippulaivaviini, joka valmistetaan käsinkorjatuista rypäleistä. Viinin annetaan maseroitua ja käydä yhteensä n. 20 päivän ajan, jonka jälkeen mehu valutetaan pois, rypäleet puristetaan ja lopullinen viini valmistetaan sekoittamalla valutettua (kepeämpää ja elegantimpaa) ja puristettua (rustiikkisempaa ja tanniinisempaa) viiniä sopivassa suhteessa. Tämän jälkeen viinin annetaan asettua 12 kk terästankeissa. Lopuksi viini suodatetaan kevyesti ja pullotetaan.

Viinillä on tumma, lähes läpinäkymättömän kirsikanpunainen, konsentroitunut väri.

Melko maltillinen tuoksu tarjoaa puhdaspiirteisesti kypsää tummaa hedelmää, kirsikkaa, vadelmaa ja aromaattista, yrttistä garrigueta, joka tuntuu tuovan jopa etäisesti tammea muistuttavaa mokkaa tuoksuun.

Suussa viini on todella runsas, kuiva ja tanniininen, jopa kova. Varsin konsentroituneelta ja intensiiviseltä makupuolelta löytyy Grenachemaista mansikkaisuutta, Sangiovesen kirsikkaa ja hapankirsikkaa, kypsänmakeaa luumuisuutta ja muuta kypsää tummaa hedelmää ja garrigueta ja maamaisuutta, jotka jälleen tuovat kuin tunnetta kuivasta puumaisuudesta, mitä viinin tiukahko tanniinisuus korostaa. Happoja ei ole erityisen runsaasti, mutta kuitenkin sen verran riittävästi, ettei tanakka ja täyteläinen suutuntuma pääse tuntumaan raskaalta tai läskiltä.

Viinistä jää suuhun varsin tuhti, suht lämmin, roteva ja tuntuvan tanniininen jälkimaku, josta paistaa paikoitellen läpi myös ujo, kalkkinen mineraalisuus. Tiukkaa ja intensiivistä mutta kaikin puolin rehevää jälkivaikutelmaa hallitsevat kuivan luumuiset, herukkahilloiset, pippurisen mausteiset ja tanniinisen bitteriset piirteet.

Olin alun perin napannut tämän viinin mukaani Viking Gracen yläkannella sijaitsevan Champagne Barin laatuviinipuodista sen kummemmin viinistä mitään tietämättä; kunhan nyt vain halusin kokeilla minkälaista tavaraa Patrimonio on. Yhtä lailla tietämättä viinin tyylistä tai maineesta nappasin viinin mukaan viinimestarikoulutettavien illanviettoon, jossa sokotimme toisiamme mitä erilaisemmilla viineillä. Ja pakko nyt todeta, että viinin äärimmäisen intensiivinen ja konsentroitunut, mutta puhdaspiirteinen ja maukas ilmaisu pääsi yllättämään allekirjoittaneenkin!

Viinissä on sen verran reippaalla kädellä konsentraatiota, tanniineja ja, no, kaikkea, että näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut ottaa jonkun kepeämmän ja freesimmän viinin ja jättää tämän kellariin kypsymään kaikessa rauhassa, sillä kellarointipotentiaalia jos jotain tästä viinistä löytyy! Nyt korkattuna viini on varsin mainio kumppani tuhdeille ja runsaille ruoille, joihin viinin robustilla rakenteella on mahdollisuus pureutua ja pehmentyä, mutta muussa tapauksessa suosittelisin antamaan viinille reilulla kädellä ikää, sillä sen tämä kyllä kestää! Jos tätä viiniä sattuu jossain tulemaan vastaan ja kellarista löytyy tilaa, suosittelen vahvasti nappaamaan vähintään yhden, mieluiten useamman pullon mukaan, sillä ainakin itse aion näin tehdä kunhan taas sopiva tilaisuus tarjoutuu!

Lyhyesti: Intensiivinen, konsentroitunut ja tanniininen, mutta myös hyvin puhdaspiirteinen ja tyylikäs Sangiovese-Grenache-punaviini Korsikan arvostetulta Patrimonio-alueelta, jonka voi huoletta pistää kellariin kehittymään.

Arvio: Erinomainen – todella vakuuttava, joskin lähes liiankin nuorekkaan oloinen punaviini, joka hienosti ilmentää Korsikan omaa, kypsäntuhtia viinityyliä persoonallisella, Sangiovesea ja Grenachea naittavalla rypälesekoituksellaan. Ensivaikutelman perusteella tuntuu lupaavan varsin hyvää kellarointi potentiaalia.

Hinnan (25,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

11.4.15

Mastroberardino Nova Serra 2012

Mastroberardino Nova Serra Greco di Tufo 2012
  • Valmistaja: Mastroberardino
  • Tyyppi: Valkoviini, DOCG Greco di Tufo
  • Maa: Italia
  • Alue: Campania, Avellino, Tufo
  • Rypäleet: Greco (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 12,90e (Kesäkuu 2014, Veinisõber, Tallinna)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Ihan vähän aikaa sitten kirjoittelin Etelä-Italiasta, Aglianicoista ja siitä, kuinka kyseisen alueen viinit voivat olla hyvin mielenkiintoisia ja tasokkaita, mutta laatuunsa nähden hyvinkin edullisia – kiitos viinien matalan kysynnän. No, samassa arviossa mainitsin ohimennen Mastroberardinon, jota monissa lähteissä pidetään Italian saappaan "nilkassa" sijaitsevan Campanian – ja kenties samalla jopa koko eteläisen manner-Italian – arvostetuimpana tuottajana.

Mastroberardinon viinitalo on saanut mainetta ja kunniaa erityisesti sillä, että se on aktiivisesti pyrkinyt suojelemaan harvinaiseksi käyneitä paikallisia lajikkeita ja herättelemään unohtuneita eteläitalialaisia viinityylejä sen sijaan, että olisi valinnut helpon tien ja ryhtynyt viljelemään kansainvälisiä lajikkeita tuottaen geneerisiä perusviinejä, joita Etelä-Italian viinimarkkinat ovat jo pullollaan. Mastroberardinoa on kiittäminen mm. sekä monien paikallisten valkoisten lajikkeiden että arvostetun Taurasin saattamisesta kuluttajien tietoisuuteen, minkä ansioista edellämainittuja valmistetaan nykyisin huomattavasti enemmän kuin muutaman kymmentä vuotta sitten.

Angelo Mastroberardino perusti Mastroberardinon viinitalon vuonna 1878 viininvientiyritykseksi ja se toimii edelleen saman suvun hallinnassa; yhtiötä nykyisin luotsaava Piero Mastroberardino on viiniyrittäjä jo 10. sukupolvessa. Aglianicosta valmistettu Taurasi on läpi yhtiön historian ollut sen lippulaivatuote, mutta jo 1950-luvulta alkaen, Antonio Mastroberardinon johtaessa yritystä, on Mastroberardino pyrkinyt suojelemaan muitakin paikallisia viinityylejä ja rypälelajikkeita.

Tämä Nova Serra, jonka bongasin Tallinnan sataman nurkilla sijaitsevasta mainiosta Veinisõberista, on 100% Greco-lajikkeesta valmistettu valkoviini, joka on aluksi käynyt ja kypsynyt terästankeissa ja jota on vielä kypsytetty 4 kk pulloissa ennen myyntiinlaskua. Greco di Tufo saa nimensä Tufon kylästä, joka edelleen saa nimensä tuffista eli tuliperäisestä maalajista, jota alueella tavataan. Grecon eli "kreikkalaisen" on historiallisesti uskottu saapuneen Kreikasta Etelä-Italiaan, mutta nykyisin sen uskotaan olevan identtinen italialaisen Asprinio-lajikkeen kanssa ja läheistä sukua niin ikään italialaiselle Aleatico-lajikkeelle. Lajike on kuitenkin geneettisesti erilainen myöskin eteläisessä Italiassa viljellylle Greco Bianco -lajikkeelle. Parhaimpien Greco-viinien sanotaan kypsyvän hienosti pullossa vuosia, jopa vuosikymmeniä, ja Mastroberardinon sanotaan olevan yksi parhaimmista Grecon tuottajista. Katsotaanpa, mitä mieltä tästä nyt pitäisi olla!

Viinillä on hailakka, vihertävä väri.

Tuoksu aluksi hyvin liuotinmainen; hieman asetonimainen, muttei varsinaisesti asetoninen. Seassa tuntuu myös hentoa ruohoista vihertävyyttä ja aromaattista yrttiä, jotka saavat enemmän preesensiä viinin avautuessa.

Viinin yleisilme on runsas ja roteva, ja suutuntumaltaan täyteläinen. Maussa tuntuu voimakkaasti hunajaa ja cantaloupea, mantelimaista mausteisuutta, kevyttä vihertävyyttä sekä vahamaisuutta, joka ulottuu myös viinin suutuntumaan. Melko matalat hapot antavat vain kohtalaisesti ryhtiä tiiviille ja tuhdille kokonaisuudelle; häivähdys hentoa mineraalia antaa kevyttä raikkautta kokonaisuuteen.

Jälkimaku seuraa melko uskollisesti keskimakua; mineraalinen ja mausteinen jälkivaikutelma on kevyt mutta melko viipyilevä; se jättää suuhun verkkomelonia, vahamaisuutta ja carambola-vetoista trooppista hedelmää.

Mjaah, en nyt ole täysin vakuuttunut tästä Grecosta. Siinä on mukavasti kyllä syvyyttä ja mielenkiintoa, mutta kokonaisuus on kyllä omiin mieltymyksiini nähden turhan raskaan ja matalahappoisen oloinen. Kenties kyseessä on vain huonompi vuosikerta? Nimittäin jos tämän pitäisi olla Grecojen parhaimmistoa, en ole erityisen vakuuttunut; tämä on kyllä hyvä viini ja ihan hintansa väärti ostos, mutta jos tämän pitäisi edustaa lajiketta parhaimmillaan, niin jaa hjuu hmmh.

Viinin ikääntymispotentiaalista on vaikea mennä sanomaan mitään ilman vertailupohjaa, mutta ainakaan viinin matalat hapot eivät kannusta jättämään viiniä kellariin. Mutta mistäs minä tiedän? Konsentraatiota, hedelmää ja syvyyttä kyllä viinissä on sen verran, että voin kyllä kuvitella viinin muuttuvan ihan mielenkiintoisin kääntein keskipitkällä kellaroimisella.

Lyhyesti: Melko raskastekoinen, vahamainen ja öljyinen Greco di Tufo, jonka pitäisi edustaa lajiketta parhaimmillaan, mutta vaikuttaa yleisesti melko tavanomaiselta, suhteellisen matalahappoiselta eteläitalialaiselta.

Arvio: Miellyttävä – kyllähän viinissä on mielenkiintoa, runsautta ja syvyyttä sen verran, että tätä juo ihan mielellään, mutta omaan makuuni viini on silti turhan maltillisen hapokas ja tanakka. Kenties asian laita on yksinkertaisesti niin, että tästä viinistä saa paremmin jotain irti, kun sille antaa sen kymmenisen vuotta ikää?

Hinnan (12,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

7.4.15

Suavia Monte Carbonare 2012

http://www.alko.fi/tuotteet/515597/
Suavia Monte Carbonare 2012
  • Valmistaja: Azienda Agricola Suavia
  • Tyyppi: Valkoviini, DOC Soave Classico
  • Maa: Italia
  • Alue: Veneto, Soave, Soave Classico
  • Rypäleet: Garganega (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 19,90e (Joulukuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 19,90e (Huhtikuu 2015, Alko)

Olen useampaan otteeseen sanonut, että diggaan Suaviaa pyörittävien Tessarin siskosten meiningistä. Heidän vanhempansa, Giovanni ja Rosetta, tekivät vuodesta 1887 viljeltyjen viinitarhojen lähistölle viinitalon Fittàn kylään vuonna 1992, mutta vasta kolmen Tessarin siskoksen, Alessandran, Merin ja Valentinan, johdossa tästä viinitalosta on tullut yksi Soaven parhaimmista, laadukkaimpia viinejä tuottavista viinitaloista. Heidän aikanaan talo on siirtynyt käyttämään vain luonnonmukaisia lannoitteita ja torjunta-aineita ja tarhoilla ollaan siirrytty monokulttuurista suurempaan biodiversiteettiin antamalla ruohon, oliivipuiden ja mudien kasvien kasvaa tarhoilla köynnösten seassa. Sertifikaatteja Suavia ei tietääkseni omista, mutta talon kotisivuja pläräilemällä voi rivien välistä lukea, että talo taitaa viljellä tiluksiaan biodynaamisesti. Viinit valmistetaan mahdollisimman käsittelemättömästi, tarhojen omia villihiivoja hyödyntäen.

Suavia viljelee vain kahta alueen omaa rypälettä, Garganegaa ja Trebbiano di Soavea – jonka toiset sanovat olevan sama asia kuin Marchen Verdicchio, mutta toiset (ml. Suavia) sanovat sen olevan Verdicchiosta mutatoitunut oma, hieman erilainen lajike. Mene ja tiedä. Koska rypäletarjonta on pientä, on talon katalogikin melko pieni: vain kuusi viiniä. Selkärangan (60,000 pulloa/vuosi) muodostaa Soave Classico, joka on perinteinen Garganega / Trebbiano di Soave -blend. Lisäksi talolla on 100% kuivatuista Garganega-rypäleistä valmistettu Recioto, Acinatium (3,500 plo/v), 100% Trebbiano di Soavesta valmistettu kuohuviini, Opera Semplice (2,000 plo/v) ja 3 erilaista lippulaivaviiniä. Parhaista Trebbiano di Soave -rypäleistä valmistetaan ihastuttavan mineraalinen Massifitti (3,000 plo/v), kun taas talon parhaat Garganegat menevät pääosin nyt arvioitavaan Monte Carbonareen (30,000 plo/v). Lisäksi osa Garganega-rypäleistä annetaan kypsyä ylikypsiksi, minkä jälkeen niistä valmistettua viiniä kypsytetään 15 kk tammitynnyrissä. Tästä viinistä valmistetaan Le Rive (7,000 plo/v).

Hassun muotoiseen, perunanuijamaiseen pulloon pullotettu Monte Carbonare on siis 100% Garganegasta valmistettu lippulaivaversio talon Soave Classicosta. Viini on kypsynyt aluksi 15 kk sakkojen kanssa terästankeissa, minkä jälkeen viini on suodatettu kerran kevyesti ja annettu kypsyä vielä 3 kk pullossa ennen markkinoillelaskua. Viini ei ole missään vaiheessa käynyt happoja pehmentävää malolaktista käymistä. Nimensä se saa ("hiilenpolttajien vuori") tarhojen tuliperäisestä, hiiltä muistuttavasta maaperästä.

Viinin väri on haalean kellervä hennosti korostuneella vihreällä sävyllä.

Tuoksu on kuin suoraan oppikirja-Soavesta: kypsää omenaa, hunajamelonia, kevyttä heinäisyyttä ja aavistus tuoretta päärynää. Taustalla värjöttelee hentoa kukkaisuutta ja Suavian viineille tyypillistä, märän kivistä mineraalisuutta.

Maku on täyteläinen, mutta ensimaultaan hennosti pistelevä – mukana lienee siis mikroskooppinen tujaus hiilihappoa, joka haihtuu hyvin nopeasti. Monte Carbonaren yleisilme on kuiva, runsas ja hieman paksuhko, mutta sillä on mukavan hapokkuuden ja hennosti bitterisen, kivisen mineraalin napakoittama yleisilme. Kielellä erottuu persikkaa, makeaa omenaa, keltaluumua, kypsää sitruksisuutta, kepeää mantelimaisuutta ja hennosti epämääräistä, mehukasta mutta kirpeää trooppista hedelmää. "Sokeroitu sitruunanviipale" tiivistää hyvin viinin makean mutta samalla happamankirpeän aromimaailman. Jäännössokeri (6 g/l) tuntuu aavistuksen verran kielen päällä. Täyteläisyydestään ja paksuudestaan huolimatta viini on miellyttävän raikas, eikä millään tavalla raskas.

Jälkimaku on raikkaan kivisen mineraalinen, jopa hennosti suolainen ja aavistuksen verran hienostuneen hiivainen, eli pitkäkestoinen sakkakypsytys antaa omaa, ujon autolyyttistä aromiaan. Kestävässä, raikkaassa jälkivaikutelmassa tuntuu pitkään vihertävää omenaa, hentoa ananasta, ujoa mausteisuutta ja häivähdys heinäisyyttä.

Monte Carbonare on oikein vakuuttava, runsas ja tuhti Soave, jossa hillitty jäännössokeri saa tyylikkäästi vastapainoa napakalta hapokkuudelta ja raikkaalta mineraalisuudelta, jolloin se lähinnä korostaa hedelmäisyyttä ja tuo runsautta, eikä niinkään tunnu makeutena. Balanssi on upeassa tikissä ja viini on kokonaisuutena niin kaukana niistä neutraaleista, mitäänsanomattomista valkoviineistä, jotka tehokkaasti onnistuivat lokaamaan Soaven alueen maineen muutamia vuosikymmeniä takaperin. Aivan Massifittin kirpeään hapokkuuteen ja rapeaan mineraalisuuteen ei ylletä, mutta Monte Carbonaren tyyli lieneekin enemmän massaan ja kokoon kuin kepeyteen ja eleganssiin nojaava. Itse digauttelen enemmän tuosta Massifittin tyylistä, mutta kauas taakse ei Monte Carbonare jää.

Viinissä on sen verran runsautta ja konsentraatiota, sekä sitä hyvin tukevaa rakennetta, että viinin voi huoletta pistää melkein mille tahansa kuivaa valkoviiniä kaipaavalle ruoalle. Itse tein samaa sitä ruokaa mitä teen aina Soavelle, eli herkkusienirisottoa, ja yhdistelmä oli tälläkin kertaa verraton. Lopuksi voin myös muistuttaa, että parhaimmat Soavet voivat kypsyä hyvin kellarissa ja Suavia itsekin antaa viinille kypsymispotentiaalia 8-10 vuotta, joten kiinnostuneet voivat ottaa tästä kopin ja kerätä viimeiset Alkosta löytyvät pullot kellarin perukoille!

Lyhyesti: Tuhdimmanpuoleinen, massakas ja tyylipuhdas 100% Garganega Soave Classico, jonka reipas hapokkuus ja mineraalisuus tuovat hienosti ryhtiä ja rakennetta tanakan habituksen keskelle. Luotettava valinta niin ruokapöytään kuin kellariin.

Arvio: Erinomainen – todella mallikas, tuhti ja monikäyttöinen Soave, joka osoittaa hienosti Garganegan potentiaalin: tästä monesti aliarvostetusta rypäleestä on mahdollista tehdä tämmöistä super-Soavea ilman, että sen raikas hapokkuus ja mineraalisuus korvataan ylikypsällä hedelmällä tai uudella tammella.

Hinnan (19,90e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

6.4.15

Tamada Kindzmarauli 2012

Tamada Kindzmarauli 2012
  • Valmistaja: Georgian Wines & Spirits
  • Tyyppi: Punaviini, Kindzmarauli
  • Maa: Georgia
  • Alue: Kakheti, Kvareli
  • Rypäleet: Saperavi (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 15,49e (Helmikuu 2015, Rimi, Riika, Latvia)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Georgialaiset viinit jaksavat kiehtoa meikäläistä. Osittain siksi, että niiden saatavuus on varsin huonoissa kantimissa tällä hetkellä Suomessa, mutta osittain myös siksi, että monet ammattilaiset tunnustavat parhaimmat georgialaiset viinit erittäin laadukkaiksi, mielenkiintoisiksi ja ainutlaatuisiksi. Georgialaisten viinien paras puoli on kuitenkin se, että ne ovat järjestään äärimmäisen edullisia – niiden hinnat pyörivät systemaattisesti akselilla 5-20 euroa.

Tähän asti vastaani on tullut vain kuivia georgialaisia viinejä, mutta maassa ylivoimaisesti suosituin viinityyli on puolimakea – niin valkoisissa kuin punaisissakin viineissä. Tämä johtuu siitä, että georgialaiset viinialueet sijaitsevat sen verran viileässä, että kun muinoin viinit valmistettiin sadonkorjuun jälkeen syksyllä, keskeytyi niiden käyminen talvella ilman viilettyä niin, että viinejä käyttävät hiivat menivät horrokseen ja viiniin tyypillisesti jäi jäännössokeria. Ajattelin, että olisi hyvä sivistää itseään ja ottaa selvää, mistä tässä makeassa punaviinityylissä on kysymys, joten kun äitini lähti tässä alkuvuodesta pyörähtämään Latviassa, pyysin häntä tuomaan sieltä tuliaisina pullon puolimakeaa georgialaista punaviiniä – sellaisia kun täältä meiltä päin ei yksinkertaisesti löydä.

Tuliaisiksi sain GWS:n Tamada Kindzmaraulin. Viinin tuottanut GWS, eli Georgian Wine and Spirits Ltd, on vuonna 1993 Pernod-Ricardin ja georgialaisten osakkeenomistajien yhteistyönä syntynyt viinitalo-tislaamo, joka on vuodesta 2011 eteenpäin ollut hollantilaisen Marussia Beverages -yhtiön omistuksessa. Talolla on kaksi viinibrändiä: edullisia perusviinejä edustava Old Tblisi ja parempiin, perinteisiin viineihin keskittynyt Tamada.

Kindzmarauli on Kvarelin viinialueen oma, ainutlaatuinen viinityyli ja sitä pidetään yhtenä Georgian parhaista puolimakeista punaviineistä. Georgian itärajalla sijaitsevan, laadukkaista viineistään kuuluisan Kakhetin provinssin pohjoisosasta löytyvä Kvareli nököttää korkealla Kaukasusvuorten rinteillä, aivan Venäjän rajan tuntumassa. Kindzmarauli valmistetaan aina pelkästään alueelle tyypillisestä, hyvin tummia ja tanniinisia viinejä tuottavasta Saperavi-rypälelajikkeesta, jota kypsytetään vähintään 2 vuotta ennen pullottamista. Viineissä kuuluu olla n. 30-50 g/l jäännössokeria, joka saavutetaan nykyisin tyypillisesti lämpötilakontrolloiduilla terästankeilla ja suodatuksella, ja n. 10-12% alkoholia. Ymmärtääkseni tässä viinissä huidellaan n. 40 g/l tuntumassa.

Viinillä on tumma, lähes läpinäkymätön, mehukkaanpunainen ulkonäkö – mitä nyt voi hyvin odottaakin syvänväriseltä Saperavilta!

Tuoksu on yhtä lailla tummanpuhuva ja mehukas. Nokkapuoli vihjailee kypsää makeutta, ja siitä voi erottaa vastapoimittua, kypsänmakeaa mustaviinimarjaa, tuoretta tummaa luumua, kevyttä karhunvatukkaa, hentoa mustikkaa, aavistuksen savuisuutta ja häivähdyksen makeaa, orvokkista kukkaisuutta.

Suussa tällä Kindzmaraulilla on selkeästi puolimakea, melko täyteläinen mutta ryhdikäs yleisilme, jossa tuntuu tuoreiden tummien rypäleiden aromeja, kirsikkamarmeladia, aroniamarjaa, karhunvatukkaa ja hentoa neilikkaa. Rehellisesti on sanottava, että rutikuiviin punaviineihin tottuneena oli hieman vaikeuksia suhtautua viinin makuun ensimmäisen muutaman hörpyn ajan, mutta kunhan viinin ideasta alkoi saada kiinni, rupesivat hommat aukeamaan ihan uudella tavalla. Rakenteesta vastaavat kohtalainen hapokkuus ja kypsänpehmeä, mutta melko runsas ja kohtalaisesti tuntuva tanniinisuus kuitenkin antavat muuten pehmeähkölle viinille tiiviyttä ja ryhdin tuntua; kokonaisuudessa on suorastaan yllättävän hyvä balanssi.

Suuhun jää keskipitkä, kypsänmakea, tumman marjainen ja kirsikkainen, kevyen herukkainen ja hennon tahmea jälkimaku. Tanniinit jättävät kevyesti karhean, suutakuivattavan jälkivaikutelman.

No niin, nyt ollaan taas sivistytty piirun verran enemmän. Oli hauska huomata, että vaikka yleensä Suomessa melkein kaikki rutikuivaa makeammat punaviinit niputetaan joukkoon "halvat ja huonolaatuiset", ei tämä viini sokerisuudestaan huolimatta päätyisi omasta mielestäni samaan kategoriaan. Tämä johtuu siitä, että yleensä halvoissa makeissa viineissä sokerilla lähinnä peitetään makuvirheita ja tuodaan ohuelle rungolle täyteläisyyden tuntua; tämä viini taas tuntuu siltä, että tämä olisi laadukas ja täyteläinen viini, vaikka kaiken sokerin olisi käyttänyt alkoholiksi – tähän viinityyliin vain kuuluu jättää osa sokerista käymättä. Erityisesti viinin ryhdikäs hapokkuus ja tanniinisuus antavat mainiota vastapainoa kohtalaisen runsaan sokerin tuomalle makeudelle ja loppupeleissä viini tuo mieleen ennemmin kevyen (sekä vähemmällä sokerilla että alkoholilla varustetun) Portviinin kuin halvan, makean punaviinin. Ero voi vaikuttaa pieneltä idean tasolla, mutta todellisuudessa ero on huomattava – halpoja, makeita punaviinejä ei mielellään juo edes yhtä siemausta, mutta tämä viini uppoaa varsin hyvin, kunhan makeuden tuomasta ensijärkytyksestä selviää.

Koska pullon takaetiketti suositteli tätä viiniä erilaisten pastaruokien kumppaniksi, päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja väsäsin viinin kylkeen perinteisen lasagnen. Lopputulos oli, noh, melko erikoinen – näin makeisiin punaviineihin tottumattomalle. Viini kyllä toimi ihan kiitettävästi ruoan kumppanina, niin makunsa kuin rakenteensa puolesta, mutta ruoka ei kyllä millään tavalla antanut vastinparia viinin makeudelle, vaan päin vastoin, tuntui paikoin jopa korostavan sitä. Kenties tällaisiin viineihin tottuneelle kyseinen viini-ruoka-combo on ihan toimiva, mutta itse ehkä suosittelisin viiniä sekalaisen juustolautasen tai ei-niin-makeiden jälkiruokien kylkeen. Mutta totta tosiaan, suosittelisin kyllä tutustumaan kyseiseen viinityyliin – kyllä tämä melkeinpä minkä tahansa Alkon sokerilla kyllästetyn halpisviinin rökittää mennen tullen.

Lyhyesti: Tuntuvan puolimakea ja pehmeä, mutta samalla yllättävän ryhdikäs ja tiivisrakenteinen Saperavi Georgiasta. Makeutensa puolesta enemmän jälki- kuin pääruokaviini, vaikkei tämä jälkiruokaviinimäisen makea olekaan.

Arvio: Hyvä – on virkistävää todeta, etteivät kaikki reilulla jäännösmakeudella varustetut punaviinit ole oikeasti juomakelvotonta kuraa! Tämä Kindzmarauli oli vallan maukas ja mielenkiintoinen ensituttavuus Georgian makeampiin punaisiin.

Hinnan (15,49e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

5.4.15

Henriet-Bazin Marie-Amélie Blanc de Blancs 1er Cru 2008

Henriet-Bazin Cuvée Marie-Amélie Fleur de Vigne Blanc de Blancs Premier Cru Brut 2008
  • Valmistaja: Champagne Henriet-Bazin
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne 1er Cru
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, Montagne de Reims
  • Rypäleet: Chardonnay (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~39,00e (Kesäkuu 2014, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Tämänkertaisen viinin tuottanut Henriet-Bazin on Villers-Marmeryn kylässä majaansa pitävä pientalo (vuosituotanto on n. 5,000 kpl 12 pullon laatikkoa eli yhteensä 60,000 pulloa viiniä), joka toimii jo 5. sukupolvessa. Talo omistaa yhteensä n. 6 ha viljelyksiä kolmessa kylässä: kotikylässään Villers-Marmeryssa (1er Cru), Verzenayssa (Grand Cru) ja Verzyssa (Grand Cru).

Cuvée Marie-Amélie Fleur de Vigne on 100% Chardonnaysta valmistettu Premier Cru -tasoinen Blanc de Blancs. Rypäleet tulevat Villers-Marmeryn kylästä, joka on ainoa punaisista rypäleistään tunnetun Montagne de Reimsin kylä, jossa viljellään yksinomaan Chardonnayta. Rypäleet tulevat kolmelta, keskimäärin 52-vuotiaalta tarhalta: Les Clos Ouest (istutettu 1953), Les Basses Allouettes (1963) ja Les Couloirs (1966). Viini on käynyt ja kypsynyt terästankeissa ja se on läpikäynyt happoja pehmentävän malolaktisen käymisen. Dosage on 9 g/l ja vuosikertaa 2008 on valmistettu 5533 pulloa.

Marie-Améliella on hillityn vaaleanvihreä, tasaisen runsaasti kuohuva ulkonäkö.

Tuoksu on hienostunut, ei erityisen runsas mutta silti ihastuttavan moniulotteinen tuoksu: nokkapuolelta voi erottaa hillittyä autolyysin paahdetta, kypsää hedelmää – niin punertavaa omenaa kuin kellertävääkin hedelmää – hentoa briossia ja sitrusmarmeladia sekä aavistuksen pähkinää. Melko kypsää ja hieman makeaa kokonaisuutta sävyttää myös häivähdys vihertävyyttä.

Suussa viinillä on ihastuttavan runsas, täyteläinen ja kermainen suutuntuma, jota kuohkea, mutta melko hento ja pienikuplainen mousse alleviivaa. Kielellä pyörii kypsää sitrusta, pähkinää, aavistus päärynää ja melko runsaasti läpitunkevaa tummempaa hedelmää – tietynlaista kirsikkaisuutta ja kirsikkamarmeladia, jonka normaalisti kyllä mielikuvien tasolla yhdistäisin Pinot Noir -vetoisiin shamppiksiin. Taustalla tuntuu aavistuksen verran kiniinistä bitterisyyttä ja yrttisyyttä, jolle melko reilut hapot antavat mukavan napakan ja särmikkään terän.

Mehevä jälkimaku on erittäin pitkä, vivahteikas, hillityn pähkinäinen ja paahtoleipäinen. Hedelmäpuolelta löytyy kypsä sitruksisuutta, kevyttä (ja jälleen jopa pinotnoirmaista) marjaisuutta, aavistuksen verran mineraalisuutta ja sopivalla tavalla kiniinistä karvautta. Hieman makeaan marmeladisuuteen taittuva, vivahteikas ja vettä kielellenostava jälkivaikutelma häilyy todella pitkään.

Kokonaisuutena Cuvée Marie-Amélie on varsin hurmaava, tyylikäs ja tasapainoinen Blanc de Blancs, jossa kuitenkin sekä hämmentää että kiehtoo makumaailman tummempisävytteinen, jopa kirsikkaan ja marjaisuuteen taittuva vivahteikkuus, jollaista ei yleensä löydy valkoisesta Chardonnaysta valmistetuissa viineissä. Kenties kyseessä on vain erittäin vanhojen ja intensiivisten köynnösten tuottamien hyvin kypsien rypäleiden, n. 10 g/l jäännössokerin ja paahteisuuden tuottama yhteisvaikutus, joka onnistuu huijaamaan makuaistia?

Joka tapauksessa, viini on oikein hurmaava ja tasapainoinen esitys. Lisäksi tämä on keskimääräistä paremman vuosikerran vintage-shamppikseksi myös oikein hyvässä vaiheessa jo nyt, noin korkkaamista ajatellen, mutta kellaroimista ajatellen viini on vielä varsinainen nuorikko. Voin kuvitella viinin olevan huipullaan aikaisintaan 10-12 vuoden jälkeen vuosikerrasta, mutta viinissä tuntuu olevan runkoa kestää hyvin n. 20 vuoden ikään asti.

Lyhyesti: Runsas, tyylikäs ja kypsä Blanc de Blancs, joka tarjoilee suorastaan hämmentävän tummanpuhuvaa, paikoitellen jopa kirsikkaista hedelmää raikkaan sitruksisen, mineraalisen ja paahteisen aromimaailmansa lomassa.

Arvio: Tyylikäs – ihastuttavan tasapainoinen, runsas ja mukavalla tavalla suurikokoinen Vintage-BdB.

Hinnan (~39,00e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

4.4.15

d'Angelo Caselle Aglianico Riserva 2007

d'Angelo Vigna Caselle Aglianico del Vulture Riserva 2007
  • Valmistaja: Casa Vinicola d'Angelo
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Aglianico del Vulture Riserva
  • Maa: Italia
  • Alue: Basilicata, Potenza, Vulture
  • Rypäleet: Aglianico (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 13,90e (Maaliskuu 2014, Weinhandel-Italien)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Etelä-Italia ei ole onnistunut juurikaan profiloitumaan laatuviinien tuottajana, toisin kuin Pohjois- (Piemonte, Veneto, Friuli) ja Keski-Italia (Toscana). Massat toki tuntevat halvaakin halvemmat bulkkiviinit Sisiliasta ja Apuliasta, mutta monelle vakavammin viinejä harrastelevalle Etelä-Italia on sokea piste, sillä sieltä nähdään tulevan vain noita edullisia bulkkiviinejä. Jotkut ovat saattaneet joskus kuulla Mastroberardinojen viineistä ja Sisiliassa kuulemma on myös pari laatutuottajaa, mutta muuten todennäköisyys löytää kelvollista laatuviiniä Italian saappaanpohjan tuntumasta on olematon. Näinkö?

No ei. Melko harvoin eteläisen Italian viinit kustantavat suuria määriä, mutta tämä ei niinkään viittaa siihen, että viinit olisivat kehnolaatuisia, vaan siihen, että viineillä ei ole suurta kysyntää ja hinnat pysyvät kohtuullisella tasolla. Järkevän hintaisia, mainioita viinejä voi löytää hyvin jopa Alkostakin – etsikää vaikka käsiinne pullo Barbagliota tai joku Castel del Monten alueen viineistä!

Yksi Etelä-Italian arvostetuimpia viinialueita on Basilicatassa sijaitseva Aglianico del Vulture, jossa valmistetaan intensiivisiä punaviinejä Aglianico-rypäleestä tuliperäisessä maassa Vulture-vuoren rinteillä, keskimäärin puolen kilometrin korkeudella merenpinnasta. Näin korkealla kesäpäivät ovat kuumat, mutta yöt kylmät, mikä antaa rypäleille hyvin hitaan mutta tasaisen kypsymiskauden – rypälet usein korjataan jopa vasta marraskuun puolella. Ulkomailla asti alueen arvostus on melko rajattua, mutta esimerkiksi italialainen gourmetjulkaisu Gambero Rosso pitää aluetta ehdottomasti yhtenä Italian parhaista.

Tämä kyseinen viini päätyi käsiini vuosi sitten Weinhandel Italien -nettikaupasta tehdyn tilauksen mukana. Viinin on tuottanut arvostettu perheomisteinen d'Angelo, joka viljelee noin 40 ha alalla Aglianicoa. Viini on Riserva-merkitty, mikä Aglianico del Vulturen tapauksessa merkitsee 5 vuoden kypsytystä. Tästä ajasta 2 vuotta viini on kypsynyt perinteisissä, suurikokoisissa botte-tynnyreissä.

Väriltään viini on tasaisen kirsikanpunainen, joka taittuu ujosti kehittyneeseen rusehtavaan. Viinin vajaan 8 vuoden ikä rupeaa jo pikku hiljaa heijastumaan väriinkin.

Tuoksu on melko intensiivinen ja moniulotteinen: viikunaa, kypsää mustaherukkaa, kosteaa tupakanpurua, kuivahtaneita makeita kirsikoita, hillittyä metsänalusta, kevyesti kuivattuja luumuja, hentoa kaakaomaista makeutta ja ujoa lantaisuutta.

Suussa kieltä tervehtii viinin intensiivinen, melko täyteläinen ja runsauteen nähden mukavalla tavalla hapokas maku. Makupuolelta löytyy niin kypsää kirsikkaa kuin hapankirsikkaakin, kevyttä luumuisuutta, maltillista kuivalihaa, hentoa herukkaa, ujoa lantaisuutta, makeaa mausteisuutta ja kivaa, särmää tuovaa bitteriä, joka tuntuu olevan enemmän tai vähemmän tyypillinen piirre Aglianicolle. Yleisilmeeltään viini on hyvin tanniininen, rakenteikas ja eloisa.

Intensiivinen jälkimaku on kivisen mineraalinen, mehukkaan hapankirsikkainen, hennon herukkainen, tuntuvan bitterinen ja runsailla tanniineillaan reippaasti suutakuivattava. Suuhun jää varsin pitkäkestoinen, auringonpaahtama ja vettä kielellenostattava jälkivaikutelma.

Tiivistettynä tästä viinistä on pakko sanoa lyhyesti vain kaksi sanaa: "törkeän hyvä". Kokonaisuus on maultaan ihastuttavan mehukas ja vivahteikas, hienosti jo kehittynyt – vaikkakin selvästi vielä hyvin nuori – ja upean rakenteikas. Viinistä löytyy tosiaan sen verran tanniineja, että ilman purtavaa viini vetäisee ikenet ja muut limakalvot helposti jo yhdellä siemauksella hiekkapaperiksi, eli missään nimessä kepeäksi seurusteluviiniksi tätä ei kannata harkita.

Kellarointipotentiaalia Riserva Caselle tarjoaa naurettavan paljon viinin suhteellisen edulliseen hintaan. Vaikka kymmenvuotispäiviin on jäljellä enää pari vuotta, on viinissä hedelmää, tanniineja ja happoja vielä kuin pienessä pitäjässä. Jos siis kellarissa riittää tilaa, suosittelen metsästämään tätä heti laatikollisen kellariin – viini tarjoaa upeaa, kypsää ja mukavalla tavalla tiukkaa, hedonistista tunnelmointia tässä vaiheessa, mutta lupailee hyvin potentiaalia useamman vuosikymmenen kypsytykseen.

En ihmettele lainkaan miksi parhaita Etelä-italian Aglianicoja pidetään yksinä maan parhaista viineistä – ne ovat kyllä millä tahansa mittarilla mitattuna julmetun hyvää tavaraa.

Lyhyesti: Intensiivinen, vivahteikas, hienosti jo kehittynyt mutta edelleen erittäin nuori, mehukas ja hyvin tanniininen Vulture-vuoren Riserva-Aglianico.

Arvio: Erinomainen – todella upea esitys, joka vaivattomasti valaisee sitä potentiaalia, mikä monelta on jäänyt pimentoon Etelä-Italian viinien osalta.

Hinnan (13,90e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

2.4.15

Clos Siguier Cahors 2010

Clos Siguier Cahors 2010
  • Valmistaja: Clos Siguier
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Cahors
  • Maa: Ranska
  • Alue: Sud-Ouest, Garonne, Cahors
  • Rypäleet: Malbec (95%), Tannat (5%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 8,90e (Syyskuu 2014, Vins Chez Nous)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Viime tammikuussa istuimme pienellä viinimestarikoulutettavien porukalla kellareilla Helsingissä ja sokotimme toisiamme erilaisilla viineillä. Oma sokkoni oli tämä Vins Chez Nous -nettimyymälästä tilattu naturaali-Cahors.

Cahors on yleensä tunnettu äärimmäisen syvän punamustista, konsentroituneista, paljon ikää vaativista ja rustiikkisen tanniineista viineistään, jotka historiallisesti ovat tunnettu nimellä "mustat viinit" ja jotka ovat nauttineet suurtakin arvostusta – ennen kuin naapurissa sijaitsevan Bordeaux'n viinien maine jätti alueen varjoonsa. Nyt arvosteltavan viinin tuottaneesta Clos Siguier -viinitalosta on melko vähän tietoa; talon taustalla häärii Gilles Bley, viinintekijä jo 4. sukupolvessa, jonka tavoitteena on tuottaa uudenlaisia Cahorsin viinejä – sellaisia, joissa aistii alueen ja sen rypälelajikkeen, Côtin (eli Malbecin) tyypillisyyden, mutta joka ei olisi samalla tavalla massiivista, rustiikkista ja konsentroitunutta, mistä Cahors yleensä tunnetaan. Clos Siguier -viinitalo käsittää n. 15 ha viljelyksiä, joita Bley viljelee luonnonmukaisin menetelmin.

Tämä Cahors on valmistettu 60-vuotiaiden köynnösten hedelmistä; valtaosaa rypälesekoituksesta näyttelee Côt, mutta pieni sivuosa on annettu yhtä lailla paikalliselle Tannat-lajikkeelle. Käyminen on tapahtunut rypäleiden omilla villihiivoilla, mitä on seurannut 5-6 viikkoa kestävä maseraatio. Tynnyrikypsytyksen kestoa ei ole kerrottu, mutta Bley antaa ymmärtää käyttävänsä vanhoja, neutraleja tynnyreitä. Pullotuksen yhteydessä viiniin on lisätty äärimmäisen pieni sulfiittilisäys, n. 20 mg/l.

Viinin väri on hyvin paksu, hennosti purppuraan taittuva mustanpunainen, josta valolla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä läpi.

Aivan aluksi viini on ilmiselvästi hyvin reduktiivinen, eli viinin tuoksu on tunkkainen ja sitä hallitsee lähinnä ruutimaiset ja poltettua tulitikkua muistuttavat piirteet. Pikku hiljaa viinin tuoksu rupeaa kuitenkin avautumaan ja parin kymmenen minuutin hengittelyn jälkeen hedelmä on saanut voiton. Lasista kohoaa tuoretta sinervää ja violettia marjaisuutta, hapahkoa luumua ja kevyttä pippuria. Taustalla häilyy hentoa, rustiikkista lantaisuutta ja aavistuksen verran savua, mikä toki saattaa olla jäänteitä viinin ensituoksusta.

Kuiva, melko tiivis maku toistaa uskollisesti tuoksun puhdaspiirteisimmät sävyt: kielellä pyörii puhdaspiirteistä, tummanpuhuvaa marjaisuutta, kuten karhunvatukkaa, kuivakkaa kirsikkaa ja mustaherukkaa, yrttiä, mustapippurivetoista mausteisuutta ja kevyttä karvautta. Täyteläistä kokonaisuutta sävyttävät jauhoiset ja melko kevyesti puraisevat tanniinit sekä eloisa, Malbeciksi mukavan pirteä, hennosti karpaloinen hapokkuus.

Pitkä, kuiva jälkimaku jatkaa uskollisesti tuoksun ja maun viitoittamalla linjalla: suuhun jää puhdas, violetin marjaisuuden, hillityn maamaisuuden ja kevyesti karvaan mausteisuuden sävyttämä aromikas ja hurmaava jälkivaikutelma.

Näin pähkinänkuoressa voin helposti todeta Clos Siguierin onnistuneen tekemään upeasti meikäläisen suuhun sopivan Cahorsin! Viinissä on selkeästi Malbecin tummaa marjaisuutta, kohtalaisesti tarraavaa tanniinisuutta ja ennen kaikkea pikimustaa väriä, mutta ilman monille Cahorseille tyypillistä, liioiteltua konsentraatiota ja hallitsevaa tammisuutta. Monissa arvosteluissa Clos Siguierin perinteistä hedelmävetoisempi tyyli on yhdistetty argentiinalaisiin Malbeceihin, mutta omasta kokemuksestani juuri argentiinalaiset Malbecit kärsivät hedelmää peittävästä tammisuudesta ja niiden aromimaailma aivan liian helposti taittuu ylikypsään, jopa hilloisen makeaan tummaan hedelmään, kun tässä viinissä pysytään hyvin viileissä, hillityissä ja puhdaspiirteisen marjaisissa tunnelmissa. Ei, tämä ei ole lähempänä argentiinalaisia kuin cahors'laisia Malbeceja – tämä on vain perinteisestä poikkeavaan tyyliin tehty Cahors.

Koska Clos Siguier Cahors ei edusta sitä perinteistä, äärimmäisen tiukkaa ja konsentroitunutta Cahorsin tyyliä, tämä ei missään nimessä vaadi pitkää kellarointia. Tässä viinissä on kyllä tanniinien puruvoimaa, mutta kokonaisuus on oikein hyvin lähestyttävässä kunnossa nyt – jopa sellaisenaan hörpittäväksi, kuten sokkomaistelussa totesimme. Viinin voi kyllä kuvitella hyvin kypsyvän ja kehittyvän vielä joitain vuosia, mutta suosittelisin nauttimaan viinin 10 vuoden sisällä vuosikerrasta, lyhyehkön dekantoinnin tuoman hengittelyn kanssa.

Lyhyesti: "Kepeähköä" päätä edustava freesi, erittäin puhdaspiirteinen, eloisa ja maukas natural-Cahors.

Arvio: Erinomainen – upea, maukas yhdistelmä eloisaa, freesiä marjaisuutta ja sopivan tuhdin täyteläistä, maltillisen tanniinista bodya. Todella mallikas Malbec, joka yhdistelee vaivattomasti lajiketyypillisyyttä ja korkean dokabiliteetin tasapainoisuutta.

Hinnan (8,90e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.