Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

19.9.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1424 viiniä, 279 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


30.9.15

Drappier Pinot Noir Rosé Brut Nature

http://www.alko.fi/tuotteet/956717/
Drappier Pinot Noir Rosé Brut Nature
  • Valmistaja: Champagne Drappier
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, Aube, Côte des Bar
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 42,90e (Heinäkuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 42,90e (Syyskuu 2015, Alko, tilausvalikoima)

Kun shamppanjasta puhutaan, osaa moni vähänkään asiaan perehtynyt (tai alueella vieraillut) luetella Champagnen viinialueet: Montagne de Reims, Côte des Blancs, la Vallée de la Marne. Näppärimmät osaavat vielä sijoittaa nuo edellämainitut alueet oikein, oikealle kyljelle kaatuneen T-kirjaimen muotoon: Épernayn kaupunki sijoittuu alueiden keskipisteeseen ja siitä lähtee länteen T:n varsi, Pinot Meunieriin erikoistunut la Vallée de la Marne. Épernaysta etelään taas laskeutuu Chardonnaystaan kuuluisa Côte des Blancs ja pohjoiseen, aina Champagnen "pääkaupunki" Reimsiin asti nousee Pinot Noireistaan tunnettu Montagne de Reims.

Monet kuitenkin unohtavat tykkänään Auben alueen, joka sijaitsee koko muusta Champagnesta täysin erillään. Auben alueelta löytyvä Côte des Bar sijaitsee aivan Burgundin viinialueeseen kuuluvan Chablis'n naapurissa ja sinne päästäkseen joutuu ajelemaan parin tunnin matkan Reimsistä. Koska tämä alue sijaitsee selvästi etelämpänä kuin muu Champagne, ovat Côte des Barin kuohuviinit usein muhkeampia ja kypsempiä kuin viileämmiltä Champagnen seuduilta tulevat viinit – tyylin kriitikoiden mukaan viineistä siis "puuttuu eleganssia". Samasta syystä alueen merkittävin rypäle on riittävän lämpöisestä ilmasta tykkäävä Pinot Noir, joka edustaa n. 85-90% osuutta alueen tuotannosta. Alueen etäisyys Champagnen sydänmaista näkyy myös siinä, ettei "kolmen päärypäleen trendi" (Chardonnay ja Pinot't Meunier ja Noir) ole vieläkään tavoittanut kaikkia Côte des Barin viljelijöitä – osa nimittäin jääräpäisesti jaksaa viljellä alueen viittä muuta rypälelajiketta. Näistä "tunnetuimmat" ovat Arbanne, Blanc Vrai (eli Pinot Blanc) ja Petit Meslier, mutta viljelevätpä jotkut jopa Fromenteauta (Pinot Gris) ja Gamayta – tosin niin pieniä määriä, ettei yksikään tuottaja taida tuottaa näistä kahdesta viimeksimainitusta valmistettua lajikekuohuvaa, ainakaan kaupallisia määriä.

Drappierin suku ulottuu todistettavasti 1600-luvun alun Reimsiin, mutta viinien pariin suku siirtyi vasta vuonna 1803, kun François Drappier muutti Urvillen kylään Côte des Barin alueelle viljelemään viinejä. Ensimmäisen vuosisadan ajan viinitalo viljeli rypäleitä myytäväksi Champagnen alueen suurille viinitaloille (esim. Piper-Heidsieck, Moët & Chandon), mutta 1900-luvun alkupuolella Drappier keskittyi tuottamaan viinejä omalla nimellään. Tätä nykyä Drappier omistaa 53 ha omia viinitarhoja, joilla Pinot Noir edustaa yli 70% kaikista viljelyksistä; lisäksi tarhoja vuokrataan vajaan 50 ha edestä muilta viljelijöiltä. Tarhoja viljellään mahdollisimman luonnonmukaisesti, joskin ns. "järkiluomusti": Michel Drappierin mukaan heitä ei kiinnosta luomusertifikaatit, sillä tehokkaita synteettisiä myrkkyjä käytetään pieniä määriä tarpeen vaatiessa. Hänen mukaansa on parempi pyrkiä luomuun, mutta tehdä parasta laatua epäluomusti kuin huonoa laatua luomusti tai vaihtoehtoisesti myrkyttämällä runsaalla kädellä luonnonmukaisilla myrkyillä.

Viinien valmistus noudattaa myös minimaalisen manipuloinnin periaatteita: viineihin lisätään vain äärimmäisen vähän säilöntäaineena toimivia sulfiitteja ja muuten viinien annetaan valmistua melko lailla oman aikataulunsa mukaan. Tämä Rosé on valmistettu aluksi runsaan värin antavalla kolmen päivän kuorikontaktilla, minkä jälkeen viinin on annettu kirkastua luonnollisesti. 2 viikkoa kestävän ja omilla luonnonhiivoilla tapahtuneen käymisen jälkeen viinin on annettu käydä läpi luonnollinen, happoja pehmentävä malolaktinen käyminen. Viini on pullotettu suodattamattomana ja sen on annettu kypsyä hiivasakan kanssa 2-3 vuotta ennen korkinvaihtoa. Helmikuussa 2014 suoritetun korkinvaihdon yhteydessä viiniin ei olla lisätty lainkaan sokeria, eli viini on rutikuiva nolladosage-viini.

Viinillä on todella kaunis, syvä ja kuulaan punertava väri, joka on yleissävyltään kirkkaan vadelmanpunainen, joskin se taittuu hennosti sipulinkuoriseen oranssinruskeaan.

Tuoksu on hurmaavan intensiivinen, joskin hieman yksiulotteisen marjavetoinen. Pääasiassa nokkapuolesta löytyy kypsää kirsikkaa, kevyttä metsämansikkaa ja hentoa vadelmaa, mutta taustalla häilyy myös aavistus hiivaisuutta ja autolyysin mukanaan tuomaa kermaisuutta.

Maku on selkeästi rutikuiva ja napakan hapokas, muttei kuitenkaan millään tavalla kireä tai korostuneen karu vaikkei jäännössokeria löydykään suutuntumaa pehmentään. Kielellä pyörii hapankirsikkaa, kypsää karpaloa, kevyttä sitruksisuutta, greippistä ja hennon yrttistä karvautta sekä kalkkisen kuivakkaa mineraalisuutta, joka korostaa viinin bitteristä yleisilmettä. Yleisilmettä sävyttää todella tasainen, hyvin pieni, elegantti ja melko kestävä mousse.

Viileän raikas ja pitkähkö jälkimaku jättää suuhun kalkkista mineraalisuutta ja kevyen bitteristä yrttisyyttä, karpaloista ja kevyen vadelmaista marjaisuutta sekä hentoa greippisyyttä.

Drappierin Brut Nature -rosée on pähkinänkuoressa maukas, raikas ja mukavan napakka, marjavetoinen shamppis. Vaikea sanoa, mahtaako viini tästä mihin suuntaan kellarissa kehittyä, mutta ainakaan tässä vaiheessa kokonaisuus ei suurempia yllätyksiä tarjonnut, vaan pysyi loppupeleissä melko simppelinä esityksenä. Viini kuitenkin kantaa kypsän hedelmänsä vaivatta, eikä viiniä hörppiessä jäännössokerin täydellinen puuttuminen erotu käytännössä mitenkään. Jos nyt jotain viini kaipaa, on se ruokaa pehmittämään makumaailman bitterisyyteen taipuvia piirteitä – esimerkiksi kalaa tai ruokaisempia kesäisiä salaatteja. Meidän taloudessamme viinin kylkeen taiottiin pinaatti-chévre-pasta, joka toimi varsin verrattomana makuparina viinille.

Viini on kyllä tasapainoinen, laadukas ja herkullinen esitys, mutta omasta mielestäni piirun verran hinnakas esitys hieman simppeliksi jäävään yleisilmeeseensä nähden. Auben alueen viinit ovat yleensä muiden Champagnen alueiden viinejä edullisempia, joten reilun neljänkympin perus-rosée Côte des Barista menee himpun verran tyyriin puolelle – itse näkisin viinin hinnan mieluummin kolmosella alkavalla numerolla.

Lyhyesti: Tasapainoinen, kypsä ja miellyttävä, naturaalihkon tyylin nolladosage-rosé eteläisessä Champagnessa sijaitsevasta Aubesta.

Arvio: Miellyttävä – viinin makumaailmassa kypsä, runsaan marjainen Pinot Noir pääsee hienosti esiin ilman, että jäännössokeri tulisi turhaan sitä korostamaan tai pehmittämään. Herkullinen ja hurmaavan punainen esitys niin aterialle kuin sellaisenaan nautittavaksi.

Hinnan (42,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

29.9.15

Põhjala Rukkirääk Rye Ale

Põhjala Rukkirääk Rye Ale
  • Valmistaja: Põhjala
  • Tyyppi: Olut, Ale
  • Maa: Viro
  • Alue: Tallinna
  • Maltaat: Cara-, Crystal 150-, Melanoid-, München-, pale-, ruis-, Special B-, suklaaruis-
  • Humala: Cascade, Chinook, Magnum
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 2,80e (Heinäkuu 2015, Sadama Market)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kesällä maistelemani Põhjala-oluttrion päättää nyt panimon Rukkirääk, meille lahden pohjoispuolella asuville "Ruisrääkkä". Jos joku ei ole ehtinyt lukaista aiempia arvosteluja, tässä Must Kuld Porter ja Öö Imperial Porter.

Jotkut mallasskeneä tarkemmin seuranneet ovat saattaneet huomata, että ruis rupeaa olemaan muodissa. Trendin edelläkävijöitä taisivat olla Atlantin tuolla puolen suosituiksi tulleet ruisviskit, jotka ovat tuoneet mukavaa vaihtelua usein erittäin makeisiin ja pehmeisiin Bourbon-viskeihin. Jenkkien pienpanimot innostuivat 2000-luvun alkupuolella ruismaltaan käyttämisestä myös olutpuolella, mistä trendi on sittemmin levinnyt myös Eurooppaan. Rukiin suosiosta kertonee jotain se, että nykyisin meillä on pienpanimojen rinnalla myös ihan kotomaisia tislaamoita, jotka ovat erikoistuneet ruispohjaisiin tuotteisiin – mainio ja tasokas Helsinki Distillery Co. ja ruispohjaisella Napue Ginillään mainetta niitannut Kyrö Distillery!

Põhjalan ruisolut on nimetty osuvasti "Ruisrääkäksi", sillä täällä pohjoisemmassa kyseinen kanalintu tuppaa viihtymään erityisesti juuri ruispelloissa. Tyyliltään olut on ihan rehellinen perus-ale, eli esimerkiksi alkoholia (5,9%) tai katkeroita (20 IBU) ei ole pyritty lyömään överiksi. Oluen twist onkin juuri reippaassa ruismaltaiden käytössä, jolla pyritään erottautumaan muista "tavanomaisista" aleista.

Olut on väriltään tumman ja hennosti punertavan mahonginruskea, yleisolemukseltaan hieman läpinäkymätön. Kaadon mukana ilmestyvä vaahtohattu on tiivis, kestävä, valkeanharmaa ja runsaasti pitsiä.

Runsas tuoksu tarjoaa – ei niin yllättäen – rouheaa ruismaltaisuutta, aromikasta ja hennosti jopa hunajaista humalan hedelmää ja kuivakan multaista maamaisuutta. Taustalla tuntuu hillittyä sitruksisuutta, aromihumalan kukkaisuutta, kevyttä ruisleipätaikinaa, maltillista pähkinäisyyttä ja hentoa hiivaisuutta.

Tuoksun tapaan rouhealta maultaan Rukkirääk on kuiva, ruismaltainen, sitruksisen humalainen, melko katkera, ruohoinen ja vihertävän yrttinen sekä hennon maamainen. Suutuntumaltaan olut on keskitäyteläinen, kun taas hiilihapporunko on hyvin pieni ja pehmeä, jopa lähes olematon.

Jälkimaku on rukiinen, maamaisen mausteinen, kevyen karamellimaltaisen makea ja hennosti tunkkaisen humalakäpyinen. Melko katkerassa ja kohtalaisen pitkässä loppuliu'ussa nousee myös esille aavistuksen verran tumman suklaisia vivahteita.

Rukkirääk ei ole selkeästikään samanlaisen VAU-faktorin olut kuin Põhjalan peruslinjaston portterit, vaan ennemmin perustason ale rukiin tuomalla jännällä twistillä. Kokonaisuus on selkeästi astetta mielenkiintoisempi kuin aivan tavalliset alet ja tämä olut on myös mielenkiintoista vaihtelua niihin iänikuisiin IPA-kötöstyksiin (joskin pakko tässä mainita, että olut mielestäni tuntuu kyllä katkerammalta mitä teoreettinen 20 IBU:a antaa ymmärtää). Kuitenkaan maailman mielenkiintoisimpiin aleihin tämä ei lukeudu; kokonaisuus on enemmän tyyliltään simppeli, helpostilähestyttävä ja mukava hörpöttelyolut kuin perinpohjaiseen fiilistelykäyttöön suunniteltu kuriositeetti.

Yleisarvosanaksi olut saakoon jotain "ihan jees"in ja "ei paskempaa!"n väliltä. Kokonaisuudessa on paljon kivaa, kuten mm. hienosti viritetty balanssi ruismaltaisuuden, maltillisen katkeron ja hillityn mutta erottuvan aromihumaloinnin kanssa, mutta myös jonkin verran piirteitä, jotka eivät aivan osu maaliinsa. En silti lähde valittamaan, sillä kokonaisuus on pääpiirteittäin erittäin maistuva ja alle kolmen euron hintalappu oluen laadun huomioonottaen on vähintäänkin kohtuullinen.

Lyhyesti: Rukiilla tuunattu, astetta persoonallisempi eestiläis-ale, jossa on varsin mainio balanssi ruismaltaisuuden, kohtuullisen katkeron ja hienostuneen aromihumaloinnin välillä.

Arvio: Hyvä – tämmöinen ihan jepa arkiolut, joka sopii erinomaisesti siihen, kun kaipaa vaihtelua siihen perusmeininkiin ilman että mennään niiden omintakeisten höpöoluiden puolelle.

Hinnan (2,80e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Skaramuča Dingač Sweet 2007

Skaramuča Dingač Sweet 2007
  • Valmistaja: Vina Skaramuča
  • Tyyppi: Jälkiruokaviini, Vrhunsko Vino Dingač
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Pelješac, Dingač
  • Rypäleet: Plavac Mali
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 50 Kn (~6,59e; Heinäkuu 2015, Wine Bar Skaramuča)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Tämä on taas näitä viinejä, joiden olemassaolosta en tietäisi mitään, ellen olisi itse maistanut niitä. Tästä viinistä kun ei löytynyt netistä minkäänlaista tietoa tai kuvamateriaalia, vaikka kuinka yritti etsiä. Todistettavasti olen kuitenkin viiniä maistanut ja kyllä pullo tämmöistä myös kulkeutui matkalaukuissamme tuliaiseksi. Paremman puutteessa voin tässä kuvailla pulloa: se oli pitkä ja kapea jälkiruokaviinipullo, jossa oli hempeän vaaleanpunainen etiketti.

Tähän viiniin tuli törmättyä Dubrovnikin sivukaduilta löytyneessä viinibaarissa, jonka taustalla häärää Potomjessa, Pelješacin niemimaalla sijaitseva Skaramučan viinitalo. Koska pohjilla oli juuri tuhti illallinen, tuntui makea jälkiruokaviini idean tasolla tuhteja punaviinejä sopivammalta vaihtoehdolta tilanteeseen. Viini tuli lähes jääkaappikylmänä (mikä sopi enemmän kuin mainiosti, koska vielä iltakahdeksankin aikaan Dubrovnikissa oli hellettä lähemmäs 35 astetta) ja sen mukana ilmestyi pöytään maukkaita pikkuleipiä ja lyömättömän maukkaita, appelsiinin kuoresta valmistettuja arancini-herkkuja.

Kyseessä on siis tuhteja punaviinejä tuottavasta Plavac Malista valmistettu punainen jälkiruokaviini, joskin viinin valmistusprosessi ja kaikki muu oleellinen data on hämärän peitossa, koska viinitalon omilta sivuilta (tai mistään muualtakaan) ei viiniä löydy. Veikkauspohjalta sanoisin viinin olevan valmistettu rusinoiduista rypäleistä.

Viinillä on hyvin konsentroituneen oloinen habitus: se on väriltään läpinäkymättömän punamusta ja lasissa hieman jähmeäliikkeisen oloinen.

Runsaassa tuoksussa tuntuu runsaasti makeita, hilloisia piirteitä: kirsikkamarmeladia, kypsää mustikkaa, tummista metsämarjoista tehtyä hilloa ja murskattua karhunvatukkaa.

Viinillä on suussa hyvin täyteläinen ja mehukas olemus. Runsas ja makea maku toistaa uskollisesti tuoksun piirteitä: mustikkaa, karhunvatukkahilloa, kirsikkamarmeladia, luumukeittoa ja hentoa mausteisuutta. Runsaanpuoleinen alkoholi tuntuu kevyenä tulisuutena makumaailmassa. Hapokkuus tuntuu olevan melko matalaa, mutta melko runsas, jauhoinen ja kohtalaisesti tuntuva tanniinisuus tuo mukavaa tiiviyttä ja särmää kokonaisuudelle, eikä yleisilme jää höttöiseksi.

Makeassa jälkimaussa kielelle jää taatelia, kuivattua luumua, pippurista mausteisuutta ja hennosti kypsää mustaherukkaa samalla kun alkoholi tuo pintaan hillittyä tulisuutta. Viinistä jää suuhun lämmin, makea ja kestoltaan keskipitkä jälkivaikutelma, jossa tanniinit kuivattavat suun limakalvoja ja jättävät jälkeensä hentoa bitterisyyttä.

Viini vaikutti olevan juuri sellainen, mitä odotinkin: tuhti ja kypsä Dingačin alueen Plavac Mali reilulla jäännössokerilla. Lopputulos oli kuitenkin yllättävän tasapainoinen ja toimiva, kuin jonkinlainen semi-portviini kroatialaisista rypäleistä – sillä erotuksella, että viinin alkoholi oli omaa, eikä lisättyä tislettä.

Skaramučan viinibaarissa lasillinen maksoi 40 Kunaa (~5 euroa) ja 0,375-pullollinen 100 Kn (~13e); lisäksi mukaansa ostamalla pullon sai kivasti 50% alennuksella. Lasillinen pikkuleipien ja erityisesti kuivattujen ja sokeroitujen appelsiinikuori-"karkkien" oli erittäin toimiva jälkiruoka; juuri sellainen, jota oli ruvennut kaipaamaan kävellessä Duvronikin vanhanakaupungin helteisiä katuja tanakan ravintolaillallisen jälkeen. Maailman omaperäisimpiin punaisiin jälkiruokaviineihin Skaramučan makea Dingač ei kuulu, mutta se osoittaa hyvin, kuinka näppärästi Plavac Mali taittuu luontevasti moneen eri tyyliin. Toivottavasti muutkin alueen tuottajat innostuisivat tästä tyylistä, sillä näkisin mielelläni enemmänkin makeita Dingačeja; tässä viinissä olisi mielestäni ainesta enemmän alueelliseksi viinityyliksi kuin yhden tai kahden tuottajan silloin tällöin valmistamaksi kuriositeetiksi!

Lyhyesti: Makea, tumman marjainen, tiiviin tanniininen ja varsin maukas jälkiruokaviini lähinnä pelkästään kuivia punaviinejä tuottavasta Dingačista.

Arvio: Hyvä – mainio pikku jälkiruokaviini. Paikallaan tilanteissa, joissa intensiivinen ja runsaan alkoholinen Portviini voi olla jo liikaa.

Hinnan (~6,59e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

28.9.15

Põhjala Öö Imperial Baltic Porter

Põhjala Öö Imperial Baltic Porter
  • Valmistaja: Põhjala
  • Tyyppi: Olut, Imperial Porter
  • Maa: Viro
  • Alue: Tallinna
  • Maltaat: Carafa II Special-, Crystal 300-, München-, Pale-, Special B-, suklaa-
  • Humala: Magnum, Northern Brewer
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,50e (Heinäkuu 2015, F-Hoone, Tallinna)
  • Hinta nyt: 5,99e (Tammikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Must Kuldia seuraava Põhjala-kokemukseni tuli varsin pian, kun eksyimme kaveriporukalla syömään Tallinnan vanhan kaupungin länsipuolella sijaitsevassa, varsin maukasta ja modernilla otteella tehtyä talonpoikaisruokaa tarjoilevassa F-Hoonessa. Tanakan aterian päätteeksi kaipasin jotain jälkiruokahenkistä lasillista ja päädyin pienen pähkäilyn jälkeen ottamaan ravintolan pihaterassilla Põhjalan +kymppivolttisen porterin, Öön, testiin. Vajaaseen viiteen euroon ei voi kyllä sanoa oluen olevan hinnalla pilattu, oli sen laatu mitä tahansa.

Öö (Yö) on tyyliltään imperial baltic porter ja – kuten yllä mainitsinkin – myös panimon ensimmäinen tuotos. Öö lykättiin panimon ensimmäisenä keitoksena markkinoille alkuvuodesta 2013 ja se rupesi varsin nopeasti keräämään vallan positiivista hypeä. Kyseessä on siis jälleen varsin kattavan mallaspohjan päälle rakennettu tuhti portteri, jossa runkoa ja voltteja on buustattu edelleen käyttämällä myös ruskeaa sokeria. Katkerohumalointi on hoidettu saksalaisella Magnumilla ja brittiläis-jenkkiläisellä Northern Brewerillä 60 IBU:n lukemiin. Meikäläisen pullon kyljessä seisoi "parasta ennen 25/11/2015", vaikkakin voin kuvitella tällaisen oluen kestävän mainiosti paljon pidempäänkin.

Pullosta kaatuu lasiin pikimustaa, konsentroitunutta, tervamaista ja täysin läpinäkymätöntä olutta, jolle muodostuu maltillinen, mutta äärimmäisen tiivis ja melko kestävä, cappuccinomainen vaahto.

Aluksi, jääkaappikylmänä, oluella on viileä, teräksinen, tervainen ja kevyen savuinen tuoksu. Lämmetessään tuoksu kasvaa selvästi runsaammaksi ja makeammaksi, tuoden kuvioihin mukaan myös espressoista kahvia, lakritsista ja melassista makeutta, sulanutta tummaa suklaata ja hentoa kukkeaa humalaisuutta samalla kun tervaisuus tuntuu saavan entistä vahvempaa jalansijaa.

Suutuntumaltaan olut on äärimmäisen täyteläinen ja pureksittavan paksu. Kermaisen pehmeän kokonaisuuden seasta voi erottaa sekä karvaampaa tummaa suklaata että makeampaa maitosuklaisuutta, tummaa marjaisuutta ja kypsää luumua, kaakaota, hyvin tummaa pannukahvia, kevyttä mämmistä maltaisuutta ja hentoa kermatoffeisuutta. Hieman makea yleisolemus on hyvin mehukas ja maukas; humalankatkerot ja alkoholi (10,5%) jäävät valtavan rungon alle lähes täysin piiloon. Kaiken alta löytyy hyvin pieni ja pehmeä hiilihappo, joka tuntuu näin konsentroituneen paksun rungon alla lähes olemattomalta.

Jälkimaku on voimakkaan mausteinen ja jopa pippurinen, silkkisen kermainen, makean suklainen ja kaakaoinen, hennon karhea ja maltillisen katkeroinen. Todella pitkä, vivahteikkaan suklainen ja hennon kinuskinen loppuliuku on hieman lämmin; loppua kohti myös katkerot kasvavat keskivoimakkaiksi ja tuovat muuten tahmeaan ja makeaan taittuvaan jälkivaikutelmaan mukavaa särmää ja tiiviyttä.

Tämä on kyllä upea, pitkä ja kaikin puolin erinomainen tykitysolut. Jos Must Kuld oli vakuuttavaa tavaraa, tämä olut potkaisee meiningin aivan nextille levelille! En ihmettele lainkaan, että tämä Eestin ensimmäisen pienpanimon ensimmäinen olut keräsi semmoisen hehkutuksen pian ilmestymisensä jälkeen – tämähän on debyytiksi melkein kovempi suoritus kuin Baronessin Red Album tai Kate Bushin The Kick Inside (lue: älyttömän hyvä)!

Aterian päätteeksi jälkiruokaoluena tämä meni varsin mainiosti, sillä Öö on niin pirun tuhti ja massiivinen, ettei sen jälkeen hetkeen tunnu maistavan mitään, eikä oikeastaan sitä edes kaipaakaan tällaisen jälkeen mitään. Tämä on niin suurikokoinen tapaus, että yhdestä pullosta tulee jo ähky. Maun puolesta olutta voisi särpiä kyllä paljon enemmänkin, mutta oluen tuhdit voltit ja muhkea yleisolemus pitävät huolen siitä, että olut ei hupene liian ketterästi ja ettei pullon tyhjettyä käsi rupea heti ensimmäiseksi hakemaan uutta pulloa.

Viimeistään tässä vaiheessa olen täysin vakuuttunut Põhjalan tyyppien osaamisesta.

Lyhyesti: Todella valtava, vaikuttava, vivahteikas ja hemmetin herkullinen superportteri fiilistely- tai jälkiruokakäyttöön.

Arvio: Täydellinen – kyllä virolainen Yö on tuhdimpi, raskaampi ja kaikin puolin parempi kuin suomalainen Yö. Otapa Lindholmin Olli tästä mallia.

Hinnan (4,50e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

27.9.15

Vinoplod Prošek 2010

Vinoplod Prošek 2010
  • Valmistaja: Vinoplod Vinarija - Šibenik
  • Tyyppi: Jälkiruokaviini
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia
  • Rypäleet: Debit, Malvasia Bianca Lunga, Trbljan
  • Koko: 0,187
  • Hinta ostohetkellä: 29,99 Kn (~3,98e; Heinäkuu 2015, EN-LU, Dubrovnik)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


EU:ssa kytee tällä hetkellä pieni riidanpoikanen Adrianmeren molemmilla rannoilla. Kroatialla kun on oma jälkiruokaviininsä, maan eteläosissa valmistettu Prošek, josta ensimmäiset kirjalliset merkinnät löytyvät vuodelta 1556, mutta jonka valmistuksen epäillään alkaneen jo useita vuosisatoja ennen ajanlaskun alkua. Tämän jälkiruokaviinin tuotantomäärät ovat melko pienet, eikä niitä juurikaan kuljeteta maan rajojen ulkopuolelle, minkä vuoksi Kroatian ulkopuolella tuskin kukaan on koskaan kuullutkaan viinistä.

Sitten on Italiassa, lähinnä Veneton alueella viljelty Prosecco, josta ensimmäiset merkinnät ovat jo vuodelta 1754. Tuolloin Prosecco on kuitenkin todennäköisesti tarkoittanut samannimisestä rypäleestä (nykyisin Glera) tehtyä valkoviiniä; nykymuotoinen Prosecco on nimittäin varsin tuore, nykyaikaisten viininvalmistuslaitteistojen mahdollista massatuotettu kuohuviini.

Kränää tässä aiheuttaa se, että italialaiset pyrkivät tällä hetkellä saamaan Kroatian muinaisen jälkiruokaviinityylin nimen kielletyksi, sillä heidän mukaansa ihmisillä on suuri riski sekoittaa Prošek ja Prosecco keskenään – siitä huolimatta, että toinen on maailmanlaajuisesti tunnettu, massatuotettu kuohuviini ja toinen on äärimmäisen pienen tuotannon jälkiruokaviini, jota kulutetaan käytännössä ainoastaan paikallisesti. Henkilökohtaisesti toivon, ettei Prosecco-tuottajien älytön, egoistinen vaatimus menisi läpi – kyllähän kroatialaisen makean jälkiruokaviinin sekoittaminen italialaiseen (yleensä keskinkertaiseen) kuohuviiniin tuntuu lähinnä kuluttajien tyhmäksi solvaamiselta.

Noh, Kroatiassa ollessani päätin tarkastaa mistä tässä riidan toisessa osapuolessa on kyse. Harmikseni totesin, että viinien saatavuus on totta mooses melko vaatimatonta, sillä ainoa, jota Dubrovnikin kaupoista sai, oli tämä suuren osuuskunnan tuottama halpis-Prošek. Noh, tieteen nimissä yksi pullo testiin!

Viinin on siis tuottanut vuonna 1959 Šibenikin kaupunkiin perustettu Vinoplod-osuuskunta, jossa toimii 1,600 viljelijää 629 hehtaarin alalla. Vinoplod ei ole tullut niinkään tunnetuksi laadustaan, joskin joitain kehuja sekin on paikallisista viinilajikkeista tehdyillä viineillä onnistunut keräämään. Perinteisesti Prošek valmistetaan paikallisista rypälelajikkeista kuivattamalla niitä auringossa rusinoiksi ennen puristamista, mutta pahat suut väittävät Vinoplodin valmistavan viininsä keittämällä puristettua rypälemehua ja värjäävän sen sokerikulöörillä. Mene ja tiedä, sillä valmistusprosessista Vinoplod ei sivuillaan kerro sanaakaan. Viini on valmistettu perinteisistä Maraština- (eli Malvasia Bianca Lunga), Debit- ja Trbljan-lajikkeista.

Väriltään viini on melko vaalean, oranssihtavan kuparin punaruskea.

Makeahko tuoksu on melko simppeli ja oksidatiivisen pähkinäinen. Taustalta erottuu appelsiinimarmeladia ja hentoa toffeesiirappisuutta.

Suussa viini on selkeästi makea, mutta yleisolemukseltaan hieman ohut ja vetinen – joskin ilahduttavasti myös mukavan hapokas, raikas ja eloisa. Simppelinpuoleista makumaailmaa hallitsee makea sitruksisuus ja omenahilloisuus, jota tukevat kevyt pähkinäisyys ja kevyt mantelimassaisuus. 15,1% alkoholia tuo hieman lämpöä kokonaisuuteen.

Makea jälkimaku on freesin sitruksinen, omenainen, oksidatiivisen pähkinäinen ja kevyen karamellinen. Jälkimaku on melko kevyt, mutta makea ja hillityn pähkinäinen jälkivaikutelma jatkuu pitkään.

Eipä tästä jälkiruokaviinistä nyt hullua hurskaammaksi tullut, joskin viinin makea, mutta samalla kepeä ja hapokas yleisolemus pelitti ihan kivasti hostellilla mutustamamme rasvaisen ja melko miedon Paška Siranan juuston kanssa. Viini on kuitenkin selvästi varsin simppeli ja hieman köykäinen esitys, jolla ei tunnu olevan mitään tekemistä niiden huippu- Prošekien kanssa, jotka voivat helposti säilyä ja kehittyä yli vuosisadan ajan. Viinillä saa siis joten kuten osviittaa siitä, mistä Prošekissa on kyse, mutta ei tätä tapausta voi varsinaisesti erityiseksi herkuksi tai tuliaiseksi suositella.

Lyhyesti: Simppeli, kepeä, mukavan hapokas ja hieman turhan alkoholinen jälkiruokaviini eteläisestä Kroatiasta.

Arvio: OK – ihan tämmöinen perusmiellyttävä jälkiruokaviinihän tämä on. Ei kuitenkaan tarjoa juuri mitään, mistä voisi oikeasti kiinnostua.

Hinnan (~3,98e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Põhjala Must Kuld Porter

Põhjala Must Kuld Porter
  • Valmistaja: Põhjala
  • Tyyppi: Olut, Porter / Milk Stout
  • Maa: Viro
  • Alue: Tallinna
  • Maltaat: Carafa type 2 special, Crystal 50, Crystal 150, Crystal 200, München-, Pale-, Pale Cara-, Suklaa-
  • Humala: Goldings, Magnum
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 6,90e (Heinäkuu 2015, SeaPub tallink, Baltic Princess)
  • Hinta nyt: 4,99e (Syyskuu 2015, Alko, tilausvalikoima)


Kesällä tuli pyörähdettyä Kroatian lisäksi myös mm. etelänaapurissa, ja kun eestiläiset pienpanimot ovat olleet tässä jo toista vuotta ihmisten huulilla niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin, oli mielestäni korkea aika tarkastaa ihan henkilökohtaisesti että mistä on oikein kyse.

Eli jos nyt ihan oikeasti joku on missannut jotain oleellista maailman tapahtumista, niin tässä kerrottakoon, että pienpanimobuumi ei ole mikään suomalainen ilmiö (toivottavasti kukaan ei ole luullut näin), vaan pienpanimoja on Yhdysvaltojen perässä ilmestynyt ympäri maailmaa. Viroon ilmiö rantautui muutama vuosi sitten ja tätä nykyä suomalaisille tunnetuimmat nimet lahden tuolta puolen ovat Õllenaut, Suomesta Viroon muuttanut Sori Brewing ja maan pienpanimoskenen kirkkaimpana tähtenä pidetty Põhjala.

Alkuvuonna 2013 ensimmäisen oluensa julkaisseella Põhjalalla oluista vastaa ensisijaisesti Skotlannin maineikkaalla Brewdogilla kannuksensa hankkinut Chris Pilkington. Panimo onkin hyvin lyhyessä ajassa onnistunut vakuuttamaan massat laadukkailla, mielenkiintoa kutkuttavilla ja piirun verran keskivertokäsityöolutta persoonallisemmilla oluillaan; näitä onkin jo kerääntynyt varsin kiitettävä katras panimon kotisivujen mukaan. Panimon kenties tunnetuimmaksi olueksi on noussut Must Kuld Porter, todennäköisesti lähinnä kaupan hyllyiltä suorastaan hyökkäävän etikettinsä takia. Pullon etiketissähän on siis kuvattuna se, jota pannaan – paahtomallas.

Tämä kyseinen olut on valmistettu peräti seitsemän eri maltaan pohjalle, mutta panimomestari Pilkington ei ole lähtenyt Brewdogin henkeen humaloimaan olutta superaromaattisilla uuden maailman humalalajikkeilla, vaan käytössä ovat hienostuneempia eurooppalaislajikkeita. Lisäksi oluelle on annettu milk stout -henkeen pieni annos maitosokeria eli laktoosia – hiivat kun eivät kykene käyttämään tätä sokeria, joten se jää antamaan oluelle hienovaraista makeutta ja täyteläisyyttä.

Väriltään musta kulta on osuvasti läpinäkymättömän pikimusta. Oluen ylle nousee kermaisen paksu, melko tiivis, suht kestävä ja paljon pitsiä jättävä maitokahvinruskea vaahto.

Tuoksu on varsin vivahteikas ja miellyttävän moniulotteinen. Siitä erottuu ensisijaisesti makeaa maltaisuutta, tummanpuhuvaa paahteisuutta ja hieman kevyemmin kukkaisuutta ja hillittyä sitrusvetoista hedelmäisyyttä. Taustalla häilyvistä, hienovaraisemmista sävyistä voi erottaa lakritsia, jälkiuunileipää, kevyttä maitokahvia, maltillista sitruunankuorta, ujon kärtsäistä mallasta, hillittyä tervaleijonaa, hentoa mämmisyyttä ja aavistuksen ruisleipätaikinaa. Kattaus on siis ihastuttavan kompleksinen ja tarjoaa jokaisella nuuhkaisulla erilaisen kattauksen niin makeampia kuin karvaampiakin vivahteita.

Suussa olut on miellyttävän täyteläinen ja melko voimakkaan paahteinen, kuitenkin ilman hyökkäävää kärtsää tai tuhkaisuutta. Pehmeähkö, tasapainoinen ja sulava kokonaisuus on hentoisesti makean limppuinen, miellyttävän kahvinen, hennon lakritsinen, maltillisen katkeroinen. Hiilihappo on pehmeää ja lempeää.

Kermaisessa jälkimaussa tuntuu keskimakua voimakkaammin kärtsää, jonka bitteriin sekoittuu hiiltynyttä leipää ja kevyttä katkerohumalaa. Loppuliu'ussa tuntuu rouheaa paahtomallasta, maltillista maitokahvisuutta ja hillittyä lakritsia, joka loppua kohti taittuu ujosti suolaiseen salmiakkiin.

Põhjalan Must Kuld on kokonaisuutena suorastaan hurmaavan maukas, miellyttävän pehmeä, juuri sopivasti hieman makea ja kaikin puolin erittäin tasapainoinen, runsas portteri. Yleisesti tämä on siis todella mainiota kamaa, ja vaikka laktoosi-intoleranttia tässä ollaankin, on meikäläisen toleranssi näin kovalaatuisille oluille varsin korkea. Ensimmäisen oluen perusteella Põhjala pääsee vakuuttamaan kertaheitolla – täytyy toivoa, että kova laatu pitää tulevaisuudessakin!

Itse tosiaan testasin oluen Viron-laivalla baarissa, mutta ilahduttavasti olut saapui myös Alkon tilausvalikoimaan tässä syksyn koitettua. Suosittelen lämpimästi nappaamaan oluen mahdollisuuksien puitteissa testiin, sillä tässä on helposti yksi monopolin tämänhetkisen valikoiman parhaista porttereista!

Lyhyesti: Hyvin vivahteikas, maukas, hieman makea ja miellyttävän pehmeä, laktoosilla tuunattu virolaisportteri.

Arvio: Erinomainen – julmetun maukas esitys, jossa tasapainoisuus ja moniulotteisuus paiskaavat ylävitosia silkasta olemassaolon riemusta. Nimensä mukaisesti tämä olut on kyllä mustaa kultaa.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

26.9.15

Claire Naudin "Le Clou 34" 2012

Claire Naudin "Le Clou 34" 2012
  • Valmistaja: Domaine Naudin-Ferrand
  • Tyyppi: Valkoviini, Vin de France
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bourgogne, Côte de Nuits
  • Rypäleet: Aligoté (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~16,50e (Tammikuu 2015, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Magny-lès-Villersin kylässä, Burgundin tunnetuimman viinialue Côte d'Orin sydämessä, aivan Côte de Nuits'n ja Côte de Beaunen rajalla sijaitseva Domaine Naudin-Ferrand on tasaisesti kerännyt mainetta korkealaatuisilla, luonteikkailla ja viininvalmistuksellisesti melko käsittelemättömillä viineillään.

Naudinien viiniä viljelevä suku ulottuu aina 1500-luvulle, mutta nykyisellä paikallaan suvun viinitalo on seissyt vuodesta 1892. Vuodesta 1991 viinitaloa on johtanut (Burgundissa äärimmäisen poikkeuksellisesti) nainen, Claire Naudin, kenen johdolla viinitalo on siirtynyt hyvin pitkälti käsittelemätömyyteen nojaavaan viinityyliin. Joitain viinejä viinitalolla tehdään edelleen hyvin samaan tapaan kuin muuallakin Burgundissa, joskin säilöntäaineena käytetyn sulfiitin määrät ovat näissäkin viineissä keskimääräistä Burgunderia merkittävästi pienemmät; toiset viinit taas valmistetaan käytännössä täysin naturaalisti, eli viineille ei käytännössä rypäleiden murskaamisen jälkeen tehdä mitään – ainoa myönnytys on hyvin pieni, n. 20-30 mg/l sulfiittilisäys pullotuksen yhteydessä. Talon yleisiin toimintaperiaatteisiin kuuluu kuitenkin rypäleiden käsinpoiminta, luonnonhiivojen suosiminen, viinien kypsytys tynnyreissä sakkojen päällä ilman toistuvia tynnyristä toiseen lappoamisia, viinien kirkastamatta jättäminen ja kaikenlaisesta viinin käsittelystä (chaptalisointi, happojen määrän säätely yms.) pidättäytyminen.

Tällä hetkellä talolla on 22 ha viljelyksiä ja vuosituotanto hieman päälle 100,000 pulloa. Tarhoja viljellään luonnonmukaisesti ja kestävän kehityksen periaatteita mukaillen, mutta talo ei ole halunnut hakea luomusertifikaattia, koska Claire Naudinin mukaan tarvittaessa on parempi käyttää mahdollisimman pieni määrä tehokasta synteettistä myrkkyä sopivaan vaivaan kuin suuria määriä luomumyrkkyjä. Talolla on omistuksia muutamassa arvostetussa Burgundin appellaatiossa (mm. Grand Cru Echezeaux), mutta valtaosa talon viineistä tulee suvun vanhoilta tarhoilta, jotka sijaitsevat suurten ja arvostettujen appellaatioiden ulkopuolella, Hautes-Côtes-de-Beaunen ja Hautes-Côtes-de-Nuits'n alueilla. Alueen harvinaisen epätyypillisesti talolla on kohtalaisen runsaasti myös Aligoté-tarhoja.

Niin, Aligoté. Tuo melko harvinaiseksi käynyt lajike (n. 1,700 ha yhteensä Burgundin n. 25,000 hehtaarista) oli perinteisesti olennainen osa Burgundin valkoviinejä: sillä tuotiin ryhdikästä hapokkuutta ja yrttisiä aromeja hedelmäisempään mutta matalahappoisempaan Chardonnayhyn. Trendien myötä puhtaasti Chardonnaysta valmistetut viinit ovat nousseet suosioon Aligotén kustannuksella ja monet vanhat Aligoté-tarhat on raivattu suositumpia ja taloudellisesti tuottavampia viinejä tuottavien Chardonnay-köynnösten tieltä. Naudine-Ferrandilla ei tähän missään vaiheessa olla sorruttu ja esimerkiksi käytännössä täysin naturaalisti tuotettu Aligoté Le Clou 34 valmistetaan neljä hyvin vanhan tarhan rypäleistä, joista merkittävin on viinille nimensä antava, vuonna 1934 istutettu Le Clou. Muut tarhat ovat vuonna 1902 istutettu Vallerot, vuonna 1953 istutettu La Croix ja vuonna 1936 istuettu Castaings. Viinin käy luonnonhiivoilla ja se valmistetaan täysin ilman sulfiitteja, kirkastusta tai suodatusta ja sen vuosituotanto on n. 2,800 pulloa.

Väriltään sameahko valkoviini on päivänselvästi suodattamatonta tavaraa. Viinin väri on sävyltään nuorekkaan vihertävän keltainen.

Lasista löytyy mitä houkuttelevin, aromaattinen ja runsaan hedelmäinen tuoksu, jossa tuntuu makeaa sitruunaisuutta, omenaa, kesäistä kukkaisuutta, kevyttä hiivasakkaisuutta ja hentoa greippiä. Kokonaisuus vaikuttaa suorastaan poikkeuksellisen vivahteikkaalta ja intensiiviseltä.

Intensiivinen maku ei jää lainkaan tuoksun varjoon, vaan tarjoilee varsin runsain mitoin viheromenaa, tuntuvaa sitruksisuutta, joka taittuu kohtalaisen voimakkaasti greippisyyteen, suolaista mineraalisuutta ja kevyttä hiivaisuutta. Yleisvaikutelma on hyvin mehukas, uutoksellinen ja todella energisen hapokas – jopa kirpeä ja leukaperiin pureutuva.

Lopuksi viinistä jää suuhun kirpeän hapokas, kivisen mineraalinen, limettisen sitruksinen, Granny Smith -omenainen ja kevyen ruohoisen yrttinen jälkimaku. Leukaperiin pureutuvan hapokas jälkivaikutelma on hyvin intensiivinen ja varsin pitkäkestoinen.

Tätä viiniä ihastellessa ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi niin monet tuottajat ovat hankkiutuneet Aligotéstaan eroon – toisaalta kenties tämäntasoisten viinien tuottaminen vaatii vähintään puoli vuosisataa vanhat köynnökset ja äärimmäistä sitoutumista laatuun ja viinin käsittelystä pidättäytymiseen. Tuntuu mahdottomalta, että joku tuottaja kykenisi saavuttamaan vastaavanlaisia sfäärejä nuorten Aligoté-köynnösten hedelmistä valmistetulla, luonnonhiivoilla käytetyllä, suodatetulla ja kirkastetulla viinillä. Joka tapauksessa, Aligoté on tunnettu lähinnä kevyenä, hapokkaana ja simppelinä lajikkeena, mutta Claire Naudin osoittaa viinillään suvereenisti, kuinka tarvittaessa Aligoté taittuu myös äärimmäisen vivahteikkaaseen, moniulotteiseen ja vaikuttavaan tyyliin.

Sameahko ja kevyen hiivainen Le Clou 34 ei ole varmastikaan se paras valinta nykyaikaisia, siistiksi käsiteltyjä viinejä kaipaaville, mutta seikkailuhenkisille uusien elämysten metsästäjille viini tarjoaa varmasti todella vakuuttavan ja maittavan kokemuksen. Claire Naudinin mukaan viini on tarkoitettu nuorena juotavaksi, joten en suosittele viinin makuuttamista kellarissa vaan nappaamaan sen auki viimeistään ensi vuoden aikana. Tämä toimii ihastuttavasti ihan sellaisenaan, mutta vääntöä löytyy myös sellaisille ruoille, jotka kaipaavat hedelmää, happoa tai runkoa.

Lyhyesti: Arvostetun tuottajan sameahko, piirteiltään ihastuttavan puhdaspiirteinen, moniulotteinen ja intensiivinen naturaali-Bourgogne Aligoté.

Arvio: Tyylikäs – puristit voivat varmasti ihmetellä, mitä tyylikästä on sameassa ja kevyesti jopa hiivaisessa viinissä, mutta ainakin meikäläisen silmissä tämä viini huokuu mitä puhtainta ja aidointa eleganssia. Alueella, jossa viinin laadun kolme tärkeintä kriteeriä ovat: a) tuottaja, b) tuottaja ja c) tuottaja, ovat Naudin-Ferrandin pullotteet takuuvarmoja hankintoja.

Hinnan (~16,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

25.9.15

Mikkeller Spontanbeetroot 2014

Mikkeller Spontanbeetroot 2014
  • Valmistaja: Mikkeller
  • Tyyppi: Olut, erikoisuus, sour ale
  • Maa: Tanska (Belgia)
  • Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 8,39e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Spontan-oluet ovat Tanskan pienpanimoskenen oman Pelle Pelottoman, Mikkellerinä paremmin tunnetun Mikkel Borg Bjergsøn, omia näkemyksiä Belgian perinteisistä maustetuista lambiceista. Perinteisesti hapankirsikoilla maustettu kriek on ollut se tunnetuin ja suosituin maustetun lambicin tyyli, mutta oluita on voitu maustaa melkein millä tahansa marjoilla tai hedelmillä. Mikkeller on vienyt tämän astetta pidemmälle ja tuntuu maustavan hapanoluensa ihan oikeasti millä tahansa. Hyvänä esimerkkinä nyt toimikoon tämä punajuurella maustettu Spontan-sarjalainen.

Muutaman Spontan-sarjalaisen maistettuani olin vakuuttunut oluiden tasosta ja kun niitä tuli vastaan Firmabierin sivuilla, en voinut olla ottamatta jotain niistä testattavaksi. Pienen pähkäilyn jälkeen päädyin punajuurella maustettuun versioon, koska se kuulosti kaikkein erikoisimmalta. Varsinaisesta oluenvalmistusprosessista ei itselläni ole hajua, koska Mikkeller ei niistä sivuillaan juttele, mutta ainakin punajuuri on kuulemma lisätty jo valmistuksen alkupuolella, keittovaiheessa. Todennäköisesti Spontanit eivät ole kuitenkaan oikeiden lambicien tapaan matalissa käymisaltaissa villihiivoilla spontaanikäytettyjä tapauksia, mutta nimen "spontan" viitannee jonkinlaiseen spontaaniin käymiseen. Muistan jostain joskus lukeneeni, että oluet ovat aluksi normaaleja oluita, mutta käymisen jälkeen ne siirretään tynnyreihin, joissa majailevat villihiivat käyttävät oluen lambicien tyyliin happamankirpeäksi. Mene ja tiedä, mitään tarkkaa tietoa oluista ei tunnut löytyvän.

Väriltään tämä Spontaani punajuuri on hohtavan kirkkaan vadelmanpunainen. Reippaan kaadon myötä syntyy runsas ja kuohkea, väriltään roosanpunainen vaahto, joka jää kuitenkin varsin lyhytkestoiseksi.

Tuoksu on hyvin happamankirpeä ja raikas; kokonaisuudesta löytyy lähinnä kevyttä villihiivojen ammoniakkisuutta, kevyttä maamaisuutta ja aavistus suolaisuutta, mutta ei kuitenkaan varsinaisia brettaisia sävyjä tai sitä punajuurisuutta. Taustalla häilyy myös häivähdys epämääräistä makeutta. Sinänsä hieman pettymys, sillä odotin oluelta myös rehellistä punajuuren aromia.

Totuttuun spontan-sarjalaisten tyyliin maku on happamankirpeä, napakan hapokas ja hennosti makean maltainen. Kieli erottaa viheromenaisuutta, sitruunaa, hentoa maamaisuutta ja jopa kevyeellä otteella hapankirsikkaisuutta, mutta sitä varsinaista punajuurta ei maustakaan löydy. Hiilihappo on pientä ja kepeää, mutta suussa mukavan kestävää.

Jälkimaku on kirpeän hapan, villin kukkea, kevyesti vadelmaisen makea, hennon hapankirsikkainen, kevyesti bitterisen katkerohumalainen, ujon hiivainen ja kestoltaan miellyttävän pitkä.

Yleisesti Spontaani punajuuri on maukas, hienosti happamuutta, katkeruutta ja makeutta yhdistelevä lambic-wannabe, jossa ei nimestään huolimatta ole meikäläisen mielestä juuri ollenkaan punajuurisuutta. Selvimmin punajuuri tuntuu antaneen oluelle väriä, sillä ulkonäkönsä puolesta tämä kaunis olut pärjää hienosti upeimmille kriekeille ja framboiseille. Vaikea sanoa, kuinka paljon punajuuri on sitten onnistunut tuomaan aromipuolta olueen; kenties oluen maamaiset ja kevyen hapankirsikkaiset piirteet ovat juurikkaan tuotoksia, tai sitten eivät. Tästä selvän punajuurimaisuuden puutteesta huolimatta olut on varsin freesi, vivahteikas ja maukas tuttavuus. Aivan samalle tasolle parhaimpien aitojen lambicien kanssa se ei pääse, mutta simppelimmille lambiceille ja monille muille hapanoluille se antaa varsin kovaa haastetta. Kaiken kaikkiaan olut on ihan hauska tuttavuus, joka kannustaa jatkamaan Spontan-sarjaan perehtymistä.

Lyhyesti: Perinteisiä lambiceja imitoiva hapanolut, joka on valmistettu punajuurta käyttäen, mutta josta selvimmin löytyy punajuurta lähinnä väristä.

Arvio: Erittäin hyvä – hapanta punajuuritykitystä etsivä voi tähän olueen pettyä, mutta hyvien hapanoluiden ystävä tuskin. Varsin hörpittävää tavaraa.

Hinnan (8,39e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

23.9.15

Tenuta Montemagno Ruber Grignolino 2011

Tenuta Montemagno Ruber Grignolino d'Asti 2011
  • Valmistaja: Azienda Agricola Tenuta Montemagno
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Grignolino d'Asti
  • Maa: Italia
  • Alue: Piemonte, Monferrato, Asti
  • Rypäleet: Grignolino (90%), Freisa (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 7,99e (Maaliskuu 2014, Weinhandel-Italien)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


No, näköjään arkistosta löytyy paljonkin mielenkiintoisia viinejä, jotka ovat onnistuneet jäämään paitsioon tässä kirjoitellessa. Pyritäänpä korjaamaan asia!

Tämänkertainen viini on noin puolitoista vuotta sitten Weinhandelista hommattu Grignolino d'Asti, jonka toin ihmeteltäväksi pienimuotoiseen sokkomaisteluun viime kesänä. Arvio tulee vuoden myöhässä siis, pahoittelut kykenemättömyydestäni pysyä reaaliajassa päivitysteni kanssa!

Grignolino on melko suosittu ja yleinenkin rypälelajike Piemontessa, lähinnä Monferraton alueella, mutta muualla rypälettä tavataan tuskin lainkaan ja tästä syystä rypäle on jopa monelle Italian viinien ystävälle täysin tuntematon tuttavuus. Rypäleen erikoisuus on sen melko runsaat siemenet, jotka helposti antavat viinille varsin tanniinisen yleisolemuksen, vaikka muuten Grignolino tuottaa usein melko kepeitä ja matala-alkoholisia viinejä. Tästä syystä monet tuottajat pyrkivät tekemään viinistä hyvin hellällä puristuksella todella kepeitä, herkkiä ja nuorena juotavia arkiviinejä – hieman Beaujolais'n simppelimpien Gamay-viinien tapaan. Toiset tuottajat pyrkivät taas tekemään vakavampaa, tanniinisempaa ja kohtalaisesti kypsytyskestävääkin punaviiniä. Suureksi, muhkeaksi ja täyteläiseksi viiniksi Grignolino ei kuitenkaan koskaan taitu; tämä ei onneksi meikäläistä haittaa, sillä kepeät, eloisat ja tuntuvan tanniiniset punaviinit ovat aina lähellä sydäntäni!

Viinin tuottaneesta Tenuta Montemagnosta en löytänyt juuri muuta tietoa, kuin että kyseinen viinitila toimii myös hotelli-majatalona. Viininkin taustatiedot jäivät melko vaatimattomiksi, mitä nyt mainittiin, että Grignolinon sekaan on laitettu myös n. 10% toista paikallista erikoisuutta, Freisaa. Vuosituotanto on vajaa 5,000 pulloa.

Niin monille piemontelaisille viineille tyypillisesti myös tämäkin viini on väriltään ohuen vadelmanpunainen. Reunoilta viinin läpinäkyvä väri muuttuu lähes värittömäksi.

Tuoksultaan viini on melko hillitty. Yleisilmettä hallitsee hieman kirsikkahillomainen aromi ilman hillomaista makeutta; taustalla tuntuu metsämansikkaa, kevyttä savuisuutta ja hennosti tummaa marjaisuutta. 13,5% alkoholi tuntuu aavistuksen verran melko kepeäksi jäävän tuoksun alta.

Viinin habitus kielellä on kepeä, hapokas ja kuiva kuin suomalainen tammikuussa. Makupalettia hallitsee italopunkuille ominainen hapankirsikkaisuus, pippurivetoinen mausteisuus ja tuore punamarjaisuus; taustalla tuntuu myös aavistus hieman rhônemaista, kypsempää ja tummempaa hedelmää. Kokonaisuus on tanniininen ja mukavan rakenteikas.

Jälkimaku ei ole varsin suurieleinen, vaan ennemminkin tiukanpuoleinen viinin kuivan ja tanniinisen olemuksen johdosta. Kielelle jäävässä, pitkähkössä jälkimaussa tuntuu tuoreita punamarjoja, kevyttä hapankirsikkaa ja maltillista yrttisyyttä. Tiukahko jälkivaikutelma on mukavan kirpeän hapokas ja hennosti alkoholin lämmittämä.

Montemagnon Ruber onnistui olemaan varsin positiivinen yllätys: siinä missä useat Piemonten Grignolinot ovat monesti simppeleitä, kepeitä ja hapokkaita arkiviinejä, oli tämä yllättävänkin vakavahenkinen, intensiivinen ja rakenteikas esitys – piirre, mitä viinin hyvin edullinen hinta ei antanut odottaa! Viini jätti yleisesti varsin vakuttavan, miellyttävän ja tasapainoisen kuvan itsestään, mutta vaikka viini oli lasillisen verran varsin kivaa siemailtavaa, on näin napakka esitys paremmin kotonaan ruokapöydässä, jossa sen napakat tanniinit ja eloisat hapot pääsevät parhaiten oikeuksiinsa.

Mutta vaikka tässä viinissä oli kohtalaisen paljon alkoholia (13,5%) ja runsautta Grignolinoksi, oli se silti siinä mielessä tyypillinen Grignolino, että kokonaisuus pysyi varsin maltillisen kokoisena ja lajikkeelle tyypillisesti happoja ja tanniineja löytyi reilusti. Viinillä on varsin kivasti rakennetta myös kellarointia ajatellen, mutta on vaikea arvioida miten tämmöinen viini kehittyy kypsyessään – vai kehittyykö lainkaan? Hinta ei aina indikoi kellarointipotentiaalin kanssa, mutta monesti se antaa hyvää osviittaa. Voi hyvinkin olla, että viini pitää kellarissa kutinsa kohtalaisen kauan, mutta varsinaista kehittymistä ei tapahdu, vaan viini ainoastaan haipuu ajan myötä pois. Itse voin ainakin suositella kypsyttelyn sijaan iskemään viinin kohtalaisesti viilennettynä jonkun tuhdin ja rasvaisen, muttei turhan voimakasmakuisen safkan kylkeen.

Lyhyesti: Kuiva, napakka ja kohtalaisen raamikas Piemonten erikoisuus, josta löytyy varsin mukavasti luonnetta, tanniineja ja hapokasta selkärankaa.

Arvio: Erittäin hyvä – tässä on mainiosti potentiaalia erinomaiseksi arkiviiniksi. Harmi vain, ettei Suomesta saa tällä hetkellä tätä, tai ainuttakaan muuta Grignolinoa!

Hinnan (7,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

22.9.15

Petrus Dubbel Bruin

Petrus Dubbel Bruin
  • Valmistaja: Brouwerij de Brabandere
  • Tyyppi: Olut, Belgi, Dubbel
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Bavikhove
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 1,99e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: –



Jälleen klassikkopanimojen parissa! Hiljattain arvioin blogissani belgialaisen de Brabanderen panimon Oak Aged Palen, jota pidetään yhtenä maan parhaista hapanoluista (toki poislukien lambicit, jotka ovat ihan oma maailmansa). Firmabieristä tilausta tehdessäni ajattelin tehdä vähän paremminkin tuttavuutta panimon tuotantoon ja nappasin testiin myös Alkossakin joitain vuosia sitten tarjolla olleen Petrus Dubbel Bruinin.

Olut on siis ihan tavanomainen Dubbel, eli tumma olut, johon on tuotu paahdettujen maltaiden ohella makeutta, runsautta ja alkoholia myös tummalla sokeria. Nimi Bruin ("ruskea") viittaa vain oluen väriin, eli olut ei ole tyyliltään hapan Oud Bruin.

Oluella on kevyen utuinen mahonginruskea väri ja runsas, kestävä, tiivis ja väriltään vaaleanruskea vaahtokukka.

Tuoksu on varsin tyypillisen dubbel-mainen, eli nokkapuolelta voi löytää luumua, rusinaa, viikunaa ja kevyttä limppuista leipäisyyttä. Myös häivähdys jonkinlaista teräksisyyttä erottuu taustalta.

Suussa olut on melko täyteläinen ja runsas. Maku on melko hallitsevasti makeahkon luumuinen, mutta taustalta löytyy paljon kaikkea muuta: kevyttä mämmisyyttä, hillittyä paahtuneisuutta, maltillisesti sekamarjamehuisia vivahteita, hentoa rusinaa, ujoa viikunahilloketta ja jopa aavistus oudbruinmaista happamuutta, joskin ilman happamien oluiden kirpeyttä. Yleisvaikutelmaa tukee hyvin pehmeä, lempeä ja melko kuohkea hiilihappo.

Tumman maltainen jälkimaku on melko voimakkaan limppuisen leipäinen, luumuinen, kevyen mausteinen, hillityn siirappinen, hennon rusinainen ja kestoltaan melko pitkä.

Pähkinänkuoressa Petrus Dubbel Vruin on vähän tylsä, suoraviivainen ja yllätyksetön, mutta samalla myös luotettava ja tasapainoinen dubbel. Ei siis mitenkään huono tapaus, mutta ei tämä oikein kykene myöskään herättämään mielenkiintoa. Vastaavanlaisia Dubbeleita tulee vastaan oikealta ja vasemmalta, joten tässä kilpailussa Petrus hukkuu automaattisesti massaan. Plussaa olut saa kilpailukykyisestä hinnastaan.

Lyhyesti: Simppeli, tasapainoinen ja erittäin yllätyksetön perus-belgidubbel.

Arvio: OK – ihan kelpo dubbel tyydyttämään akuuteinta belgijanoa, mutta mielenkiinnon osuus jää tässä oluessa harvinaisen laihaksi.

Hinnan (1,99e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

McGuigan Bin 9000 Sémillon 2007

http://www.alko.fi/tuotteet/573077/
McGuigan Bin 9000 Hunter Valley Sémillon 2007
  • Valmistaja: McGuigan Simeon Wines
  • Tyyppi: Valkoviini
  • Maa: Australia
  • Alue: New South Wales, Hunter Valley
  • Rypäleet: Sémillon (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 24,50e (Kesäkuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 19,59e (Syyskuu 2015, Alko)

Tässä bongasin hiljattain, että Alkon valikoimien ainoa Hunter Valley Sémillon siirtyi valikoimista poistuviin tuotteisiin. Samalla tajusin, että olen jostain syystä unohtanut kirjoittaa arvostelun tästä kyseisestä viinistä, vaikka nappasinkin pullon testiin tuoreeltaansen tultua valikoimiin reilu vuosi sitten. Noh, korjataan asia nyt hieman jälkijunassa. Viini on siis testattu alkusyksystä 2014 ja arvion havainnot heijastelevat tätä.

Melko lämmin Australia ei ole tullut kepeiden valkoviinien saralla erityisen tunnetuksi. Tämä johtuu osittain siitä, että valtaosa Australian viinialueista sopii paremmin tanakoiden punaviinien kuin raikkaiden valkoviinien tuottamiseen, ja osittain siitä, että maassa on perinteisesti keskitytty enemmän hyvin runsaisiin, muhkeisiin, trooppista hedelmää ja runsasta tammea tarjoileviin blockbuster-Chardonnay-viineihin. Etsivä kuitenkin löytää, esimerkiksi Clare Valleyn Rieslingit ovat parhaimmillaan vertaansa vailla ja mannermaan ulkopuolella Tasmanian saari on jo pidempään ollut varsin laadukkaita, kepeitä ja raikkaita viinejä tuottavan alueen maineessa.

Oma lempparini on kuitenkin Australian itärannikolta löytyvä Hunter Valley, jonka erikoisuus on jostain kumman syystä Sémillon. Erikoiseksi tämän homman nimittäin tekee se, että Sémillon on yleensä tunnettu tuhteja, trooppisen hedelmäisiä ja melko matalahappoisia viinejä tuottavana lajikkeena. Sen sijaan Hunter Valleyssa Sémillon on perinteisesti aina korjattu hyvin varhain – modernin viininvalmistusperinteen mukaan jopa "liian varhain" – jolloin rypäleistä saadaan hyvin kepeitä, ohuita ja viiltävän hapokkaita viinejä. Hunter Valley Sémillon kuitenkin saa oman maagisen puolensa iän myötä: näillä viineillä kun on yleensä tapana muuttua n. 5-10 vuoden kypsyttelyn jälkeen hurmaavan runsaiksi, paahteisiksi ja vivahteikkaiksi viineiksi. Olikin siksi oikein hauska veto Alkolta ottaa valikoimiinsa jo valmiiksi hyvin ikää saanut Hunter Valley Sémillon, jota ei ole pakko unohtaa kellariin vuosikausiksi.

Viinin tuottanut McGuigan on alun perin pienenä perheyrityksenä 1880-luvulla aloittanut viinintuottaja – tuolloin Owen McGuigan alkoi viljellä viinejä saadakseen hieman lisää kassavirtaa maatalonsa tuotteiden myyntikuvioihin. Perustamisensa jälkeen, viimeisten reilun sadan vuoden aikana McGuigan on fuusioitunut Simeon Winesin kanssa Australian neljänneksi suurimmaksi viinintuottajaksi ja rakennuttanut toisen viinitalon Barossan laaksoon.

Syvä ja intensiivinen limetinvihreä väri, joka taittuu ujosti kehittyneeseen kellervään.

Runsaasta, intensiivinen ja selkeästi kehittynyeestä tuoksusta erottuu jännää epä-tammista (joskin monia tammen suuntaan huijaavaa), leipäistä paahteisuutta joka yhdistyy hentoon reduktiiviseen ruutisuuteen tai savuisuuteen, jopa poltettuun voihin, kypsää sitruksisuutta, ei-Rieslingmäistä petrolisuutta, kukkaisia vivahteita, kevyttä mausteisuutta, hillittyä keltaista hedelmää ja aavistuksen verran vahamaisuutta tai jopa kumimaisuutta.

Suussa viini on kuiva, kohtalaisen täyteläinen ja runsas sekä melko hapokas ja sopivan sähäkkä, vaikkakin samalla kehittyneelle valkoviinille tyypillisen rauhallinen. Makupuolelta löytyy kypsää sitruksisuutta josta löytyy myös hennon limettisiä piirteitä, tuoretta viheromenaa, yrttisyyttä, maltillista persikkaa ja hentoa petrolisuutta. Viinin paahteinen ja jopa kevyesti voinen aromimaailma tuo yrttisten piirteiden kanssa mieleen yrttivoilla voidellun paahtoleivän. Makua sävyttää kevyt, hienostunut mineraalisuus ja maun yleisilme on selvästi kehittyneistä piirteistään huolimatta mukavan freesi.

Melko intensiivinen jälkimaku on melko tuntuvan hapokas ja jopa sitruksisen kirpeä. Kielelle jää tuoreen omenainen, mukavan kalkkisen mineraalinen, kevyen hunajainen, voimakkaan voinen ja melko paahteinen mutta samalla raikas ja suutapuhdistava, kestoltaan erittäin pitkä jälkivaikutelma.

McGuigan on tunnettu isona ja monesti ehkä hieman turvallisia ja yllätyksettömiä viinejä tuottavana talona, mutta ainakin tämä Hunter Valley Sémillon yllätti varsin positiivisesti – kenties siksi, että tällä oli kerrankin vähän enemmän ikää! Yleensä kun nämä viinit kehotetaan juomaan +5 vuoden iässä, mutta markkinoille ne tulevat vuoden, korkeintaan kahden ikäisinä – harvalle tulee mieleenkään, että kepeää ja sitruunaisen hapokasta aussiviiniä kannattaisi kellaroida! Tämän viinin tapauksessa tuo ongelma on kuitattu näppärästi kertaheitolla tuomalla se Alkon peräti 7 vuoden iässä (ja nyt se poistuu 8-vuotiaana) ja hommahan toimii mainiosti! Viini antaa oivan oppitunnin siitä, miksi Hunter Valleyn Sémillonia kannattaa hillota kellarissa riittävän kauan: viinistä tulee jotain muuta, paljon suurempaa, kun se kehittyy.

Tässä viinissä oli havaittavissa helposti tuo kehittyneen Hunter Valleyn toast, josta niin usein puhutaan – en ihmettele, että monet ovat puhuneet arvioissaan tämän viinin kohdalla voimakkaan paahteisesta tammesta, vaikka viini ei ole tammea nähnytkään – mutta suorastaan hämmentävää oli, miten viiniin oli kehittynyt myös erittäin voimakkaan voimaisia ja kermaisia piirteitä. Usein tuollaiset piirteet syntyvät malolaktisesta käymisestä, kun taas ymmärtääkseni Hunter Valleyn Sémillon ei koskaan käy läpi malolaktista käymistä, jotta viinissä säilyisi sille ominainen kirpakka hapokkuus. Toinen mielenkiintoinen havainto oli viinin petrolinen häivähdys, sillä yleensä vain vanhempi Riesling tuppaa saamaan noita piirteitä iän myötä.

Yleisesti McGuiganin Bin 9000 Sémillon on varsin hyvää kamaa, joskin myös sieltä hieman Hunter Valleyn helpostilähestyttävämmästä päästä – viinissä kun on myös 5 g/l jäännössokeria, joka korostaa hedelmää ja pehmentää hapokkuutta. Valittaa ei kuitenkaan voi, sillä yleisesti viinin taso on silti korkealla ja vihdoinkin on ollut mahdollista ostaa Alkon valikoimista valmiiksi kellaroitua Hunter Valley Sémillonia. Sääli, että viiniä tuli vain rajattu kertaostos ja tällä hetkellä hyllyiltä löytyy vain viimeiset pullot, minkä jälkeen Alkon valikoimista ei taaskaan löydy ainuttakaan Hunter Valleyn Sémillonia.

Lyhyesti: Tyylikkäästi iän myötä voimakkaan paahteiseksi, kevyen voimaiseksi ja hennon petrolisesti kehittynyt Hunter Valleyn Sémillon.

Arvio: Erittäin hyvä – nykytilassaan viini on mainio, hieman kehittyneempiä piirteitä ilmaiseva ruokaviini, mutta muutamilla lisävuosilla tästä tullee mainio, sellaisenaan nautittava fiilistelyvalkkari.

Hinnan (24,50e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

20.9.15

Hanssens Artisanaal Oude Gueuze 2014

Hanssens Artisanaal Oude Gueuze 2014
  • Valmistaja: Hanssens Artisanaal BVBA
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Beersel, Dworp
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 3,79e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



    Jotkut teistä saattavat muistaa, kuinka hiljattain kerroin blogissani Moriaun Geuzen arvostelussa lambicinsekoittajista – kuinka ennen vanhaan lambiceja eivät valmistaneet pelkästään lambic-panimot, vaan myös lambic-sekoittajat, jotka ostivat muilta panimoilta oluita ja sekoittivat niistä oman "talon tyylin" mukaisesti täysin uniikkeja lopputuotteita. Näiden sekoittajien määrä on kutistunut melkoisesti lambicin suosion pikku hiljaa laskettua; kun panimot yksi toisensa jälkeen iskevät hanskat tiskiin, joutuvat myös sekoittajat lopettamaan raaka-aineiden loppuessa.

    Tämänkertaisen arvostelun oluen on tuottanut Hanssens Artisanaal, ylivoimaisesti maailman vanhin ja yksi vain muutamasta viimeisestä edelleen itsenäisesti toimivasta lambic-sekoittaja. Hanssens Artisanaal sai alkunsa, kun vuonna 1888 Bartholomé Hanssens (myös Dworpin kaupungin pormestari vuosina 1914-1927) sai serkultaan panimon johdettavaksi yhdeksäksi vuodeksi. Kun sopimuksen loputtua Bartholomé ei ahneuksissaan halunnut palauttaa menestyväksi yhtiöksi kasvanutta panimoa serkkunsa lasten johdettavaksi, sai hän potkut vuonna 1896. Hän päätti perustaa oman kilpailevan panimon, mutta ryhtyikin tuottamaan alueelle epätyypillisesti ruskeaa alea, waalschen bruynenia. Panimo kuitenkin koki merkittävän kolauksen ensimmäisessä maailmansodassa, kun Belgiaa miehittäneet saksalaiset takavarikoivat kaikki panimon oluenvalmistuslaitteistot. Hanssens ei kuitenkaan tästä hätkähtänyt, vaan ryhtyi alueelle perinteiseen tapaan ostamaan oluita lähialueiden panimoilta ja sekoittamaan niistä omia lambicejaan.

    Alun perin Hanssens Artisanaalin oluet olivat hyvin erilaisia, sillä alueella sijaitsi runsaasti pieniä panimoja, joilta yhtiö osti oluita omia sekoitteitaan varten; vuosien myötä panimot yksi toisensa jälkeen lopettivat toimintansa lambicien suosion laskiessa ja Hanssens joutui yhä useammin vaihtamaan panimoita toisiin, mikä toki on aikojen saatossa muuttanut oluiden tyyliä. Alun perin panimo käytti oluita Van Haelenilta (lopettanut 1957), Van Haelen-Cochelta (lopettanut 1968), La Fleur d'Orilta (lopettanut 1969), Timmermansilta ja Winderickxiltä (lopettanut 1969). Nykyisin panimon pohjaoluita tuottavat harvat pystyssä olevat lambic-panimot Timmermansin ohella, eli Lindemans, Girardin ja Boon.

    Alun perin sekoittamo oli lopettaa toimintansa vuonna 1997, kun Jean Hanssens päätti siirtyä eläkkeelle. Jeanin tytär Sidy ja hänen miehensä John kuitenkin päättivät jatkaa panimon toimintaa ja Hanssens Artisanaal siirtyi 4. oluensekoittajasukupolvelle. Sekoittamo on kuitenkin varsin pieni – vuosituotanto on vain 40,000 litraa vuodessa – joten oluttoiminta ei ole omistajilleen pääasiallinen tulonlähde. Sekä Sidy että John ovat töissä muissa hommissa ja pyörittävät Hanssens Artisanaalia päivätöittensä ohessa. Mainittakoon tässä myös vertailun vuoksi, että Sinebrychoffin päivätuotanto oli vuonna 2013 hieman yli miljoona litraa.

    Olut on väriltään syvän, lähes kirkkaan pähkinäpuun ruskea. Lasiin muodostuu melko ohut, höttöinen ja lyhytkestoinen vaahto.

    Hanssensin Gueuzen tuoksupuoli edustaa selkeästi sitä lambicosaston funkahtavinta päätä: nahkaa, rusehtavaa omenaa, kuivakkaa maamaisuutta, kevyttä huussia, hentoa hevosta ja etäistä marjaisuutta.

    Olut on suussa melko täyteläinen, mutta myös samalla varsin kuiva ja kirpeä. Makumaailmassa tuntuu nuoren lambicin makeuden tuomaa kypsää marjahilloisuutta, mutta myös varsin funkahtavia piirteitä, kuten kevyttä lantaisuutta, hentoa nahkaisuutta, aavistus laastarimaista brettaa ja aavistus nahistunutta persikkaa. Yleisilmeestä löytyy siis melko mukavasti kaikenlaista jännää menoa. Hiilihappo on energistä muttei liioiteltua.

    Happamankirpakka jälkimaku on keskimakua vielä jännempi ja kestoltaan hyvin pitkä. Suuhun jää viipyilemään nahkaisia, sitruunaisen kirpeitä, kevyen lantaisia, hennon limettisiä, aavistuksen rusehtavan omenaisia ja kevyen karvaita sävyjä. Oluella on kompleksinen, hyvin vivahteikas ja aromimaailmaltaan jännä ja kiehtova jälkivaikutelma.

    Olen melko vakuuttunut, että aidot lambicpanimot ja -sekoittajat eivät tee kehnoa gueuzet. Jotkut voivat tehdä tylsää tai yllätyksetöntä tavaraa, mutta yleisesti nämä pullotteet ovat kyllä sitä parhainta tavaraa. Siksi tuntuukin välillä hieman pöljältä arvioida gueuzeja, sillä melkeinpä ne kaikki tuntuvat hipelöivän meikäläisen mielihyväkeskuksen nappuloita niin hyvin, että tekisi mieli päättää melko jokainen arvio loppukaneettiin "parasta". Koska koetan pykriä silti jonkinlaiseen objektiivisuuteen, pyrin parhaani mukaan tekemään myös jonkinlaisia eroja näiden oluiden välille – mikä on kyllä aika ajoin hankalaa, sillä monista gueuzeista on helpompi löytää yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia.

    Hanssens Artisanaalin tyyli kuitenkin eroaa muista, mikä on mielestäni aina kiva asia – se osoittaa, että oluessa on ainakin persoonaa. Tämä olut ei tunnu olevan niitä "kovimpia" eli rutikuivimpia ja etikkaisimpia tyylilajinsa edustajia (katson nyt suuntaasi, Cantillon), vaan seasta löytyy hieman makeutta, joka vihjaa niin marjaisuuden kuin hedelmäisyyden suuntaan. Eniten kuitenkin minua miellyttää myös oluen hyvin runsaan rustiikkiset ja funkahtavat sävyt, jota myös löytyy – kyllähän melkein jokaisesta gueuzesta niitä voi bongailla, mutta tässä ne tuntuvat olevan vielä poikkeuksellisen kivasti esillä. Pitäisi kyllä pitää joskus gueuze-rinnakkainmaistelu, että voisi sanoa onko asia myös todellisuudessa näin, vai onko kyse vain mielikuvistani.

    Joka tapauksessa, Hannsens Artisanaal Oude Gueuze on kyllä kaikin puolin mainio gueuze. Suosittelen hommaaman tuottajan puteleita aina tilaisuuden salliessa, sillä talon laatu on kivenkovaa ja höpöoluiden ystävillä on suorastaan moraalinen velvollisuus tukea näin pientä käsityöläismeininkiä. Olut kannattaa myös testata sen takia, että jos tämän sekoittajat eivät löydä jatkajaa toiminnalleen, voi olla, että tulevaisuudessa myös Hanssens Artisanaal siirtyy kuolleiden gueuzentuottajien listalle.

    Lyhyesti: Ihastuttavasti funkahtavan vivahteikas, kirpakka, eloisa ja mitä hennoimmin myös makea gueuze mikroskooppisen tuotannon lambicsekoittajalta.

    Arvio: Erinomainen – tämä on sitä ihastuttavinta Belgiaa. Olisi rikos olutmaailmaa kohtaan, jos tulevaisuudessa menettäisimme tällaisen ainutlaatuisuuden.

    Hinnan (3,79e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

    19.9.15

    Vinarija Dingač Dingač 2009

    Vinarija Dingač Dingač 2009
    • Valmistaja: PZ Vinarija Dingač
    • Tyyppi: Punaviini, Vrhunsko Vino
    • Maa: Kroatia
    • Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Pelješac, Dingač
    • Rypäleet: Plavac Mali (100%)
    • Koko: 0,75
    • Hinta ostohetkellä: 132,99 Kn (~17,54e; Heinäkuu 2015, Konzum)
    • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


    Nyt voisi pistää hieman arvostellen tavaraa Kroatian viineistä, kun kerran siellä tuli joitain päiviä kesälomalla vietettyä!

    Koska olimme vastikään saapuneet maahan ja yleinen tietämykseni maan viineistä oli vielä melko hataralla pohjalla, päätin, että jostain on opiskelu aloitettava, joten päätin napata sokkona jotain lupaavan oloista hotellihuoneeseen siemailtavaksi. Tämä kyseinen viini löytyi paikallisen Sparin / Alepan / Siwan eli Konzumin hyllyiltä, edustaen myymälän vaatimattoman viinihyllyn hinnakkainta päätä.

    Viinin on tuottanut Vinarija Dingač, joka on jo vuonna 1902 Potomjeen, Pelješacin niemimaalle, perustettu osuuskunta, jolla on tätä nykyä peräti 330 viljelijää tallissaan. Monien paikallisten pientuottajien keskittyessä tuottamaan piskuisia määriä simppeliä ja rehellisen rustiikkista punaviiniä Pelješacin merkittävimmästä rypäleestä, Plavac Malista, pyrkii Vinarija Dingač tuottamaan hieman kaupallisempaa ja näin ollen myös laajemmat markkinat helpommin tavoittavaa tavaraa. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä n. 150,000 pullon vuosituotannollaan osuuskunta on niemimaan suurin viinintuottaja. Talon tuotannon arvostetuinta päätä edustavat laadukkaiksi tunnustetuilta Postupin ja Dingačin alueilta tulevat viinit, joista nyt arvosteltava viini tulee jälkimmäiseltä. Viinin etikettiä koristaa aasi, joita tavataan Dingačin alueella runsaasti – johtuen paikoitellen jopa 45 asteen kulmassa viettävistä rinteistä, joilla viiniköynnökset kasvavat usein täysin porrastamattomilla tarhoilla. Näin jyrkissä rinteissä traktorit ja muut laitteet ovat täysin käyttökelvottomia, joten ainoat keinot muokata tarhoja on käsipelillä tai aasien avulla.

    Kuten melkeinpä kaikki Pelješacin niemimaalla valmistetut punaviinit, myös tämä viini on valmistettu Plavac Malista – rypäleestä, joka tunnetaan parhaiten Zinfandelin (eli Tribidragin) ja paikallisen Dobričićin risteytyksenä. Koska osuuskunnalla ei näytä olevan internetsivuja, en löydä viinille sen tarkempia valmistuksellisia speksejä.

    Viini on aavistuksen läpinäkyvältä väriltään tasaisen ja tumman, jopa hennosti kehittyneen rusehtavaan taittuva kirsikanpunainen.

    Kypsänmakea ja runsas tuoksu on muhkeahko ja se tuntuu lähes vyöryvän lasista. Hedelmäpuolta hallitsee mehukkaan mansikkainen ja kypsän kirsikkainen hedelmä, johon todennäköisesti tammitynnyrikypsytys tuo kevyen neilikkaisen ja aavistuksen suklainen alavireen.

    Tiivisluontoinen, kypsänmakea ja intensiivinen makumaailma jatkaa luontevasti tuoksun viitoittamalla tiellä. Kokonaisuudesta erottuu runsaasti auringossa paahtuneita, makeita makuja, kuten sinimarjahilloa, luumuhilloa ja hentoa viikunahilloa, kypsän mansikkaista hedelmää ja tammikypsytykselle tyypillisiä piirteitä, kuten kanelista ja neilikkaista joulumausteisuutta sekä hentoa raakakaakaota. Suutuntuma on ymmärrettävästi reippaan täyteläinen, mutta kevyehkö, tasapainottava hapokkuus ja kohtalaisen puruvoimainen tanniinisuus tuovat viinille mukavan ryhdin, eikä kokonaisuus sorru kypsänmakeasta olemuksestaan laiskaksi tai läskiksi. Eteläkroatialaisen ideaalin mielestä viinin laatu ja alkoholipitoisuus kulkevat käsi kädessä, joten tömäkkä holi (15,5%) kyllä tuntuu ja maistuu.

    Runsas ja makea jälkimaku on kestoltaan pitkä, melko runsaista tanniineista karhea ja karvas, ja se jättää kielelle makeaa kirsikkamarmeladia, mansikkaa ja hentoa taatelia. Runsaasta alkoholista jää suuhun melko lämmin jälkivaikutelma.

    Tämä viini kyllä tuntuu edustavan sitä käsitystä, mitä meikäläisellä oli monista dalmatialaisista (=eteläkroatialaisista) punaviineistä – hyvin kypsää hedelmää ja alkoholia kyllä löytyy! Myös Plavac Malin sukulaisuussuhde Zinfandeliin vaikuttaa melko selvältä, sillä aromimaailma on hyvin samankaltainen perinteisen Cali-Zinin kanssa. Merkittävimpänä erona tämän viinin ja jenkki-Zinfandelin kanssa on siinä, että vaikka rypäleet vaikuttavat saaneen reilusti aurinkoa ja ne ovat poimittu hyvin kypsinä, tuntuu viinistä löytyvän napakampaa hapokkuutta ja tuntuvampaa tanniinisuutta kuin yhtä kypsästä Zinfandelista. Plavac Malin sanotaankin olevan Zinfandelia paremmin hyvin lämpimiin olosuhteisiin sopeutunut rypäle, mikä tuntuu myös pitävän paikkansa.

    Yleisesti tämä osuuskunta- Dingač ei ole kuitenkaan mitään ihmeellistä; nothing to write home about, kuten lontooksi sanotaan. Sokkona viiniä olisi melko vaikeaa erottaa uuden maailman punaviineistä, johtuen lähinnä hilloisen makeasta yleisilmeestä. Rakennetta löytyy mukavasti, eli viini kyllä kestää vähän järeämpiäkin ruokia, mutta kokonaisuus kyllä pelitti ihan mainiosti sellaisenaankin hotellihuoneessa siemailtuna. Kellariin en tätä hommaisi lisäkypsytettäväksi, mutta viini tuntuu pitäneen ihan mainiosti kutinsa lähes kuuden vuoden päähän vuosikerrastaan. Vaikea kuitenkaan nähdä, että näin muhkean makea viini hirveästi kehittyisi mihinkään mielenkiintoiseen suuntaan lisäiän myötä. Pullon hinta oli laatuun nähden hieman turhan kova, mutta niin kyllä tuntui olevan kaikkien viinien tapauksessa turistien valloittamassa Dubrovnikissa – en ihmettelisi lainkaan, jos jostain pohjoisemmasta pikkukylästä viinin saisi reilusti halvemmalla.

    Lyhyesti: Hyvin muhkea, hilloisen makea ja tömäkän alkoholinen mutta myös yllättävän rakenteikas Plavac Mali arvostetulta Dingačin alueelta.

    Arvio: OK – hyvin geneerinen, yllätyksetön ja helpostilähestyttävä Dingač. Varma perusviini, joka antaa geneerisen kuvan siitä, mitä kroatialainen punaviini tyypillisesti on, mutta ei missään nimessä edusta sitä, mitä laadukas Plavac Mali voi parhaimmillaan olla.

    Hinnan (~17,54e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

    18.9.15

    Bayerischer Bahnhof Goseator

    Bayerischer Bahnhof Leipzig Goseator
    • Valmistaja: Bayerischer Bahnhof
    • Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Gose
    • Maa: Saksa
    • Alue: Saksi, Leipzig
    • Koko: 0,375
    • Hinta arviointihetkellä: ? (Huhtikuu 2015)
    • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
    •  


    Monelle kaduntallustajalle gose lienee täysin tuntematon oluttyyli, eikä edes kovinkaan moni asiaan perehtynytkään ole hirveästi kartalla mistä gosessa on kyse. Homman nimihän on vehnäolut itäsaksalaiseen (sillä puolellahan Leipzig, tuo gosen kotikylä, sijaitsi) tyyliin – olut siis käytetään spontaanisti luonnonhiivalla (joskus panimohiivalla ja maitohapoilla) ja maustetaan suolalla. Kokonaisuus saattaa kuulostaa melko rankalta, mutta loppupeleissä hyvin harvassa gosessa on kovinkaan suolaista meininkiä, eikä oluet yleensä ole yhtä villejä ja happamankirpeitä kuin esimerkiksi lambicit.

    Tämän oluen on pannut Bayerischer Bahnhof, eli maailman vanhin edelleen toiminnassa päärautatieasema. Vuonna 1842 valmistuneesta rautatieasemasta löytyy junalaitureiden ohelta nykyisin myös mm. hotelli, ravintola ja panimo, jonka vuosituotanto on tällä hetkellä n. 200,000 litraa; tuosta nestemäärä peräti 90% kulutetaan suoraan paikan päällä ja vain murto-osa päätyy vientiin. Panimon tunnetuin tuote on itseoikeutetusti perinteinen gose, mutta aina silloin tällöin panimomestari Matthias Richter heittäytyy hupsuttelemaan. Tämä meikäläisen käsiin tuliaisena päätynyt, hassun malliseen pulloon pullotettu erikoisuus on höpöolutta sieltä rankimmasta päästä: pohjana on tuplamallaspohjalla valmistettu perinteinen gose. Koska Saksassa tuplavahvuisten lagerien nimet päättyvät järjestelmällisesti -ator-päätteeseen, joten goseator viittaa vähemmän hienovaraisesti siihen suuntaan, että oluessa on hieman enemmän voltteja (10,5% jos nyt haluatte tietää). Mutta koska olut on jo vedetty täysin yli alkoholin suhteen, miksi jättää hommia puolitiehen? Olut on siis jonkinlaisen överiyden ylistyshuutona vielä valmistumisensa jälkeen siirretty aikaisemmin tequilan kypsytykseen tarkoitettuihin tammitynnyreihin ennen pullotusta.

    Goseator on väriltään sameahkon kermatoffeenruskea. Kaadon mukana noussut harmaanvalkoinen vaahto on vaisu, suurikuplainen ja lyhytkestoinen.

    Tuoksu on hyvin aromaattinen ja kaikin puolin erikoinen – nyt ollaan siis erittäin jännien asioiden lähteellä. Selvästi makeasta, jopa imelästä ja voimakkaan toffeisen maltaisesta tuoksusta löytyy myös tequilaisuutta, luumuhilloa, karamellisen ja hennon vaniljaisen tammisuuden tuomia piirteitä ja makeaa omenaisuutta.

    Olut on suussa varsin makea ja paksuntäyteläinen, mutta samalla maitohappoisuus tuo hämmentävän luontevasti kokonaisuuteen kepeyttä ja raikkautta viheromenamaisella kirpeydellä. Villihkö ja monin eri tavoin erikoinen makumaailma on yleispiirteiltään tammisen mausteinen, makean leipäisen maltainen, hillityn suolainen, hennon tequilainen ja kohtalaisen tuntuvasti bitterinen muttei kuitenkaan juuri ollenkaan katkerohumalainen.

    Makea mutta suht kirpeäkin jälkimaku on keskimakua voimakkaamman suolainen, tuntuvasti makean mausteisen tamminen, kinuskisen maltainen ja kevyen yrttinen. Oluesta jää suuhun rehevä, maukas, vivahteikas, kestoltaan erittäin pitkä ja alkoholin (10,5%) puolesta hennon lämmin jälkivaikutelma ja yleisesti varsin hämmentynyt fiilis. Mitä hittoa tässä oluessa tapahtuu?

    Yleisvaikutelmaltaan tämä leipzigiläinen olut on ronski ja monin tavoin jopa överi, mutta samalla myös lempeä ja helpostilähestyttävä tapaus. Se on kaikin puolin maukas ja kiistatta äärimmäisen mielenkiintoinen överiolut, jonka voltit ovat hämmentävän hyvin piilossa intensiivisen, paksun ja makean rungon alla. Oluen ainoat ongelmat ovat sen voltit ja makeus – yhden pullon aikana molemmat kun rupeavat hieman tökkimään loppua kohden. Olut on silti mallikkaasti tasapainossa, sillä alkoholi ei juuri muistuta itsestään maussa ja makumaailman kirpeys ja suolaisuus antavat mainion vastapainon runsaalle makeudelle!

    On kyllä harvinaisen mielenkiintoinen veto lähteä tekemään over-the-top-versiointia äärimmäisen marginaalisesta perinneoluttyylistä, kun harva on kuullutkaan edes tavallisesta gosesta. Noh, luulisi tämmöisen supermassiivisen blockbusterin ainakin kääntävän päitä ja kiinnittävän huomiota, joten ehkä tämä sitten tuo enemmän huomiota myös goselle. Jossain lähteessä sanottiin tämän oluen olevan harmillisesti kertaluontoinen erä, mutta toisaalta siinä myös puhuttiin vahvuudeltaan 8,5% hanatuotteesta, joten hyvällä tuurilla Leipzigin juna-asema on ottanut tämän tuotteen pysyväisvalikoimaansa – ainakin tässä on ikimuistoinen käyntikortti Saksin ainutlaatuiseen olutskeneen!

    Lyhyesti: Äärimmäisen erikoinen, ainutlaatuinen ja maukas outolintu – steroideilla pumpattu gose with a real twist!

    Arvio: Erittäin hyvä – osuvampi arvosana olisi varmaan "erittäin erikoinen", mutta hyväähän tämä on! Ei mene lempparioluitteni kärkikastiin, mutta kyllä mielelläni tulevaisuudessa voin uudenkin putelin särpiä, jos tilaisuus tulee vastaan.

    16.9.15

    Ridge Geyserville 2011

    Ridge Geyserville 2011
    • Valmistaja: Ridge Vineyards
    • Tyyppi: Punaviini, AVA Sonoma County
    • Maa: Yhdysvallat
    • Alue: Kalifornia, North Coast, Sonoma County, Alexander Valley
    • Rypäleet: Zinfandel (78%), Carignan (16%), Durif (4%), Alicante Bouschet (1%), Mourvèdre (1%)
    • Koko: 0,75
    • Hinta ostohetkellä: 32,59e (Heinäkuu 2015, Alko)
    • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

    Olen tainnut useaan otteeseen mainita Kaliforniassa sijaitsevan Ridgen viinitalon olevan yksi lempparituottajistani rapakon tuolta puolen. Koska kertaus on opintojen äiti, sanottakoon se jälleen kerran: Ridge on mainiota tavaraa.

    Ridgen hienous piilee siinä, että he eivät edusta sitä tyypillistä "jenkkityyliä", mitä erityisesti meidän markkinoidemme kalifornialaisviinit surullisen usein edustavat. Paul Draperin luotsaama Ridge on nimittäin sijainnistaan huolimatta aina pitänyt Bordeaux'ta henkisenä esikuvanaan – eikä nyt puhuta nykyisestä, pehmeiden ja kypsänmakeiden viinien hallitsemasta Bordeaux'sta, vaan klassisesta 60-70-lukujen meiningistä. "Porvoolaisuudestaan" huolimatta Ridge on ollut aina myös selkeästi ja avoimesti amerikkalainen: Kalifornian "oma" rypäle Zinfandel on monissa talon viineissä suuressa roolissa ja viineissä käytetään aina käsintehtyjä, jenkkitammesta valmistettuja amerikkalaistynnyreitä. Paras puoli Ridgen toiminnassa on kuitenkin se, että talo viljelee tarhojaan erittäin luonnonmukaisesti ja pyrkii valmistamaan viininsä aina mahdollisimman minimaalisesti viininvalmistukseen puuttuen, rypäleiden ja viinin omilla ehdoilla. Talo myös kertoo avoimesti sivuillaan ja viinien etiketeissä kaiken oleellisen viininvalmistuksellisen datan, mikä on mielestäni erittäin ihailtavaa.

    Geyserville on Alexander Valleyssa, samannimisen kylän eteläpuolella sijaitseva, hyvin vanha Zinfandel-tarha (vanhimmat köynnökset ovat jopa 130-vuotiaita), joka todellisuudessa käsittää myös muutamia muitakin punaisia lajikkeita. Vaikka Geyservilleä pidetään siis Zinfandel-viininä, on se todellisuudessa Zinfandel-vetoinen field blend eri lajikkeista, jonka rypäleiden suhteet voivat vaihdella radikaalistikin vuosikerrasta toiseen. Vuonna 2011 Geyservillen 24 palstasta tähän viiniin päätyi 12 palstan rypäleet erikseen viiniytettyinä, eli vain noin puolet tarhan rypäleistä käytettiin tähän ja loput menivat talon edullisempiin perusviineihin. 10 palstan viinien hapokkuutta jouduttiin hieman laskemaan laimealla kalsiumkarbonaattiliuoksella. Tässä Geyservillen vuosikerrassa Zinfandel on merkittävästi suuremmassa roolissa kuin Geyserville 2010:ssä (erikoisesti Alkossa myynnissä olleen 2011-vuosikerran viinin etiketissä lukee vain 3 ensimmäistä rypälelajiketta ja Zinfandelin osuudeksi on merkitty 80%). Villihiivoilla tapahtuneen käymisen jälkeen 12 kuukautta kestänyt kypsyminen on tapahtunut amerikkalaisessa tammessa; tynnyreistä 24% oli uusia, 50% 2. tai 3. käytön tynnyreitä ja 26% 4. tai 5. käytön tynnyreitä – tämäkin erottaa viinin merkittävästi edellisestä vuosikerrasta, jonka tynnyreistä vain 10% oli uusia ja peräti lähes 80% 4. tai 5. täytön tynnyreitä. Alun perin Geyserville 2011 oli Alkon valikoimissa n. 40 euron hinnalla, mutta tämän pullon bongasin monopolin hyllyiltä viinin siirryttyä poistuviin tuotteisiin ja alennettuun hintaan.

    Geyserville on väriltään läpinäkyvä, tumman rubiininpunainen.

    Tuoksu on äärimmäisen aromikas ja kypsänmakeaan hillomarjaisuuteen taittuvasta yleisilmeestään varsin houkutteleva, sillä vivahteikkuus ja tasapaino saavat makeuden tuoksumaan hienostuneelta, ei mitenkään imelältä tai kosiskelevalta. Nokkapuolelta erottuu karhunvatukkaa, vadelmaa, kirsikkaa, makeaa luumukompottia, karpalohilloa, aromaattista yrttisyyttä, Zinfandelille tyypillistä tummanpuhuvaa mausteisuutta ja hentoa jenkkitammen vaniljaisuutta. Kokonaisuus kuitenkin huokuu makeilla ja ujon vaniljaisilla piirteillään enemmän jenkki-Ziniä kuin Bordeaux'ta.

    Täyteläinen, intensiivinen ja tummanpuhuva makumaailma on makean tumman marjainen, kypsänmakean mehukas, tumman kirsikkainen, pippurisuuteen taittuvan mausteinen ja hillityn bitterinen. Makeaa vaniljaa ja hentoa puista mausteisuutta tarjoileva tammisuus on integroitunut hienosti osaksi kokonaisuutta. Yleisolemus on Zinfandeleille epätyypillisesti melko hapokas, eloisa ja jopa ujon mineraalinen. Kohtalaisen runsas, kypsä ja jauhoinen tanniinisuus rupeaa tuntumaan vasta pidemmän päälle, eli se ei ole aluksi mitenkään selvästi esillä. Aluksi viini tuntuu suorastaan pehmeältä, mutta tanniinien puruvoima rupeaakin tiivistämään viinin suutuntumaa vasta ensimmäisen lasin loppupuolella.

    Runsas jälkimaku on mehevään keskimakuun verrattuna kohtalaisen, jopa reippaanpuoleisenkin tanniininen ja karhea. Suussa tuntuu pitkään kypsiä, tummia marjoja, mehukasta karhunvatukkaisuutta, voimakasta, maustepippurista mausteisuutta, hillittyn hapokasta karpaloisuutta, ujoa kuivakkaa puisevuutta, hentoa vaniljaa ja aavistuksen aniksisuutta. Suuhun jää rehevä, mehukas ja hieman lämmin (14,2%) jälkivaikutelma.

    Geyserville kuuluu helposti tyylikkäimpiin, tasapainoisimpiin ja ennen kaikkea mielenkiintoisimpiin Kalifornian Zinfandel-viineihin – mihin toki osasyynä on se, että viinistä kyllä löytyy monia muitakin lajikkeita. Tyylillinen ero viinin viime vuosikertaan on kuitenkin selvän oloinen: hedelmä tuntuu makeammalta ja runsaammalta, minkä lisäksi vaniljainen tammisuus on piirun verran suuremmassa roolissa verrattuna 2010:n hillittyyn, kuivakkaan puuhun ja mokkaisuuteen. Viineille kuitenkin on yhteistä se, että Ridgen tyyliin hapot kantavat kokonaisuuden ihastuttavan hyvin ja tammea löytyy hedelmän ehdoilla, eli se ei tunnu peittävän aromimaailmaa vaan ainoastaan täydentävän yleisilmettä.

    Vaikka tämä Geyservillen vuosikerta tuntuu nojaavan piirun verran enemmän Kalifornian suuntaan kuin 2010, on kokonaisuus erittäin nautittava tapaus johtuen viinin ilahduttavan tasapainoisesta ja kantavasta muttei tiukasta rakenteesta sekä hedelmäisyyden puhdaspiirteisyydestä. Viini on oikein mainiossa tikissä juuri nyt, mutta Ridget tuppaavat kypsymään mainiosti ja tuottaja itsekin lupailee viinille yli kymmenen vuoden kellarointipotentiaalia, joten eiköhän kaapistani löytyvä toinen pullo aukea vasta ensi vuosikymmenellä.

    Lyhyesti: Äärimmäisen tasapainoinen, moniulotteinen ja ryhdikäs, Zinfandel-vetoinen field blend kalifornialaiselta kulttituottajalta.

    Arvio: Tyylikäs – totuttuun tyyliin Geyserville tuo pöytään Zinfandelin parhaat puolet ilman lajikkeeseen yhdistettyjä heikkouksia, joita ovat yleensä hilloisuus, ylilyövä alkoholi tai matala hapokkuus. Kokonaisuus jää piirun verran edellisen vuosikerran taakse, mutta vain piirun pari. Ridge selvästi hallitsee tasokkaat Zinfandelit.

    Hinnan (32,59e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.