Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

23.5.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1415 viiniä, 275 olutta, 12 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


31.1.16

Château Montus La Tyre 2001

Château Montus La Tyre 2001
  • Valmistaja: Alain Brumont, Château Montus
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Madiran
  • Maa: Ranska
  • Alue: Sud-Ouest, Madiran
  • Rypäleet: Tannat (98%), Cabernet Franc (2%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 100,30e (Joulukuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Lounais-Ranskassa, Bordeaux'n eteläpuolella sijaitseva Madiran on moniin Ranskan merkittäviin viinialueisiin verrattuna varsin tuntematon viinialue. Alue olisi todennäköisesti vielä paljon tuntemattomampi ilman Alain Brumontia, joka luotsaa alueen kenties tunnetuinta viinitaloa, Château Montus'ta, sekä hieman vähemmän tunnettua, historiallista perhetaloaan Château Bouscasséta.

Madiranin viineillä on pitkä historia, mutta alueen viinit eivät ole koskaan nauttineet suurta suosiota, mikä todennäköisesti johtuu alueen omasta rypälelajike Tannatista. Tämä Ranskan ja Espanjan rajan tuntumassa, sen molemmin puolin viljelty lajike on nimittäin tunnettu äärimmäisen suuesta tanniinipitoisuudestaan – perinteiset Tannatista valmistetut viinit ovat usein äärimmäisen runsaita, konsentroituneita ja tanniinisia, ja ne vaativat helposti vähintään 10 vuotta "auetakseen" ja tullakseen jollain tavalla helpostilähestyttäviksi. Tannatin tiukkuudesta kertonee jotain se, että usein viineihin sekoitetaan (melko tanniinisia) Cabernet Sauvignon ja -Franc -viinejä pehmentämään niitä. Ennen vanhaan viinejä kypsytettiin erittäin pitkään tammitynnyreissä, sillä hiljaa tynnyrin läpi viiniin imeytyvä happi saostaa tanniineja viinistä sakaksi tynnyrin pohjalle ja pehmentää niiden suutuntumaa, mutta monet tuottajat ovat siirtyneet käyttämään ns. micro-bullage-menetelmää eli ns. mikrohapetusta, jossa viinitankin pohjalle ohjataan happea viiniin kovalla paineella äärimmäisen pieninä kuplina, mikä simuloi tynnyrikypsytyksen hapetusta, mutta vuosien sijaan minuuteissa. Ei liene yllätys, että tämä ympäri maailmaa levinnyt menetelmä keksittiin juuri Madiranissa, Château Aydien viinitalolla.

Alain Brumont aloitti viinien tuottamisen Madiranissa vuonna 1980, jolloin hän osti munkeilta Château Montus'n linnan vakuututtuaan alueen potentiaalista viininvalmistuksessa. Brumont ei kuitenkaan suunnitellut tuottavansa robusteja ja rustiikkisia viinejä, joita alueella oltiin tuotettu iät ja ajat, vaan moderneja viinejä, joilla voisi vakuuttaa muun maailman, että myös Madiranissa osataan tehdä vaikuttavia ja elegantteja Suuren Maailman Viinejä. Nykyisin Brumont'n omistuksessa on peräti neljä viinitaloa, joiden tarhat kattavat yli 250 hehtaaria (Montus 125 ha ja Bouscassé 120 ha + muita n. 30 ha) Madiranin alueella – mikä on merkittävästi enemmän kuin millään muulla alueen viinitalolla. Näitä tarhoja Brumont viljelee ilman tuholaistorjunta-aineita, minkä lisäksi hän pyrkii aina istuttamaan puurivistöjä tarhojensa reunoille eristääkseen ne muiden viljelijöiden tarhoista. Muita Brumontin erikoisuuksia on mm. se, ettei hän käytä mikrohapetusta, joka on muuten alueella lähes normi; sen sijaan kaikki talon punaviinit kypsyvät barrique-tynnyreissä, joista valtaosa on uusia. Ennen vanhaan alueella käytettiin suuria, vanhoja tammitynnyreitä, joissa viini pehmeni hyvin hitaasti, minkä vuoksi hän oli alueen pioneereja uusien, pienien barrique-tynnyreiden käytössä, joiden hän totesi pehmentävän ja siloittavan viinien tiukkuutta merkittävästi nopeammin. Brumont pyrkii rajoittamaan viiniensä tanniinisuutta myös olemalla käyttämättä ns. pump-overeita, joissa käyvää viiniä kierrätetään tankin pohjalta käyvän viinin päällä olevan rypäleenkuoripatjan päälle, mikä lisää uutosta – Brumont ainoastaan käyttää harvakseltaan ns. punch-downeja, joissa tuo kuoripatja painetaan mekaanisesti hetkeksi aikaa viinin pinnan alle. Lisäksi viinituotantolaitokset pyritään pitämään mahdollisimman siisteinä ja steriileinä, jolloin viinin säilömiseksi käytettävät sulfiittilisäykset voidaan pitää mahdollisimman pieninä.

La Tyre on Château Montus'n lippulaivaviini. Alun perin Brumont löysi vuonna 1990 istuttamattoman, 10 hehtaarin maatilkun Madiranin korkeimmalta mäeltä, jonka hän osti uskoen kyseisen mäen terroiriin. Hän istutti tälle mäelle Tannatia ja lopulta vuonna 2000 tämän tarhan rypäleistä valmistettiin La Tyre -tarhaviini, joka saa nimensä läheiseltä kylältä. Viini aluksi käy kuorten kanssa maseroituen puusammioissa 3–6 viikkoa, vuosikerrasta riippuen, minkä jälkeen viinin annetaan kypsyä uusissa barrique-tynnyreissä 14-16 kk ajan. Lopuksi viini pullotetaan hyvin pienen sulfiittilisäyksen kanssa. Tämä nyt arvioitava viini on 2. koskaan valmistettu La Tyre.

Väriltään La Tyre on Tannatille ominaisen konsentroituneeseen tyyliin pikimusta ja erittäin tiiviin oloinen. Lähes 15 iästä kielii lähinnä kevyt sakkaisuus ja reunojen väri, joka valoa vasten katsottaessa taittuu kevyesti poltettuun tiilenruskeaan.

Kohtalaisen kehittynyt tuoksu on erittäin tömäkkä ja intensiivinen: siinä tuntuu ensiksi paahteista savuisuutta, tervaisuutta ja kuivakkaa tammen mausteisuutta. Tammisuus on erittäin runsasta, mikä antaa viinille modernin superviinin yleisilmeen. Taustalla häilyy makeampaa maitosuklaisuutta, kuivahtanutta luumua ja kypsää mustaherukkaisuutta. Yleisilmeessä tammella tuntuu olevan suurempi rooli kuin Tannatin omilla hedelmän aromeilla.

Viinin maku jatkaa tuoksun viitoittamalla polulla ollen aivan äärimmäisen konsentroitunut, suuntäyttävän täyteläinen ja massiivinen, suorastaan pureskeltavan kiinteä. Ennen kuin makua ehtii sen tarkemmin analysoida, joutuu toteamaan viinin olevan äärimmäisen tanniininen, sillä ne kuivattavat kaikki suun limakalvot hetkessä umpeen. Makumaailmassa tuntuu paljon tuoksun tammisia piirteitä, eli savuisuutta, tervaa, maitosuklaata, kaakaota ja mausteista puuta. Myös makumaailmasta löytyy hedelmää, mutta niitäkin joutuu etsimään hallitsevien tammikypsytyksen aromien alta: kevyttä mustaherukkaa, maraschino-kirsikkaa, kevyttä lakritsia ja hentoa kuivattua luumua. Hapoista on vaikea mennä sanomaan juuri mitään, sillä ne eivät erotu tiiviin konsentraation ja panssarivaunun lailla päälle vyöryvien tanniinien alta, mutta kiitos noiden tanniinien, viinillä ei ole rakenteesta puutetta – ne pitävät viinin erittäin tiiviisluontoisena ja tiukkarakenteisena pakettina.

Rotevassa jälkimaussa eivät enää hedelmän piirteet erotu lainkaan, vaan kielelle jää lähinnä suklaata, kaakaota ja makean mausteista puuta. Hapot sen sijaan erottuvat nyt selkeämmin, nostaen vettä kielelle ja keventäen muuten erittäin tiivistä ja voimakkaasti suutakuivattavaa jälkivaikutelmaa. Makeat tammen piirteet ja bitterisenä maistuvat tanniinit häilyvät kielellä erittäin pitkään.

Herran pieksut mikä määrä viinissä on runsautta ja konsentraatiota! La Tyre on menee helposti suurikokoisimpiin ja massiivisimpiin viineihin mitä olen koskaan maistanut – ja niitä tuhteja ja massiivisia viinejä on kyllä tullut ihan riittävästi maistettua! Viini ei kuitenkaan ole pelkkää suurta kokoa, vaan sillä on myös hyvin vaikuttava, tiukanpuoleinen rakenne, joka pitää kokonaisuuden hyvin uskottavasti kasassa. Viinin suurin ongelma on kuitenkin sen tammisuudessa, sillä sen lisäksi, että viini on jättiläismäisimpiä maistamiani viinejä, on se myös yksi tammisimpia koskaan maistamiani viinejä. Kokemusteni perusteella tämä tuntuu olevan ihan yleinen Brumontin viinien piirre – pienet barriquet kenties pehmentävät Tannatia sopivasti, mutta samalla ne kyllä tuppaavat piilottamaan kaiken mahdollisen rypäleiden luonteen, mitä niillä olisi tarjota. Makumaailmaltaan La Tyre voisi olla mikä tahansa uuden maailman (tai nyky-Bordeaux'n) legendan statuksesta nauttivista kulttiviineistä, ja ainoa piirre, joka viittää Madiraniin, on viinin hurjat mittasuhteet saava tanniinisuus.

Jos supermassiivista megaviiniä etsii, eikä tammisuus ole suuri ongelma, on La Tyre varsin vaikuttava lisä kokoelmiin; sen sijaan tammiallergikoille tämä on mitä vihoviimeisin viini. 15 vuoden iästään viini vaikuttaa vielä äärimmäisen nuorelta ja tuhdilta tapaukselta, joten se tuntuu kaipaavan vielä vähintään toiset samanlaiset lisää, ennen kuin sen voi kuvitella rauhoittuvan. Tammisuus on kuitenkin viinissä sen verran jyhkeää, että on vaikeaa kuvitella sen koskaan integroituvan kunnolla osaksi kokonaisuutta – veikkaan viinin olevan vielä kuolinvuoteellakin täynnä muhkean suklaisia ja savuisen puisevia vivahteita. Asiaan on vaikea saada tällä hetkellä minkäänlaista varmistusta, sillä vanhempia La Tyreja ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Lyhyesti: Madiranin maailmankartalle nostaneen tuottajan äärimmäisen tanniininen lippulaivaviini, joka on helposti yksi tuhdeimpia ja tammisimpia koskaan maistamiani viinejä.

Arvio: Erittäin hyvä – La Tyre on kyllä kokonsa ja rakenteensa puolesta tyylilajissaan helposti vaikuttavimpia ja vakuuttavimpia megaviinejä; sääli vain, että viinin mielenkiintoisuus on onnistuttu hukuttamaan täysin naurettavan massiivisen tammen alle. Kyllä tämä varmasti on kelpo ostos, jos ei ole tammelle allerginen ja tykkää mustan aukon tiheydellä varustetuista punaviineistä.

Hinnan (100,30e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

30.1.16

Klein Constantia Vin de Constance 2008

Klein Constantia Vin de Constance 2008
  • Valmistaja: Klein Constantia
  • Tyyppi: Jälkiruokaviini, WO Constantia Ward
  • Maa: Etelä-Afrikka
  • Alue: Western Cape, Cape Town, Constantia
  • Rypäleet: Muscat Blanc à Petit Grains
  • Koko: 0,5
  • Hinta arviointihetkellä: ~53,00e (Huhtikuu 2015, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Etelä-Afrikassa valmistettu Constantia on yksi niitä viinimaailman alkuperäisiä kulttiklassikoita, joka nautti hyvin suurta suosiota 1700-luvun lopulta 1800-luvun lopulle Euroopassa.

Aivan Etelä-Afrikan kärjen rannikolla, Cape Townin alueella, sijaitsevaa Constantian viinialuetta pidetään yhtenä maan parhaista ja legendaarisimmista viinialueista. Tänne Cape Townin kuvernööri Simon van der Stel perusti vuonna 1685 Constantian viinitalon, jonka Constantia wyn -nimellä kulkevat viinit saavuttivat mainetta laadullaan. Talon varsinainen lippulaivaviini syntyi paljon myöhemmin, sillä van der Stel tuotti lähinnä aikakaudelle ja alueelle tyypillisiä viinejä. Hänen kuoltuaan vuonna 1711 Constantian viinitalon tilukset jaettiin kolmeen osaan. Vuonna 1778 Hendrik Cloete osti yhden kolmanneksen (n. 200 ha) hoitamattomana hyvin huonoon kuntoon päässeistä tiluksista ja jatkoi van der Stelin luomaa viinintuotannon perinnettä. Hänen käsistään syntyi intensiivinen, konsentroitunut ja vivahteikas jälkiruokaviini, joka valmistettiin lähinnä Muscat-rypäleistä, jotka aluksi jätettiin rusinoitumaan köynnöksiin ennen sadonkorjuuta. Tämä ainutlaatuinen, väkevöimätön ja erittäin makea viini saavutti suuren suosion läpi Euroopan niin kuninkaallisissa hoveissa kuin runoilijoiden ja kirjailijoiden hengentuotteissa.

Kun Cloete kuoli vuonna 1817, jakoivat hänen poikansa viinitalon tilukset: Jacob Pieter Cloete sai suuremman Groot Constantian tilukset, joilla sijaitsi itse viinitalo, muttei kuitenkaan juurikaan viiniköynnöksiä, kun taas Johan Gerhard sai pienemmän Klein Constantian köynnösviljelmät. Vuoteen 1822 mennessä hän oli rakennuttanut uuden viinitalon ja Constantia-viinin tuotanto sai jatkua. Viinin tuotanto kuitenkin lakkasi 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla viinikirvan tuhottua rypäleviljelmät Etelä-Afrikassa ja maan legendaarisin viini yksinkertaisesti lakkasi olemasta muualla kuin kirjoituksissa.

Vuonna 1980 Duggie Jooste osti Klein Constantian viinitalon tavoitteenaan palauttaa talon historiallinen maine pyrkimällä tuottamaan viiniä, joka olisi mahdollisimman lähellä alkuperäistä. Talon viinitarhat palautettiin jälleen entiseen loistoonsa ja Joosten ja viinintekijä Ross Gowerin johdolla tutkittiin miten alkuperäistä, legendaarista Constantia-viiniä oltiin mahdettu tuotettaa. Vuonna 1986 julkaistiin Muscat de Frontignac-rypäleistä valmistettu makea Vin de Constance, viinin ensimmäinen vuosikerta yli sataan vuoteen.

Viini on valmistettu Muscat-rypäleistä, jotka on aluksi jätetty köynnöksiin hiljalleen rusinoitumaan. Kun nämä ryppyisiksi kuivahtaneet, käsinpoimitut rypäleet lopuksi puristetaan, saadaan niistä uskomattoman intensiivistä mehua, jonka suhteellinen sokeri- ja happopitoisuus on konsentoritunut valtavan runsaaksi normaaliin Muscat-rypälemehuun nähden. Aluksi mehun annetaan maseroitua pitkään jo koviksi tiivistyneiden rypäleiden kanssa, jotta ne pehmenisivät; kun mehu on maseroitunut rypäleiden kanssa pehmittäen ne, puristetaan rypäleet ja niistä saatettu mehu käytetään n. 14% vahvuuteen. Tämän jälkeen saatu viini siirretään kypsymään 500 litran ranskalaisiin ja unkarilaisiin tammitynnyreihin (60% uusia) n. 4,5 vuodeksi ennen pullotusta. Viiniin on jäänyt vielä käymisen jälkeen 150 g/l jäännössokeria, minkä lisäksi happoja on 8 g/l.

Väriltään Constantia on vaalean kuparinruskea.

Intensiivinen tuoksu on julmetun aromaattinen ja äärimmäisen voimakas; siitä erottuu päällimmäisenä Muscat'n tyypillistä, makeaa kukkaisuutta ja kuivattujen rypäleiden tuomaa hunajaa ja kevyttä rusinaista vivahteikkuutta. Taustalla häilyy lisäksi hillottua litsiluumua, sokeroitua inkivääriä ja appelsiinimarmeladia. Tammitynnyrikypsytys tuo kuvioihin mukaan makeaa vaniljaisuutta ja imelän puisia sävyjä, jotka onnistuvat komppaamaan hyvin harmonisesti rehevää ja valmiiksi makeaa ja mausteista kokonaisuutta.

Makea ja intensiivinen maku on runsaan jäännössokerin vuoksi melko täyteläinen ja rehevä, mutta mukavasti tuntuva hapokkuus tuo uskomatonta, todella valloittavaa tasapainoa kokonaisuuteen, minkä vuoksi viinillä on suorastaan hämmentävän freesi ja eloisa olemus. Hyvin vivahteikas ja maukas makumaailma on ensisijaisesti todella korostuneen, jopa konsentroituneen kukkean Muscattinen. Kompleksinen makumaailma kuitenkin avautuu tuomaan myös kuivattua persikkaa, appelsiininkukkaa, poltettua sokeria, kevyttä hunajaa, uuden tammen aromikasta vaniljaa ja mehevän toffeista mausteisuutta. Alkoholi erottuu hentona lämmön tunteena.

Viinistä suuhun jäävä, pitkäkestoinen jälkimaku on hyvin linjassa viinin muiden piirteiden kanssa: se on voimakkaan kukkea, hunajainen, vaniljaisen tamminen, kevyesti rusinainen ja hennosti sitrusmarmeladinen. Viinistä jää vivahteikas, maukas ja ujosti kitalakea lämmittävä jälkivaikutelma, jossa runsas hapokkuus tuo yllättävää ryhtiä ja raikkautta, sekä pitää tahmaisuuden tunteen loitolla.

Koska alkuperäisiä Constantian viinejä on melko mahdotonta saada verrattavaksi tämän viinin rinnalle, on vaikea sanoa, kuinka lähellä Klein Constantian Vin de Constance on alkuperäistä, 1700-luvun lopulla maailman valloittanutta makeaa viiniä. Siitä riippumatta on pakko todeta, että Vin de Constance on todella vaikuttava, runsas ja hurmaava Muscat-jälkiruokaviini, johon on onnistuttu saamaan uskomattoman upea tasapaino suorastaan hämmentävän, konsentroituneen intensiteetin ja raikkaan, energisen hapokkaan rakenteen välille: viinissä on todella paljon kaikkea, mutta se ei siltikään onnistu tuntumaan raskaalta, ylitehdyltä tai löysältä – tämä ei ole mitenkään itsestäänselvää näin makeille, intensiivisille ja alkoholisille viineille! Lisäksi yksi hämmentävimpiä piirteitä viinissä on sen tammisuus: se on hyvin selkeäpiirteistä ja paikoin voimakastakin, mutta nämä piirteet eivät onnistuneet häiritsemään lainkaan, sillä ne olivat niin yleisilmeeseen nähden hyvin saumattomia ja kokonaisuutta tukevia.

Tuottaja lupaa viinille n. 20 vuoden kestoa, mikä on helposti kuviteltavissa – tuntuen jopa hieman aliarvioidulta. Viinissä on sen verran ryhtiä, rakennetta, hedelmää ja tasapainoa, että voisin kuvitella viinin kehittyvän upeasti paljon pidempäänkin. Ennen kaikkea toivon, että viinin uuden tammen piirteet katoaisivat yhä enemmän taustalle sen saadessa lisää ikää. Vaikka viini on erittäin nautittava ja vaikuttava jo näin nuorena, uskon sen tarjoavan parastaan vasta saadessaan kehittyneempiä piirteitä mukaan kuvioihin – itse suosittelisin nykäisemään pullosta korkin vasta +15 vuoden iässä.

Lyhyesti: Satojen vuosien takaisen kulttiviinin nykyaikaan tuotu, intensiivinen, makea, kompleksinen ja ihastuttavan tasapainoinen näkemys.

Arvio: Erinomainen – eli eri jepa viini. Uskomattoman tasapainoinen ja maukas esitys makeuteensa ja intensiteettiinsä nähden. Jos viini on ollut suurin piirtein tämmöistä parisataa vuotta sitten, en ihmettele lainkaan miksi sitä on pidetty yhtenä maailman parhaista viineistä!

Hinnan (~53,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

27.1.16

Jacques Selosse V.O. Extra Brut

http://www.alko.fi/tuotteet/500797/
Jacques Selosse V.O. Grand Cru Blanc de Blancs Extra Brut
  • Valmistaja: Domaine Jacques Selosse
  • Tyyppi: AOC Champagne Grand Cru
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, Côte des Blancs
  • Rypäleet: Chardonnay (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~100,00e (Heinäkuu 2014)
  • Hinta nyt: 125,00e (Tammikuu 2016, Alko, erikoisvalikoima)


Champagnesta löytyy useita kulttihahmoja, mutta niistä suurin lienee Jacques Selosse -viinitaloa pyörittävä Anselme Selosse, jota voidaan (Fleury viinitalon ohella) hyvillä mielin pitää biodynaamisten pientuottajashamppisten pioneerinä.

Anselmen isän Jacques Selossen perustama viinitalo sai alkunsa vuonna 1949. Pian tämän jälkeen hän katkaisi vuosisatoja vanhan Selossen suvun perinteen myydä viljelemiensä palstojen rypäleet suurille viinituottajille ja sen sijaan ryhtyi tuottamaan itse viinejä omista rypäleistään omalla nimellään – ensimmäiset viinit tulivat markkinoille vuonna 1960. Hänellä oli usko siihen, että satomääriä pienentämällä voisi sekä rypäleiden, että niistä saatavien viinien, laatua parantaa; lyhyessä ajassa Selossen shamppanjat niittivätkin runsaasti mainetta korkealla laadullaan.

Talon toinen merkittävä muutos tapahtui vuonna 1974, kun Anselme Selosse peri talon isältään. Tätä ennen Anselme oli opiskellut viininviljelyä ja -valmistusta mm. Domaine Leflaivella, Burgundin yhdellä kuuluisimmista viinitaloista. Anselmen astuessa talon johtoon ryhdyttiin viinitalolla viljelemään köynnöstarhoja biodynaamisin periaattein, sulfiittien käyttöä vähennettiin merkittävästi ja käyttöön otettiin tammitynnyrit, joiden käyttöön Anselme oli tutustunut Burgundissa opiskellessaan. Aikana, jolloin Champagnessa alueiden eroja häivytettiin sekoittamalla mahdollisimman monen alueen ja useamman vuoden viinejä, ruostumattomasta teräksestä valmistetut modernit laitteistot olivat normi ja rypäleiden laatua tärkeämpää oli niiden määrä, olivat Anselme Selossen terroiria korostavat menetelmät ennenkuulumattomia. Paljon on noista ajoista virrannut vettä Vantaassa ja nykyisin moni tuottaja tuottaa hyvin samantapaisin menetelmin viinejä, mutta noin 40 vuotta sitten Selosse oli yksi tämän tyylin ensimmäisiä pioneereja.

Muita erikoisuuksia on lähinnä Sherryn alueelta tuttu solera-menetelmä, jonka Selosse otti käyttöön vuonna 1986 ja josta valmistetaan talon kuuluisa Substance-viini. Tässä menetelmässä useasta tammitynnyristä koostuvan järjestelmän vanhimmista tynnyreistä pullotetaan 22%, minkä jälkeen yhä nuoremmista tynnyreistä täytetään vanhempien tynnyreiden puuttuva osuus, kunnes lopulta uusimman vuosikerran viineillä täytetään tuoreimpien tynnyreiden osuus.

Nykyisin Selosse omistaa n. 7,5 ha rypäletarhoja, joista merkittävä osa sijaitsee arvostetuilla Grand Cru -tarhoilla. Vaikka Selosse oli aikanaan yksi biodynaamisen viljelyn merkittävimpiä puolestapuhujia Champagnessa, ei hän ole vuodesta 2003 eteenpäin viljellyt tarhojaan enää biodynaamisesti, vaan ainoastaan mahdollisimman pitkälti luontoa kunnioittaen ja torjunta-aineita välttäen – joskin tarpeen tullen Selosse ei epäröi käyttää myös ei-luomu-menetelmiä, jos tarhat niitä vaativat. Selossen tyyli on tullut tunnetuksi ennen kaikkea oksidatiivisuudestaan, mikä on seurausta tammen käytöstä: talon kaikki viinit käytetään ja kypsytetään tammitynnyreissä (joita ovat burgundilaiset, 228 litran pièce-, 400 litran fût- ja 600 litran demi-muid-tynnyrit), joista uusitaan vuosittain korkeintaan n. yksi kuudesosa. Käyminen tapahtuu rypäleiden omilla villihiivoilla, malolaktinen käyminen tapahtuu spontaanisti (jos on tapahtuakseen) ja koko viininvalmistuksen aikana käytetään sulfiitteja vain minimaalisia määriä. Selossen ainutlaatuinen, oksidatiivisuutta ja tammen vivahteita shamppanjaan yhdistävä tyyli on kerännyt paljon mainetta ja kunniaa, mutta myös kritiikkiä – esimerkiksi joidenkin mielestä Selossen viinit ovat yksinkertaisesti pilalle hapettuneita ja siksi järjestään viallisia.

V.O. eli Version Originale on vain Côte des Blancsin Grand Cru -tarhojen Chardonnaysta valmistettu blanc de blancs. Viiniin käytetään kolmea tuoreinta vuosikertaa, jotka kaikki ovat talon tyyliin käyneet ja kypsyneet tammitynnyreissä. Pääkäymisen lisäksi myös pulloissa tapahtuva toinen käyminen tapahtuu villihiivoilla, sillä osa rypälemehusta otetaan talteen ja sen käyminen estetään pitämällä mehu kylmänä. V.O. kypsyy pullossa hiivasakan päällä 42 kk ennen sakanpoistoa ja viinin dosage pyritään pitämään erittäin matalana. Vuosituotanto on n. 3,500 pulloa.

Viini on väriltään syvä, kehittyneen sitruunankeltainen.

Tuoksu on varsin jännittävä, kiehtova ja monisyinen: siinä tuntuu melko voimakasta, paahtoleipäisenä tuntuvaa paahteisuutta ja kermaisuutta, mutta myös aavistus erikoista pölyisyyttä. Paahteisten aromien seasta erottuu myös hillittyä keltaista omenaa ja ujon oksidaation kevyesti hunajaiseksi taittamaa hedelmää, sekä aavistus tummanpuhuvana häilyvää mutta kuivakkaa, toffeista tammea.

Suussa viinillä on erittäin napakka – jopa tiukka – ja rutikuiva olemus. Sokerin puute ja hyvin runsas hapokkuus antavat viinille tietyllä tavalla karuhkon ja pelkistetyn yleisilmeen, mutta kielen tottuessa viinin napakkuuteen alkaa lähes valkoviinillinen vivahteikkuus aukeamaan hitaasti riikinkukon pyrstön tavoin: hunajaa, paahdettuja pähkinöitä, tawnyport-maista siirappisuutta, kivisen karvasta ja ujosti suolaista mineraalisuutta, kevyttä uuniomenaa, hentoa kuivakan mausteista puuta ja aavistus kypsää keltaista hedelmää. Tahtoisin sanoa, että viinillä on täyteläinen suutuntuma, jota hyvin pehmeä ja pienikuplainen mousse alleviivaa, mutta erittäin tuntuva hapokkuus ei anna viinin tekstuurin levitä niin runsaaksi – eikä tämä ole missään nimessä huono asia.

Viinin erittäin pitkä ja luonteeltaan viileä jälkimaku tuntuu jakautuvan kahteen yhtä voimakkaaseen suuntaan: toisessa tuntuu kevyen suolaista mineraalisuutta ja villiä vihertävyyttä, joka tuo jopa ujosti tuoretta kurkkua muistuttavia sävyjä, kun taas toisessa tuntuu kermaa, kevyttä pähkinää, hennosti rusehtavan omenaista oksidaatiota ja aavistus vahamaisuutta. Jälkivaikutelma on napakka, poskipäihin pureutuva ja valloittavan monisyinen.

Myönnetään, että Selossen tyyli kyllä on selvästi oksidatiivinen, mutta mielestäni se ei kärsi tyylin kriitikoiden valittamista piirteistä lainkaan: viini ei ole överihapettunutta, eli "kuin Sherryä kuplilla", eikä kokonaisuus ole mitenkään häiritsevän tamminen – päin vastoin, sekä viinin oksidatiiviset että tammiset vivahteet ovat hyvin sopusuhtaisia, kokonaisuutta tukevia ja syvyyttä antavia, eivät hallitsevia. Vaikka nämä piirteet antavat viinille paljon kehittyneitä sävyjä, vaikuttaa kokonaisuus vielä erittäin nuorekkaalta ja energiseltä. Vain puhtaasti terästankeissa reduktiivisesti valmistettuihin ja nuorena juotaviin kupliviin tottunut suu voisi väittää tätä tyyliä vialliseksi.

Viini onkin erittäin vakuuttava esitys ja perustellusti edustaa upeast Champagnen "kulttituottajan" tyyliä. Viinin melkeinpä ainoa huono puoli on sen hinta: kun usea tuottaja nykyisin valmistaa hyvin samankaltaisin menetelmin samanhenkisiä viinejä, joilla voi olla hintaa vain muutamia kymppejä, onko viini oikeasti kolminumeroisen summan väärti? Noh, tässä tapauksessa melkeinpä on: Selossen tuotantomäärät ovat mikroskooppisia, mutta kysyntä on valtavaa, mikä selittää heti viinin kovan hinnan – eikä yleensä Selossen henkeen valmistavat tuottajat ole usein kovinkaan suuria taloja myöskään. Toki tämän viinin hinnassa on kulttipersoonan tuomaa lisää, mutta sen tapauksess hinta antaa myös julmetun kovalaatuista vastinetta rahalle. Monet prestiisishamppikset voivat maksaa monta kertaa enemmän, mutta silti maistua yllätyksettömältä peruskuohuvalta, kun taas Selossen viinien vastaavanlaista runsautta, vaikuttavuutta ja viinillisyyttä harvemmin vastaansa saa.

Lyhyesti: Ihastuttavan persoonallinen, kompleksisen viinillinen, kevyen oksidatiivinen, hennon tamminen ja ennen kaikkea hyvin tiukkarakenteinen kulttishamppis.

Arvio: Täydellinen – jos runsaus, viinillisyys ja vivahteikkuus yhdistettynä hyvin napakkaan ja tiukkarakenteiseen runkoon on hyvän shamppanjan ideaali, on hyvin vaikea ylittää tätä NV-shamppista tyylilajissaan.

Hinnan (~100,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

26.1.16

Mikkeller MAD4 Refshaleøen Sour

Mikkeller MAD4 Refshaleøen Sour
  • Valmistaja: Mikkeller
  • Tyyppi: Olut, Sour Ale / erikoisuus: maustettu olut
  • Maa: Tanska
  • Alue: Sjælland, Kööpenhamina
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,09e (Lokakuu 2015, Firmabeer)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



No niin, tästä oluesta on hieman vaikea kertoa taustoja, koska en löydä siitä juurikaan mitään tietoa. Etiketti kertoo oluen olevan black thornberry sour featuring Alex Atala, eli oratuomen marjoilla maustettu hapanolut, jonka teossa on tavalla tai toisella ollut mukana brasilialaiskokki Alex Atala; tämän tarkempaa tietoa en oluesta löytänyt.

Oluelle nimen antanut MAD on alun perin tanskalainen, voittoa tavoittelematon järjestö, joka pyrkii nostamaan ihmisten ymmärrystä ruoasta ja tietoisuutta sen laadusta. Mikkellerin MAD-oluet ovat taas erilaisia kokeellisia oluita, joita Mikkellerin panimoa pyörittävä Mikkel Borg Bjergsø tekee eri kokkien kanssa. Itselleni jäi kuitenkin hieman hämäräksi mikä on oluiden tai niiden valmistuksessa auttaneiden kokkien yhteys MADiin on.

No niin, nyt tämä (erikoisesti parasta ennen -päivämäärätön) olut testiin!

Väriltään olut on melko luotaantyöntävä: se on läpinäkymättömän samea ja likaisen punaruskea – kuin syksyistä kuravettä hiekkakentällä. Beigenharmaasta ja varsin runsaasta mutta nopeasti haihtuvasta vaahtolakista löytyy sama punertava sävy. Omasta mielestäni juomien pisteytys on yleisesti tyhmää ja ulkonäöstä pisteiden antaminen vielä tyhmempää, mutta jos joutuisin tälle oluelle pisteitä ulkonäöstä antamaan, olisi yhdessä pisteessä jo liioittelun makua.

Tuoksu on varsin raikas ja tuoksuun verrattuna myös oikein viehkeä: pirtsakkaa, happamankirpeää meininkiä, kevyttä brettaista rustiikkisuutta ja hentoa nahkaa sekä taustalla häilyvää sitruunankuortista vivahteikkuutta. Kokonaisuudessaan oluella on melko gueuzemainen yleisilme.

Maku on hieman pidätteleväinen, mutta korostuneen happamankirpeä ja rapsakka: siitä erottuu ensisijaisesti sitruunaa ja raakaa omenaa, taustalta myös hentoa yrttisyyttä, ujoa ruohoisuutta ja hentoa brettan maamaisuutta. Hiilihappo on runsasta, pienikokoista ja kuohkeaa, kun taas katkerot ovat hapanoluille tyypillisesti erittäin hillityt. Suutuntuma on kevyehkö, korkeintaan keskitäyteläinen.

Jälkimaku on keskimaun tapaan happamankirpeä ja kuiva, sekä jostain syystä hieman lämmin, vaikkei voltteja ole mitenkään erityisesti (6,2%). Kohtalaisesti tuntuvan saippuaisen katkeroisessa ja melko kirpeässä jälkimaussa kevyt brettaisen maamainen funkahdus ja hento ruohoinen aromihumalointi jatkuvat suht pitkään.

Meh. Vaikka hapanoluista varsin paljon tykkäänkin, ei Mikkeller nyt onnistunut vakuuttamaan. Yleisesti olut maistuu aika lailla geneeriseltä hapanoluelta, joskin ilahduttavan happamalta sellaiselta. Erityisen harmillisesti oluen mausteena käytetty oratuomen marja ei paljoa maistu; korkeintaan se tuntuu antaneen punertavaa sävyä oluen värille. Kokonaisuus on aika "perus" ja yllätyksetön; tämä olut on kyllä melko vaatimaton ja yksiulotteinen esitys aidon gueuzen rinnalla. Hapanoluihin vasta tutustuvalle olut antaa hyvin esimerkkiä siitä, kuinka happamia ne voivat olla, mutta muuten oluen meriitit jäävät melko vähäisiksi. Laatuunsa ja mielenkiintoisuuteensa nähden olut on hinnoiteltu hieman yläkanttiin, eikä sekään siis varsinaisesti kannusta tutustumaan olueen.

Lyhyesti: Varsin happamankirpeä oratuomella maustettu hapanolut, jonka happamuus ei kuitenkaan kykene pelastamaan oluen muuten hieman geneeristä meininkiä.

Arvio: OK – melko yllätyksetön hapanolut, jolla on kyllä poikkeuksellisen luotaantyöntävä ulkonäkö. Ihan juotava perustapaus, mutta ei mitään muistelemisen arvoista.

Hinnan (5,09e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

25.1.16

Gaja Barbaresco 1996

http://www.alko.fi/tuotteet/915267/
Gaja Barbaresco 1996
  • Valmistaja: Gaja
  • Tyyppi: Punaviini, DOCG Barbaresco
  • Maa: Italia
  • Alue: Piemonte, Langhe, Barbaresco
  • Rypäleet: Nebbiolo (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~178,00e (Huhtikuu 2015, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: 169,50e (Tammikuu 2016, Alko, tilausvalikoima; vk. 2010)


Gajan Barbaresco on kiistämättä alueen merkittävin Barbaresco. Älkää käsittäkö minua väärin, tämä ei tarkoita sitä, että tämä olisi alueen paras Barbaresco; tämä tarkoittaa sitä, että tämä viini yksinkertaisesti loi Barbarescon.

Vaikka Barbaresco on nykyisin yksi koko Italian merkittävimpiä viinialueita ja Piemonten kuuluisin viinialue heti naapurissa sijaitsevan Barolon jälkeen, oli koko alue vielä niinkin myöhään kuin 1960- ja 1970-luvuilla täysin tuntematon alue – siitäkin huolimatta, että monet alueen tuottajat kokivat tuottavansa viinejä, jotka laadullisesti olivat täysin samalla tasolla kuin naapurinsa Barolon viinit! Barbaresco yksinkertaisesti nähtiin perusviinejä tuottavana, mitäänsanomattomana alueena siinä Barolon varjossa – lähinnä siksi, että monet Barolo-tuottajat olivat historiallisesti ostaneet raaka-aineitaan myös Barbarescon puolelta ja alueen tuotanto oli kärsinyt rankasti maailmansodista. Kuitenkin 1950-luvulta alkaen Barbarescon tiedetään tuottaneen maailmanluokan tavaraa.

Vuonna 1961 Gajan viinitalon johtoon nousseen ja alueen viinintuotantoa merkittävästi kehittäneen ja parantaneen Angelo Gajan suurimpia oivalluksia oli, ettei alue voisi tulla huomatuksi viineillään, jotka olivat niin samankaltaisia Barolon viinien kanssa, että ne tulisivat aina olemaan niiden varjossa. Hän ryhtyi tuottamaan Barbarescossa maailmanluokan Cabernet Sauvignon -viiniä Darmagi-viinitarhaltaan, jolla hän onnistui 1980-luvulla vetämään huomion Barolosta Barbarescoon. Kun Gajan Darmagi oli tullut huomatuksi, löysivät maailman viinikriitikot Barbarescon muut viinit. Vaikka Gaja oli 1970-luvulta asti tuottanut Barbaresconsa täysin samalla tavalla, vasta 1980-1990-lukujen taitteessa viini sai ansaitsemaansa huomiota ja pian viini nostettiin yhdeksi koko Piemonten parhaista viineistä – joidenkin mukaan Gajan Barbaresco on yksinkertaisesti koko Piemonten paras punaviini. Gajan Barbarescon suosion myötä myös muut Barbarescon viinit pikku hiljaa löydettiin ja näin Gajan Barbaresco oli nostanut tämän Piemonten pienen, vain kolme kylää käsittävän viinialueen maailman viinikartan huipulle.

Tämä 14 eri tarhan käsinkorjatuista rypäleistä tuotettu Barbaresco on valmistettu jotakuinkin niillä samoilla menetelmillä, millä Angelo Gaja on tuottanut viininsä 1970-luvun puolesta välistä lähtien: 3-4 viikkoa kestäneen käymisen ja kuorimaseraatioajan jälkeen viinien annetaan kypsyä aluksi 225-litraisissa barrique-tynnyreissä (1/3 uusia, 1/3 kerran käytettyjä ja 1/3 kahdesti käytettyjä) vuoden ajan, minkä jälkeen viinit siirretään kypsymään vanhoihin botti-tammitynnyreihin, joiden koot voivat vaihdella 500 ja jopa yli 10,000 litran välillä. Vaikka Gajaa pidetään modernistina (koska viinitalo oli alueen ensimmäisiä barrique-tynnyreitä käyttäneitä tuottajia), on todellisuudessa viinien tyyli nykyisin paljon lähempänä traditionalistien tyyliä kuin nykymodernistien, joiden viinien maseraatioajat ovat yleensä laskettavissa muutamissa päivissä ja joiden viinit kypsyvät pelkästään barrique-tynnyreissä, jotka ovat lähes järjestään uusia.


Viini on läpinäkyvältä väriltään poltetun savisen punaruskeaan taittuvan kirsikanpunainen ja hiukan viereisessä lasissa olevaa vuosikerran 2001 Sperss Baroloa tummempi. Kehittyneelle Nebbiololle tyypillisesti viinin väri pakenee kohti reunoja, minkä lisäksi iästä kielii viinin melko sakkainen ulkonäkö.

Kuiva tuoksu on selkeästi kehittynyt, kompleksinen ja kiehtova: ensivaikutelmaltaan siinä tuntuu savuisuutta, kuivahtanutta hapankirsikkaa ja aromaattista potpourria. Taustalla häilyy kevyttä kuivattua luumua, hentoa nahkaa, ujoa metsämaata ja aavistus tupakanpuruja. Kokonaisuus on hyvin hurmaava ja viinin tuoksu tuntuukin olevan mitä klassisin esimerkki hienosta, ikää saaneesta Nebbiolosta.

Suussa viini on paljon nuorekkaampi ja intensiivisempi mitä selkeästi kehittynyt tuoksu antaa odottaa: viinillä on yllättävän intensiivinen ja konsentroitunut habitus. Varsin runsaasta ja kompleksisesta makumaailmasta erottuu hapankirsikkaa, tummia, kuivia ja hapokkaita metsämarjoja, nahkaa, metsämaata ja hentoa tervaisuutta. Suutuntuma on suhteellisen täyteläinen, mutta viini ei vaikuta silti erityisen isokokoiselta, vaan pikemminkin jäntevältä, kiitos hyvin eloisan hapokkuuden ja edelleen melko tuntuvien tanniinien. Viini ei ole kuitenkaan mitenkään kireä ja tiukka, vaan iän myötä selkeästi lempeäksi rauhoittunut ja jopa omalla tavallaan helpostilähestyttävä.

Kuivassa jälkimaussa nousee ensimmäisen kerran esille viinin tynnyrikypsytyksen tuomat tammiset piirteet: kirsikkaisten, kuivatun viikunaisten, paahdetun mausteisten ja hennon savuisten vivahteiden sekaan piirtyy häivähdyksiä kuivasta puusta ja konjakkisesta ranskalaistammesta. Jälkivaikutelma on hienosti kehittynyt, kielellä kehittyvä, erittäin kompleksinen ja kestoltaan todella pitkä.

Ei Gajan Barbaresco ole se alueen paras viini, mutta kyllä on myönnettävä, että viini kykenee antamaan kovaan hintaansa nähden erittäin paljon vastinetta rahalle! On myös samalla todettava, että vaikka Gaja helposti niputetaan modernistituottajien joukkoon, edusti tämä viini kyllä paljon selkeämmin alueen rehellistä, perinteistä tyyliä: kehittyneen Nebbiolon piirteet olivat viinissä upeasti esillä, ja vaikka viinillä oli lähes 20 vuotta ikää, olivat lajiketyypillinen, tuntuva tanniinisuus ja rakenteikas hapokkuus edelleen selvästi läsnä. Vastaavanlaiseen suoritukseen pehmeät modernisti-Nebbiolot harvemmin pystyvät: tällaiset viinit kun yleensä tuppaavat jo kuolemaan n. 10 vuoden ikäisinä tai sitten ne pysyvät toistakymmentä vuotta tasapainottoman tammisina!

Vaikka viinissä oli jo melko paljon kehittymisen merkkejä, voi viinille povata sen hienon rakenteen ja runsaan hedelmän osalta vielä joitain vuosia lisää kellarissa. Lisää ikää viini ei kuitenkaan enää tunnu tarvitsevan, sillä se on nyt vallan vaikuttavassa kunnossa ja lisäkellarointi tuo tuskin merkittävästi sille lisää syvyyttä. Tällä hetkellä viini onkin mitä hienoimmassa kunnossa, koska siitä löytyy edelleen varsin mukavasti nuorekasta runsautta, rakennetta ja energiaa, mutta tuoksu- ja makumaailmassa ovat kehittyneen Nebbiolon vivahteet pääosassa. Hintaa viinillä toki on – ja paljon – mutta tässä tapauksessa olen jo valmis myöntämään, että viini kykenee lunastamaan hinnan herättämät odotukset. Koska Barbarescon nuorin vuosikerta on käytännössä saman hintainen, kykenee se tuskin samanlaiseen suoritukseen; jos siis haluaa ostaa viininsä nyt Alkosta, suosittelen korkkaamaan sen vasta vähintään 10 vuoden päästä, jotta se olisi oikeasti hintansa väärti ostos.

Lyhyesti: Hyvin kehittynyt, mutta edelleen vaikuttavassa kunnossa oleva intensiivinen, rakenteikas ja runsas kultti-Barbaresco.

Arvio: Täydellinen – hieno, kehittynyt ja moniulotteinen viini, joka kykenee vastaamaan sen maineen luomiin odotuksiin; upea esimerkki hyvin tehdystä, ei-perinteisestä (muttei vielä äärimodernistakaan) Barbarescosta.

Hinnan (~178,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

24.1.16

Nøgne Ø Oud Bruin 2013

Nøgne Ø Oud Bruin 2013
  • Valmistaja: Nøgne Ø
  • Tyyppi: Olut, Sour Ale, Oud Bruin
  • Maa: Norja
  • Alue: Grimstad
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,49e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Kun Firmabierin nettikaupasta bongasin lempinorjalaispanimoni, Nøgne Ø, valmistamaa hapanolutta, ei tarvinnut kahdesti miettiä tuotteen ostamista testattavaksi!

Oud Bruin ("vanha ruskea") on siis vanha belgialainen hapanoluttyyli, joka perinteisesti valmistettiin kypsyttämällä ruskeaa bruin-olutta pitkään, jolloin oluessa majailevat hiivat ja bakteerit alkoivat tuottaa happoja, antaen oluelle sille tyypillisen happamankirpeän maun – hieman lambicien tapaan. Oud Bruinit eivät kuitenkaan tyypillisesti ole yhtä kirpeitä kuin lambicit, vaan Flanderin punaisten oluiden tapaan miedosti happamia. Nykyiset Oud Bruinit tehdään yleensä käyttämällä jalostettuja hiivoja ja maitohappobakteerikantoja, sillä modernissa oluenvalmistuksessa käytetyt teräsastiat eivät vanhojen tammisammioiden tapaan tarjoa hyvää kasvualustaa olutta happamoittaville pieneliöille.

Nøgne Ø on valmistanut oluensa käyttämällä teräksistä käymisastiaa, mutta jättämällä sen sinne perinteiseen malliin hyvin pitkäksi aikaa – peräti kahdeksi vuodeksi – ennen pullotusta. Hyvin pitkän kypsyttelyn jälkeen olut on pullotettu suodattamattomana ja pastöroimattomana, eli oluella olisi siis myös potentiaalia kehittyä edelleen pullossa. Tämä meikäläisen testaama olut on ensimmäistä erää, joka on pantu 19.02.2013 ja jolle on annettu 7 vuotta käyttöikää (parasta ennen 02/2020).

Tällä norjalaisten näkemyksellä Oud Bruinista on tumma, kirkas, hennosti kirsikanpunaiseen taittuva mahonginruskea väri sekä melko maltillinen ja suht nopeakestoinen, vaaleanruskea vaahto.

Tuoksu on aromikas, hienostunut ja melko voimakas. Siinä tuntuu tyylipuhtaasti karamellista makeutta, rusehtavaa omenaa, happamuutta vihjailevaa meininkiä, kuivahtanutta hedelmää ja hillittyä kypsää kirsikkaisuutta. Tämähän on varsin lupaavaa settiä!

Kuiva maku on mausteinen, kevyen hapahko, hillityn pähkinäinen, maltillisesti ruohoisen katkeroinen, hennon viheromenainen ja vaatimattoman sekä suht kuivakaksi jäävän karamellinen. Oluella on keskitäyteläinen ja ehkä hieman ohut suutuntuma, minkä vuoksi oluen yleishabituksesta puuttuu odotettua tömäkkyyttä, minkä lisäksi hiilihappoisuus on hyvin pehmeää ja pientä, jopa hentoa. 7% alkoholia ei onneksi tunnu lainkaan.

Jälkimaku on pippurisen ja kuivakan mausteinen, kevyesti happamankirpeä ja hyvin hennon omenainen, minkä lisäksi suuhun jää Nøgne Ø:n henkeen tyypillistä kohtalaista katkerohumalaisuutta.

Olut lupailee paljon tuoksussaan, mutta makupuolella jäädään puolitiehen: kokonaisuus vihjailee runsautta, mutta yleisilme jääkin yllättävän ohueksi ja hieman yksiulotteiseksi. Harvemmin Oud Bruinit ovat voimakkaan happamia, mutta tämän oluen happamuus jää sen verran matalaksi, että monet kaupallisemmat tekeleetkin tuntuvat tätä kirpeämmiltä, joten silläkin sektorilla jää hieman toivomisen varaa. Oluen hurmaava tuoksu antaa paljon lupauksia, joita pidätteleväisen oloinen ja vaatimattomanpuoleiseksi jäävä makupuoli ei oikein onnistu lunastamaan. Sokkona tarjottaessa oluen kyllä tunnistaisi Oud Bruiniksi, mutta veikkaukseni menisi enemmän sen edullisen pään käppäisen tyylin edustajaksi.

Olisiko olut voinut tulla korkatuksi liian nuorena? Olen tottunut siihen, että lähes poikkeuksetta oluet ovat parhaimmillaan mahdollisimman nuorina; jotkut oluet kehittyvät hienosti ikääntyessään, mutta en ole varma tuleeko niistä parempia – ainoastaan erilaisia. Hapanoluet ovat niitä poikkeuksia tuohon sääntöön: nuorena hienot hapanoluet voivat kehittyä entistä parempaan suuntaan saadessaan lisää ikää. Kenties tämä Oud Bruin olisikin ollut parempi lähempänä parasta ennen -päiväystään? Toisaalta vaikka olut olisi saanut ikääntyessään lisää mielenkiintoa ja syvyyttä, tuskin se olisi saanut sitä runsautta, jota se olisi kenties eniten kaivannut. Oli miten oli, ainakaan tässä kunnossa olut ei suuresti vakuuttanut – ihan juotava perus-Oud Bruin, mutta ei kyllä vastannut odotuksia – etenkään verrattain kovaan hintaansa nähden.

Lyhyesti: Hurmaavan tuoksuinen, mutta melko vaisuksi, ohkaiseksi ja yksiulotteiseksi jäävä norjalaisnäkemys Belgian klassisesta hapanoluesta.

Arvio: OK – melko simppeli ja ennalta-arvattava, peruspasseli Oud Bruin Norjasta. Nøgne Ø:n kovan maineen tuntien olisin odottanut jotain kokeellisempaa ja mielenkiintoisempaa, tai edes tasapainoisempaa.

Hinnan (5,49e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

23.1.16

Oliver Horiot Rosé des Riceys en Barmont 2003

Oliver Horiot Rosé des Riceys en Barmont 2003
  • Valmistaja: Champagne Horiot
  • Tyyppi: Roséeviini, AOC Rosé des Riceys
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, Aube, Les Riceys
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~35,00e (Tammikuu 2015, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Jos Ranskan parasta roséeviinialuetta kysyttäisiin, vastaisi varmasti valtaosa heti että Provence. Asiaan enemmän perehtyneet viittaisivat kintaalla Provencen suurempaan viinialueeseen ja osaisivat nimetä Provencen todellisen huippualueen, Bandolin. Makeammasta pitävät saattaisivat sanoa Anjou, tuhdimmasta tykkäävät Tavel. Mutta harva tietää, että oikeasti Ranskan paras roséeviinialue on todellisuudessa Champagnessa sijaitseva Les Riceys'n kylä ympäristöineen.

Les Riceysin kylä sijaitsee Aubessa, kaakkoisessa Champagnessa, kaukana Champagnen ydinalueesta ja lähempänä Chablis'n kuuluisaa viinialuetta; täällä ilmasto on merkittävästi mantereisempi, eli talvet ovat kylmempiä ja kesät kuumempia. Les Riceysin alueella viljellään useita satoja hehtaareja köynnöksiä, mutta valtaosa tuotannosta menee kuohuviinin valmistamiseen; alue on kuitenkin tullut ensisijaisesti tunnetuksi kuuluisasta, arvostetusta ja poikkeuksellisen intensiivisestä roséeviinistään, joka kulkee nimellä Rosé des Riceys ja jota valmistetaan parhaimpina vuosia n. 30 ha alueelta – huonoimpina ei lainkaan. Roséeta tuottavia tuottajia alueella on yhteensä n. 15, joten ei ihme, että harva on tästä viinityylistä kuullut ja vielä harvempi maistanut!

Horiot'n suku on toiminut vaihtelevasti viiniköynnösten parissa jo 1600-luvulta, mutta viinitalonsa pyörittämisessä isänsä rinnalle vuonna 1999 siirtynyt Oliver Horiot viljelee nykyisin omistamiaan köynnöksiä vasta 3. sukupolvessa. Oliverin isä ja isoisä olivat aina hankkineet elantonsa myymällä rypäleensä tai viininsä paikallisille osuuskunnille ja ostaja-tuottajille eli négocianteille, mutta Oliver itse halusi alusta asti myös tuottaa itse omia viinejään. Hän myy n. 5 ha edestä rypäleitä ja viiniä eteenpäin, mutta tuottaa itse omalla nimellään 2 ha alueelta valmistetuista viineistä. Talon ensimmäinen viini oli vuonna 2000 tuotettu en Valingrain -tarhan roséeviini, minkä jälkeen tarjonta on laajentunut mm. toisella roséeviinillä, Coteaux Champenois -punaviinillä ja -valkoviinillä sekä kourallisella kuohuviinejä, joista yksi on valmistettu 100% Arbanne-lajikkeesta – lajissaan yksi maailman harvoista! Ensimmäiset neljä vuotta Oliver tuotti vain still-viinejä ja ensimmäiset shamppanjat tulivat kuvioihin vasta vuonna 2004. Vaikka Pinot Noir käsittää n. 3/4 kaikista hänen tarhoistaan, viljelee Horiot nykyisin kaikkia seitsemää Champagnessa sallittua rypälelajiketta ja hänellä on suunnitelmissaan tehdä niistä jotain mielenkiintoista tulevaisuudessa.

Tarhojaan Horiot viljelee biodynaamisesti, mutta hän ei ollut edes miettinyt olevansa ns. natural-tyylin edustaja, ennen kuin hänen vientiagenttinsa alkoivat mainostaa hänen viinejään sellaisina – Horiot nimittäin viljelee tarhojaan myös ilman torjunta-aineita, minkä lisäksi viinit valmistetaan täysin rypäleiden omilla luonnonhiivoilla ja pullotetaan ilman suodatusta vain minimaalisen sulfiittilisäyksen kanssa. Nämä menetelmät ovat olleet Horiot'lle vain itsestäänselvyys mahdollisimman autenttisten, terroiria ilmentävien viinien valmistuksessa. Jopa osuuskunnalle ja négocianteille menevät rypäleet ovat siis biodynaamisesti viljeltyjä, eikä Horiot saa niistä mitään erityistä hintalisää.

Tämä nyt arvioitava viini on toisaalta todellinen kuriositeetti – yhden tarhan biodynaamisesti valmistettu Rosé des Riceys – mutta toisaalta taas erittäin perinteinen viini: se on valmistettu juuri samaan tapaan kuin alueella on aina historiallisesti valmistettu roséeviinejä. Viiniin tarkotetuista Pinot Noir -rypäleistä aluksi 10% murskataan käymisastian pohjalle jaloin tallomalla, minkä jälkeen loput rypäleet lisätään astiaan kokonaisina terttuina rankoineen kaikkineen. Tämän jälkeen viinin annetaan käydä ja maseroitua kuorten kanssa (tarhasta ja vuosikerrasta riippuen) peräti 4–6 päivän ajan (tässä Riceys eroaa muista roséeviinialueista, sillä tyypillisesti roséeviinit ovat kuorten kanssa n. 6–36 tuntia – periaatteessa Riceysin viinit ovat jonkinlainen välimuoto tuhdin roséeviinin ja kevyen punaviinin välillä). 4–6 päivän jälkeen viini siirretään vanhoihin tammitynnyreihin, joissa viini saa kypsyä sakkojen kanssa vähintään vuoden ajan – vuosikerrasta riippuen jopa pidempäänkin. Lopuksi viini pullotetaan käsittelemättömänä, vain pienen sulfiittilisäyksen kanssa. Ymmärtääkseni tämä en Barmont -tarhan roséeviini vuosikertaa 2003 on järjestyksessään toinen Horiot'n valmistama viini kyseiseltä tarhalta.

Viinillä on kirkas ja läpinäkyvä, mutta varsin syvä, kirsikkamarmeladinpunainen väri.

Hyvin intensiivinen ja vivahteikas, persoonallinenkin tuoksu on yleisilmeeltään makea ja siitä erottuu orvokkisen kukkaista aromikkuutta, kirsikkamarmeladia, karpaloa, jännittävää lihaisuutta ja hentoa vadelmanlehtiteetä (sellainen yhdistelmä vadelmaa ja jotain vihertävää, tiedättehän). Kokonaisuutena tuoksu on hyvin ainutlaatuinen ja kiehtova; olen paremman adjektiivin puutteessa summannut sen muistiinpanoihini termillä "taianomainen" – mikä antanee osviittaa siitä, kuinka jännittävältä viini todella tuoksuu!

Tuoksun tavoin myös viinin maku on erittäin intensiivinen ja runsas, mutta ei läheskään yhtä kypsänmakean oloinen kuin tuoksu antaisi odottaa: yleisilme on tuntuvan hapokas – jopa kirpeä – ja korostuneesti kivisen hapokas. Makumaailmasta erottuu karpaloa, mehukasta kirsikkaa ja kevyttä vadelmaa, kun taas kypsänmakeat piirteet luovat lähinnä hennon kirsikkakarkkisia ja -marmeladisia vivahteita taustalle. Kokonaisuus on erittäin vaikuttava ja rakenteikas, mitä jopa hennosti tuntuva tanniinisuus korostaa.

Viinistä jää suuhun hyvin pitkäkestoinen ja valmiiksi jo kuivakkaa keskimakua kuivempi ja bitterisempi jälkivaikutelma, jossa kielelle jää häilymään puolukkavetoisesti voimakkaita piirteitä tuoreista punaisista marjoista, hapankirsikasta, kevyestä maamaisesta mausteisuudesta ja hennosta vihertävästä vegetaalisuudesta.

Tämä viini pistettiin meikäläiselle arvuuteltavaksi sokkona, mutta en kyennyt ilman vihjeitä heittelemään arvauksiani edes lähelle, sillä missään vaiheessa en ymmärtänyt arvata että kyseessä oli roséeviini – näin tumma, intensiivinen, rakenteikas ja peräti kevyen tanniininen viini oli itsestäänselvästi punaviini! Veikkaukseni kyllä sitten löysi oikean osoitteen, kun monen punaviiniveikkauksen jälkeen kehotettiin jättämään kyseinen viinityyli sikseen ja miettiä muita mahdollisia tyylejä. Hämmennykseni oli kyllä vielä suurempi, kun viinin ikä – yli 11 vuotta – paljastui, sillä olen tottunut ajatukseen siitä, että roséeviinit tulisi juoda ennen kuin seuraavat vuosikerrat tulevat myyntiin, poikkeuksena Bandolit ja Tavelit, jotka normaalisti voivat kestää kunnossa useampiakin vuosia. Normaalisti roséeviineissä ei kuitenkaan ole riittävästi ikääntymiseltä suojaavia happoja (punaiset lajikkeet ovat keskimäärin vähähappoisempia kuin valkoiset lajikkeet) tai lainkaan tanniineja (jotka sijaitsevat kuorissa, joiden annetaan olla kosketuksissa viiniin vain hyvin vähän aikaa), joten ajatus yli vuosikymmenen ikäisestä roséeviinistä tuntuu jo lähes mahdottomalta!

Tämä naturaali-rosée Champagnesta onnistui kertaheitolla laajentamaan meikäläisen käsitystä roséeviineistä – nyt ollaan selkeästi niin kaukana kuin mahdollista niistä neutraaleista ja hennoista Provencen roséeviineistä! Tämä on äärimmäisen intensiivinen, vaikuttava ja jo lähes borderline-punaviini, jolla on selkeästi enemmän kellarointipotentiaalia mitä useimmilla kevyillä punaviineillä! Olen tämän viinin myötä tullut kertaheitolla Oliver Horiot'n tyylin faniksi, minkä lisäksi meikäläisen pitää saada enemmän kokemuspohjaa Les Riceys'n roséista! En ole koskaan jaksanut innostua merkittävästi roséeviineistä, mutta tässä on sellainen tapaus, jonka kohdalla teen mielihyvin poikkeuksen!

Lyhyesti: Äärimmäisen runsas, rakenteikas, intensiivinen ja jopa kevyesti tanniininen roséeviini – kuin puuttuva lenkki roséen ja punaviinin välillä.

Arvio: Täydellinen – helposti vaikuttavin ja mielenkiintoisin koskaan maistamani roséeviini! Sääli, että näihin viineihin on lähes mahdotonta päästä käsiksi niiden mikroskooppisten tuotantomäärien vuoksi.

Hinnan (~35,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

22.1.16

't IJ Columbus

't IJ Columbus
  • Valmistaja: Brouwerij 't IJ
  • Tyyppi: Olut, strong / amber ale
  • Maa: Alankomaat
  • Alue: Pohjois-Hollanti, Amsterdam
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 2,69e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Olen täällä blogin puolella moneen kertaan asian todennut, mutta mainittakoon jälleen kerran, että 't IJ ("Het Ij") on ehdottomasti yksi lempipanimoitani – niin Hollannissa kuin koko maailmassa. Lähinnä panimon perustason tuotteita olen ehtinyt tarkastella, mutta niiden taso on ollut sen verran kova, että voin otokseni perusteella julistautua faniksi.

Panimo aloitti toimintansa Zatte-tripelillä, mutta valikoima on laajentunut käsittämään monenlaisia erilaisia oluita, joista valtaosa on ale-tyyppisiä, mutta muuten vähän vaikeammin määriteltävissä. Esimerkiksi tämä nyt arvioitava Columbus kulkee vaihtelevasti mm. strong alena tai amber alena (panimon omien sanojen mukaan speciaalbier), mutta mitään selkeää tyylisuuntaa se ei kuitenkaan tunnu edustavan – mitä nyt semmoista yleistä, 't IJ:lle tyypillistä ale-meininkiä. Ilahduttavasti panimo on myös pyrkinyt tuottamaan useita oluitaan täysin luonnonmukaisesti tuotetuista raaka-aineista, joten panimolla on monia luomusertifioituja oluita – mukaanlukien myös tämä Columbus. Kaikkia oluita ei kuitenkaan ole mahdollista tuottaa luomuna, sillä vaikka muut raaka-aineet saisi hommattua luomuna, on maailmassa monia humalalajikkeita, joita ei kukaan viljele luomusti.

Pakko myös tässä välissä mainita yksi asia, joka on hämmentänyt minua pidempään: monissa 't IJ:n oluiden arvioissa mainitaan niiden olevan kevyen happamia ja etäisesti lambic-maisia, mitä itse en ole koskaan havainnut. Tämä on toki sääli, sillä luen itseni hapanoluiden suureksi faniksi! Ainoastaan panimon IPA:sta olen löytänyt hyvin kevyen, mahdollisesti brettaisen juonteen, joka on tehnyt siitä etäisesti Orval-henkisen, mutta muuten en ole kyllä pahemmin tavannut brettaisiin, happamiin tai muuten lambic-henkisiin 't IJ:n oluisiin. Tämä on pitkään ollut asia, joka on hämmentänyt minua lukiessani arvioita panimon oluista!

No niin, sitten itse asiaan. Pullon parasta ennen -päiväys on 05/2016 ja olut on testattu lokakuussa 2010, eli edelleen sopivan tuoreena.

Väri on syvän, kirkkaan ja kaikin puolin kauniin pronssisen punaruskea, minkä lisäksi oluella on myös runsas, kohtalaisen kestävä ja hieman pitsiä jättävä kermanvärinen vaahto.

Tuoksu on runsaalta ensivaikutelmaltaan makean marjahilloinen, kypsän aprikoosimössöinen ja moniulotteisen belgihiivainen. Taaempaa erottuu myös maltillista leivontamausteisuutta, kevyttä pähkinäisyyttä, hentoa siirappista ja karamellista mallasta, ujoa alkoholin makeutta ja jopa etäistä herkkusientä. Kokonaisuus on hurmaavan kompleksinen ja täynnä erittäin kiehtovia sävyjä.

Oluella on muhkea, mehukas maku ja suuntäyttävän täyteläinen suutuntuma. Makean marjaisuuden, luumuisen hedelmän ja voimakkaan karamellimaltainen hallitsemassa makumaailmassa tuntuu myös hillittyyn pippuriin taittuvaa kuivakkaa mausteisuutta ja kevyttä rusinaisuutta. Oluen runsautta korostaa varsin maltilliseksi jäävä katkeroisuus ja vielä tätä pienempi hiilihappo.

Jälkimaku on makeaa keskimakua paljon kuivempi ja runsaan – muttei voimakkaan – mausteinen. Siinä tuntuu kuivattua luumua, karhunvatukkamarmeladia, aprikoosimössöä, keskimakua runsaampaa ja loppua kohden varsin tuntuvaksikin kasvavaa katkeroa, kevyttä valkopippuria ja hennon vehnäistä / tripelmäistä happamuutta. Mausteinen, hieman makean hedelmäinen, rapsakan katkeroinen ja hennon lämmin jälkivaikutelma kestää melko pitkään samalla kun 9% alkoholia tekee jälkivaikutelmasta hieman lämpimän.

Riippumatta siitä, mitä oluttyyliä 't IJ Columbus loppupeleissä edustaa, on se kyllä pirun hyvä olut! Aluksi ihmettelin oluen maltillista humalointia, sillä panimo mainostaa tätä tuntuvasti humaloituna tekeleenä, mutta kyllähän myös ne katkerot sieltä muhkean hedelmän alta loppuliu'ussa hienosti paljastuivat! Jos tämmöisistä epämääräisesti strong-alemaisista, rehevän hedelmäisistä, hieman belgi-henkisistä oluista sattuu tykkäämään, on Columbus todella mainio tapaus – lähin vertauskuva olisi jonkinlainen wee heavyn ja tripelin kummallinen risteytys, joten jos edellämainitut maistuvat, kannattaa olut kyllä ehdottomasti testata!

Vaikka oluessa on muhkeutta ja alkoholia, ei sitä kannata missään nimessä jättää kellariin kehittymään – vaikka oluen aromimaailmassa on paljon mallasta, on varmasti merkittävä osuus oluen runsaudesta ja vivahteikkuudesta juuri nuorekkailla ja vivahteikkailla humalan aromeilla! Tämän tyylinen olut on siis parhaimmillaan mahdollisimman tuoreena. Se sopii mainiosti ihan sellaisenaan nautittavaksi fiilistelyolueksi, mutta on myös käyttökelpoinen riittävän tuhdille ja hieman makeaan taittuvalle safkalle – sellaisille, kuten imelällä grillisoosilla varustettu nyhtöpossu tai seitanpaisti karamellikastikkeella.

Lyhyesti: Iso, vaikuttava, ihastuttavan moniulotteinen ja maukas hollantilainen amber tripel mikälie.

Arvio: Erinomainen – taattua 't IJ -laatua! 5/5.

Hinnan (2,69e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

21.1.16

Šember Brut 2005

Šember Brut 2005
  • Valmistaja: Šember
  • Tyyppi: Kuohuviini, Kvalitetno Pjenušavo Suho
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Kontinentalna Hrvatska, Zagrebačka županija, Plešivica
  • Rypäleet: Chardonnay, Welschriesling, Plavec Žuti
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 575 Kn (~75,83e; Heinäkuu 2015, Wine Bar Razonoda)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viimekesäisellä Kroatian-matkallamme ei kyllä tullut pahemmin kuplivaa juotua. Tämä on kyllä ihan ymmärrettävää, sillä erityisesti Dubrovnikin seutu – eli se alue, jossa me matkailimme – on tunnettu lähinnä tuhdeista punaviineistään ja makeista jälkiruokaviineistään. Kroatia muutenkin on enemmän puna- ja valkoviinimaata – kuohuviinejä ei juurikaan ole valmistettu. Vasta viime vuosina asiaan on tullut muutos joidenkin Manner-Kroatian (Kontinentalnsa Hrvatska) tuottajien ryhtyessä panostamaan myös kuohuviinituotantoon. Ne muutamat kroatialaiset kuohuvat, jotka reissun alkupuolella tuli testattua, eivät kuitenkaan valaneet juurikaan uskoa maan skumpantuotannon tasoon.

Pysähtyessämme Dubrovnikin vanhankaupungin sydämessä sijaitsevaan viinibaari Razonodaan lasilliselle (eli parille) piti kuitenkin ottaa testiin lasi kuplivaa – baarin viinilista vakuutti nimittäin heti ensi silmäyksellä tasollaan mm. useamman oranssin viinin osastollaan. Listalta valikoitui lasillinen (10 cl, 85 Kunaa eli n. 11,21e) baarin kalleinta kuohuviiniä, joka oli peräti 10 vuoden ikään ehtinyt vuosikerrallinen Šember Brut.

Kroatian pääkaupunki Zagrebin ympärillä sijaitsee Zagrebin piirikunta (Zagrebačka županija), joka on tullut tunnetuksi erityisesti kepeistä ja raikkaista valkoviineistään. Erityisesti Plešivican mäkeä ympäröivä alue on kerännyt mainetta korkeatasoisena viinialueena ja onpa alue peräti lanseerannut oman "viinitien", jonka varrella sijaitsee yli 40 perheomisteista viinitaloa, joista monet esittelevät mielellään kiinnostuneille niin viinejään kuin muita tuottamiaan elintarvikkeita sekä paikallisia ruokia. Yksi alueen merkittävimmistä viinitaloista on Donji Pavlovčanin kylässä sijaitseva Šemberin perheomisteinen viinitalo, joka on kerännyt lyhyessä ajassa positiivista mainetta laadukkailla kuohuviineillään. Vaikka Šemberin suku on viljellyt viiniköynnöksiä pitkälti toistasataa vuotta, on markkinoille saapunut ensimmäinen Šemberin nimeä kantava, itse tuotettu viini vasta vuonna 1991. Toinen merkittävä vuosi on 1997, jolloin viinitalo laajensi tuotantoaan myös kuohuviinien suuntaan – historiaa kuohuviinien osalta talolla on siis vasta alle 20 vuotta.

Koska Šemberin kotisivuilla ei mainita mitään vuosikertakuohuvien tuotannosta, en lupaa että tämän viinit speksit ovat samat, kuin Šemberin kotisivujen (todennäköisesti vuosikerrattoman) kuohuviinin speksit. Talon tietojen mukaan viini valmistetaan kolmesta rypäleestä: Chardonnay on nyt tunnetusti yksi luotettavimmista rypälelajikkeista kuohuviinien tuotantoon (kuten ovat todenneet sellaiset alueet kuten mm. Champagne, Jura, Bourgogne, Cava, Franciacorta, Alta Langa, Trento...); yleensä Keski-Euroopassa tavattu Welschriesling taas ei ole juurikaan kerännyt mainetta muuna kuin keskinkertaisena ja neutraalina lajikkeena, mutta rypäleen (sikäläisittäin Graševina) tiedetään nykyisin olevan kotoisin Manner-Kroatiasta ja sen sanotaan tuottavan siellä parasta mahdollista laatua; Plavec Žuti ("keltainen Plavec") taas on sekoituksen mielenkiintoisin lajike, sillä sitä tavataan käytännössä vain Zagrebin piirikunnan kolmella viinialueella sekä pienissä määrin Slovenian puolella. Lajiketta on perinteisesti käytetty lähinnä pöytärypäleenä, sillä se tuottaa yleensä melko neutraaleja, erittäin hapokkaita viinejä, jotka saavuttavat n. 11-12% alkoholipitoisuuden. Rypäleen suosio viineissä on kuitenkin kasvanut viininviljelymenetelmien kehittyessä: satomääriä rajoittamalla lajikkeesta on onnistuttu saamaan varsin uskottavia yhden lajikkeen valkoviinejä, minkä lisäksi matala-alkoholisuus ja korkea hapokkuus tekee siitä erittäin käyttökelpoisen raaka-aineen kuohuviineihin. Viinin on annettu kypsyä hiivasakan päällä vähintään 36 kk ennen sakanpoistoa ja uudelleenkorkitusta.

Viinillä on intensiivinen, jo hieman kehittyneen sitruunankeltainen väri.

Lasista kohoaa runsas, houkutteleva ja hieman makeaan taittuva tuoksu, jossa tuntuu mantelitahnaa, ananasvetoista keltaista hedelmäisyyttä, kypsiä sitrushedelmiä, briossista paahteisuutta, kevyttä leipäisyyttä ja ujoa oksidatiivista pähkinäisyyttä. Tuoksusta on vaikea sanoa paljonko siitä autolyysin ja paljonko iän mukanaan tuomaa paahteisuutta, mutta tuoksusta on selvää, ettei viini ole enää nuori – mutta ehdottoman elinvoimainen ja vivahteikas kylläkin!

Viinin kuiva maku on intensiivinen ja se tuntuu tuoksua paljon vähemmän kehittyneeltä, vaikkakin kymmenen vuotta ovat jättäneet myös makumaailmaan jälkeensä. Kielellä pyörii kypsää omenaa, mehukasta sitruksisuutta, märän kivistä mineraalisuutta, hienostunutta autolyyttistä paahteisuutta, kevyttä pähkinäistä kehittyneisyyttä ja aavistus valkoista persikkaa. Erilaiset kehittyneisyyden ja paahteisuuden tuomat vivahteet antavat kokonaisuuteen hyvin hurmaavan, kevyesti reunoiltaan kärähtänyttä paahtoleipää muistuttavan alavireen. Suutuntuma on keskitäyteläinen, vakuuttavan ryhdikäs ja kokonaisuutta sävyttää elegantti, hyvin pienikokoinen ja pehmeä mousse.

Viinistä jää suuhun tasainen, kypsän omenainen, kevyesti kivisen mineraalinen, hillityn pähkinäinen ja paahtoleipäisen paahteinen jälkimaku. Viinin jälkivaikutelma on napakan hapokas, pitkäkestoinen ja kompleksisen paahteisten vivahteiden sävyttämä.

Kyllä kannatti luottaa intuitioon ja testata vielä yksi kuohuva! Tämä 10-vuotias Šember Brut nimittäin räjäytti pankin totaalisesti uskomattoman hienostuneella ja moniulotteisella tuoksu- ja makumaailmallaan sekä ryhdikkäällä olemuksellaan; en ole varma, olisiko viini sokkona mennyt shamppiksesta shamppanjamaistelussa, mutta sellaisenaan se voisi mennä varsin helposti hyvin pitkään kellaroidusta laatushampoosta! En rehellisesti ollut mitenkään osannut odottaa, että Kroatiasta löytyisi näin kovatasoista, shamppisten kanssa kilpailevaa kuohuviiniä.

Olihan viinillä toki myös hintaa, mutta pullo oli kyllä hinnoiteltu ravintolahinnoin ja Dubrovnikin kenties korkeahintaisimmilla nurkilla – siltikin sitä koki saaneensa hyvin vastinetta rahoilleen! Todennäköisesti viiniä voi löytää merkittävästi edullisempaankin hintaan laadukkaista kroatialaisista viinimyymälöistä, mutta tarkkoja lukuja en osaa sanoa, koska viinistä ei löydy netistä mitään tietoa (vuosikerratonta Šemberiä saa näköjään n. 15 euron hintaan). Jos tätä vuosikerrallista löytyy jostain, voi sille antaa vielä hyvin lisää ikää kellarissa: tämäkin viini tuntui 10-vuotiaana olevan vielä matkalla ylöspäin!

Lyhyesti: Äärimmäisen vaikuttava, hienostunut, kompleksisen paahteinen ja rakenteikas, shamppanja-tasoinen kroatialaiskuohuva.

Arvio: Erinomainen – upea, tyylikäs esitys, joka kertaheitolla sai vakuutettua meikäläisen kroatialaisten kuohuviinien potentiaalista. Tämän hetken äärimmäisen pienellä otoksella helposti paras koskaan maistamani kroatialaiskupliva.

Hinnan (~75,83e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

20.1.16

Mikkeller Orange Yuzu Porter

Mikkeller Orange Yuzu Glad I Said Porter
  • Valmistaja: Mikkeller
  • Tyyppi: Olut
  • Maa: Tanska (Belgia)
  • Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,39e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Välillä kyllä ihmetyttää, miten Mikkeller ehtii edes kehitellä oluitaan, saati valmistuttaa niitä, kun niitä taitaa tulla helposti peräti satoja erilaisia vuodessa. Ei siinä ole mitään ihmeellistä, jos markkinoille pamahtaa joku perus-wit tai jenkki-IPA, mutta entä sitten kun ollaankin kötöstelty vehnällä ja maitosokerilla tuunattu portteri, jonne on tungettu sekaan myös appelsiinia ja yuzu-hedelmää, eli aromaattista, aasialaista hapanmandariinia? Pitää testata.

Pullon etiketin on suunnitellut Mikkellerin hovitaiteilija, philadelphialainen naivistitaiteilija Keith Shore, ja siitä on hieman vaikea saada selvää, mikä on oluen varsinainen nimi. Monessa paikassa olut kulkee yksinkertaisesti nimellä "Orange Yuzu Porter", mutta usein näkyy myös nimi "Orange Yuzu Glad I Said Porter". Onpa joku tainnut käyttää koko oluen etiketin tekstiä "Knock Knock Who's There? Orange! Orange Who? Orange Yuzu Glad I Said Porter" -nimeä, mutta omasta mielestäni se menee jo hieman kömpelön puolelle. Hieman vain. Edes KKWT?O!OW?OYGISP-lyhenne ei helpota asiaa merkittävästi.

Portterin väri on hyvin tummanpuhuvan mustanruskea ja lähes täysin läpinäkymätön. Vaahtokukka on erittäin runsas, kuohkea, kestävä ja väriltään vaaleanruskea, minkä lisäksi se jättää todella paljon paksua pitsiä.

Tuoksu on ennen kaikkea erittäin hedelmäinen, mutta kunnon portterin henkeen kohtalaisen paahteinen. Tuoksun yleisvaikutelma tuo heti mieleen appelsiinitäytteisen metrilakun, kun taas hieman kirpeämpänä ja trooppisempana, mutta aavistuksen hennompana häilyvä yuzu tuo myös selvän ja melko voimakkaan omaleimaisuuden tuoksuun. Taustalta erottuu hillittyä vihreää yrttisyyttä, kevyttä paahtomallasta ja maltillista kärtsää.

Kuiva mutta portteriksi mukavan raikas maku on paahteinen, erottuvan muttei hallitsevan sitrushedelmäinen, jälkiuunileipäinen, kevyen kärtsäinen ja kohtalaisen katkerohumaloitu. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja sitä tukee napakka, pikkuruinen hiilihappo.

Jälkimaussa tuntuu paahteista kärtsää, jälkiuunileipää, kevyttä mausteisuutta, hentoa sitruksisuutta ja varsin tuntuvaa, yrttisenä ja saippuaisena tuntuvaa katkerohumalaa.

Aluksi Orange Yuzu Porter vaikuttaa olevan todella omituinen – harvemmin sitä yuzu-hedelmää tapaa oluesta ja appelsiininkin aromit tulevat pääasiassa aromihumalista – mutta kunhan suu tottuu oluen sitrushedelmäisiin piirteisiin, on myönnettävä, että olut on yllättävän tasapainoinen! Tuoksun aromikas ja selvän hedelmäinen aromimaailma on kuitenkin selvästi omaleimaisempi kuin enemmän perinteistä portteria muistuttava makupuoli. Varsin hillittynä pysyvä alkoholi (5%) pitää kokonaisuuden ihastuttavan juotavana, eikä olut siltikään kärsi monen "matala-alkoholisen" portterin tyyppiviasta, eli ohuesta ja vetisestä suutuntumasta.

Tämä on taas näitä oluita, jotka melkein missä tahansa muussa panimossa jäisivät todennäköisesti lähinnä epätasapainoisiksi yrityksiksi, mutta Mikkellerin käsittelyssä näinkin friikistä oluesta tulee hämmentävän maukasta ja juotavaa tavaraa. Olen hämmentynyt, mutten oikeastaan niin yllättynyt – kyllä Mikkelleriin voi näissä asioissa luottaa. Melkeinpä suurin miinus tulee oluen hinnasta, joka on piirun verran kovan oloinen tämän tasoisesta ja 0,33-kokoisesta portterista. Ei mitenkään ryöstöhintainen Suomalaiseen hintatasoon peilaten, mutta ulkomaisten nettikauppojen hinnoitteluun nähden vähän yläkanttiin.

Lyhyesti: Kevyt, mutta hämmentävän tasapainoinen, juotava ja maukas appelsiini-yuzuhedelmä-vehnäportteri. Toimiva friikkisirkus perinteiseen Mikkellerin tyyliin.

Arvio: Hyvä – ei tämä ole mikään supervaikuttava olut, josta tulisi kertaheitolla ykkössuosikkini, mutta tyylissään varsin maukas esitys ja positiivinen yllättäjä (koska rehellisesti en osannut odottaa kovinkaan paljoa hedelmäportterilta).

Hinnan (5,39e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

19.1.16

Ornellaia 2011

http://www.alko.fi/tuotteet/901197/
Ornellaia 2011
  • Valmistaja: Tenuta dell'Ornellaia
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Bolgheri Superiore
  • Maa: Italia
  • Alue: Toscana, Livorno, Bolgheri
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (51%), Merlot (32%), Cabernet Franc (11%), Petit Verdot (6%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 147,00e (Marraskuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 147,00e (Tammikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Aivan Toscanan rannikolla sijaitseva Bolgheri oli pitkään täysin tuntematon viinialue, jossa tuotettiin lähinnä mitäänsanomattomia valko- ja roséeviinejä. Kun vuonna 1974 Tenuta San Guidon Bordeaux'n henkeen tuottama Sassicaia voitti Decanter-lehden järjestämässä maistelussa monet Bordeaux'n arvoviinit, siirtyi yhtäkkiä viinimaailman valokeila tähän Toscanan unohdettuun kolkkaan ja moni tuottaja ryhtyi tuottamaan alueella Sassicaiaa imitoiden viinejä Bordeaux'n punaisista rypäleistä. Alueelle on ilmestynyt monia kulttimaineeseen nousseita viinitarhoja ja -taloja, joista Tenuta San Guidon ohella tunnetuimpia lienevät Marchesi Antinorin Guado al Tasso ja Tenuta dell'Ornellaia.

Tenuta dell'Ornellaia sai alkunsa vuonna 1981, kun markiisi Lodovico Antinori perusti viinintekijä Tibor Gálin avustuksella oman viinitalon suoraan setänsä, markiisi Mario Incisa della Rocchettan, kuuluisan Tenuta San Guidon viinitalon naapuriin. Huhut kertovat, että Lodovico Antinori halusi kilpailla viinillään setänsä (ja serkkunsa Nicolò Incisan) Sassicaian ja isoveljensä Piero Antinorin Solaia-viinin kanssa – tähän Piero Antinori taas vastasi tuottamalla Guado al Tasso -viiniä Antinorin Bolgherissa sijaitsevalla tilalla. Alusta asti Ornellaialla on toiminut konsultoivana viinintekijänä mm. superkypsistä Bordeaux'n viineistä tunnettu Michel Rolland. Nykyisin Tenuta dell'Ornellaialla on kaksi tarhaa (Ornellaia, 41 ha ja Bellaria, 58 ha), joiden yhteenlaskettu viljelty pinta-ala on n. 76 ha. Näillä tarhoilla viljellään perinteisiä Bordeaux'n lajikkeita (Cabernet Sauvignon, Cabernet Franc, Merlot, Petit Verdot, Sauvignon Blanc), minkä lisäksi talolla on myös hyvin pieniä, kokeellisia palstoja, joilta löytyy valkoisia Viognier- ja Petit Manseng -köynnöksiä. Ornellaia-tarhalta valmistetaan talon ykkösviini, minkä lisäksi Masseto-mäen Merlot-tarhoilta valmistetaan talon "kakkosviini" Masseto, joka on kuitenkin usein ollut jopa halutumpi ja hinnakkaampi viini kuin itse Ornellaia. Muita talon viinejä ovat mm. kakkosviini, Le Serre Nuove, ja ns. perusviini, Le Volte.

Bolgherissa vuosikerta 2011 oli normaalia lämpimämpi, minkä vuoksi sadonkorjuu aloitettiin poikkeuksellisen aikaisin jo elokuun loppupuolella ja saatiin päätökseen syyskuun lopulla. Käsinpoimituista rypäleistä saatu mehu kävi aluksi viiniksi terästankeissa viikon ajan, jokainen rypälelajike ja palsta erikseen viiniytettynä, minkä jälkeen viinin vielä annettiin maseroitua kuorten kanssa kahden viikon ajan. Tämän jälkeen viini siirrettiin barrique-tynnyreihin (70% uusia, 30% käytettyjä) malolaktista käymistä ja kypsymistä varten. 18 kk tynnyrikypsytyksen jälkeen eri rypälepalstat ja lajikeviinit sekoitettiin halutuksi blendiksi, minkä jälkeen sekoitettu viini siirrettiin takaisin tynnyreihin asettumaan 6 kk ajaksi. Lopuksi viinin annettiin kypsyä vielä 12 kk ajan pulloissa ennen markkinoillelaskua.

Viinillä on lasissa hyvin tiivis, jähmeäliikkeisen konsentroitunut ja väriltään läpinäkymättömän punamusta habitus.

Tiivis ja tömäkkä tuoksu on kyllä erittäin intensiivinen, mutta tuo rehellisesti mieleeni enemmän uuden maailman hedelmäpommimonsterit kuin Toscanan tai Bordeaux'n viinit: nokkaan suorastaan vyöryy suklaata, kuivattua luumua, kypsää karhunvatukkaa, makeaa mustaherukkaa, pölyistä puisevuutta, kevyesti makeana tuntuvaa hiiltynyttä tammea ja aavistus rusinaa.

Kuten Ornellaian ulkonäkö ja tuoksu antavat odottaa, on viinillä on kepeyttä ja eleganssia kuin lyijyharkolla: olemus suussa on tiivis, suht täyteläinen ja erittäin konsentroitunut. Tummanpuhuvassa makumaailmassa tuntuu päällimmäisenä kypsää kirsikaa, kuivattua luumua, tummaa metsämarjaisuutta ja voimakasta bitterisyyttä. Hyvin hallitsevana tuntuva uusi tammi tuo kokonaisuuteen irtonaisena tuntuvaa makeaa tammea, mutta myös bitterisen palaneita ja tumman suklaisia sävyjä, jotka antavat muhevalle ja makealle makumaailmalle tiukkaa karvautta ja rosoa. Taustalla häilyy aavistus minttuista yrttisyyttä. Viinin happosektorista on vaikea sanoa mitään erityistä, koska näin tömäkän konsentraation alla ei tunnu minkäänlaiset hapot riittävän – erittäin runsaita ja positiivisella tavalla aggressiivisia tanniineja kuitenkin riittää varsin reippaanlaisesti ja ne onnistuvan pitävään viinin mallikkaasti paketissa.

Suuhun jää viinistä makea, maitosuklaisen tamminen, tumman metsämarjainen ja kuivatun luumuinen jälkimaku, jota tummempi, karvas suklaisuus ja bitterinen tanniinisuus ryhtyvät kuivattamaan nopeasti. Viini jättää intensiivisen, karhean bitterisen, pitkäkestoisen ja suutakuivattavan jälkivaikutelman.

Ornellaia tuntuu olevan jälleen yksi näitä kulttitason superviinejä, joissa ei niinkään ole ideana se, miltä viini maistuu, vaan se, paljonko siihen saa tungettua tammea. On viinin hedelmässä kyllä sen verran jytyä, ettei se pelkästään jää tammen alle, vaan puskee myös sen rinnalle, minkä lisäksi viinillä on varsin vaikuttava rakenne, mutta pakko silti myöntää, ettei tämmönen järjetöntä massaa ja täysin epäsopusuhtaista uuden tammen määrää edustava tyyli kyllä herätä minkäänlaisia ihastumisen tunteita – päin vastoin.

Kenties Ornellaialle voi kuitenkin muutaman kymmenen vuoden kellarointi tehdä ihmeitä – kenties viinin mörssärimäinen habitus kevenee eläkepäivien lähestyessä ja mahdollisesti myös viinin tällä hetkellä täysin naurettava tammisuus integroituu vuosien myötä osaksi kokonaisuutta? Vaikka viini ei muuten tunnu hirveästi eroavan uuden maailman vastaavanlaisista superpunaviineistä (mistä varmasti suuret kiitokset kuuluu monsieur Rollandille), on siinä sentään monille italialaisille viineille tyypillistä tiukkuutta ja rakennetta, jollaista ei kyllä uuden maailman viineistä tahdo löytää.

Oli miten oli, viinin paikka on ehdottomasti kellarissa. Näin nuorena ja primäärisenä Ornellaia menee täysin hukkaan – se vaikuttaa vain tanniiniselta tammiuutokselta, ei toistasataa euroa maksavalta kulttiviiniltä! Kenties 15–20 vuotta vartomalla viini kykenisi tarjoamaan jotain oikeasti mielenkiintoista – sekä vastinetta viinin hinnalle.

Lyhyesti: Todella massiivinen, konsentroitunut, hallitsevan tamminen, kypsänmakea ja voimakkaan bitterinen kulttiviini Toscanasta. Kellariin kypsymään.

Arvio: Erittäin hyvä – moderniksi, ääriuutokselliseksi tammipommiksi ihan mallikas esitys ja varmasti tyylilajinsa parhaita edustajia, jos tyylistä tykkää. Omasta mielestäni taas viinin jyräävä tammisuus peittää sen hedelmää ja persoonaa niin paljon, että sen laatu tuntuu jo suorastaan kärsivän.

Hinnan (147,00e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

18.1.16

Meneer de Uil Ledaig Imperial Stout 2015

Meneer de Uil Ledaig Barrel Aged Imperial Stout 2015
  • Valmistaja: Het Uiltje
  • Tyyppi: Olut, Stout/porter
  • Maa: Alankomaat
  • Alue: Pohjois-Hollanti, Haarlem
  • Maltaat: Amber-, Cara-, München-, paahto-, Pale-, suklaa-
  • Humala: East Kent Golding
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,99e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Vuonna 2012 ensimmäiset oluensa julkaissut hollantilainen Het Uiltjen panimo on hyvin lyhyessä ajassa kerännyt paljon nimeä ja mainetta erilaisilla kokeellisilla oluillaan. Tämä tarina ei kyllä sinällään ole mitenkään ainutlaatuinen, sillä pienpanimobuumin vallattua maailman 2000-luvulla tuntuu Hollannissa sijaitsevan ne kaikista kokeellisimmat ja parhaiten laatikon ulkopuolella ajattelevat panimot (hyvänä esimerkkinä de Molen)! Het Uiltje ei kuitenkaan ole mikään poikkeus tähän sääntöön. Panimon Meneer de Uil ("Herra Pöllö") -sarja ei ole ehkä maailman omintakeisin, sillä kyseessä on vain tynnyrikypsytettyjen imperial stoutien linjasto, mutta persoonaa näihin oluisiin Het Uiltje on tuonut käyttämällä eri viskitislaamojen tynnyreitä: jokainen sarjan olut on saanut nimensä siitä tislaamosta tai viskistä, jonka tynnyrissä olut on kypsynyt ennen pullotusta. Esimerkiksi tämä nyt arvioitava olut on kypsynyt Ledaig-tynnyreissä.

Ledaig on Mull-saaren ainoan tislaamon, vuonna 1798 perustetun Tobermory distilleryn, kenties kuuluisin viski. Tobermoryn päätuotanto on keskittynyt hedelmäiseen Tobermory Single Malt -viskiin, jota käytetään myös monessa kuuluisassa blend-viskissä, mutta tislaamo tuottaa myös pieniä määriä tömäkästi turvesavustettua Ledaigia, joka tunnetaan monien Islayn saaren viskien jälkeen yhtenä Skotlannin savuisimmistä viskeistä.

Oluella on lähes täysin läpinäkymättömän mustanpuhuva väri, sekä melko maltilliseksi jäävä, mutta erittäin tiivis ja kestävä, cappuccinomaisen rusehtava vaahtokukka.

Kuten odottaa saattaa, on tuoksussa etualalla äärimmäisen selvää, voimakkaan turvesavuista ja jodimaista viskisyyttä. Nenän totuttua turpeisen viskin antamaan turpasaunaan, rupeaa oluen nokkasektorilta löytymään muutakin, kuten mm. lakritsia, kosteaa metsämaata, kevyttä tervaleijonaa, hillittyä balsamicoa ja maltillista paahteista mallasta.

Oluella on varsin täyteläinen, muttei kuitenkaan ylimitoitetun tuntuinen suutuntuma. Voimakkaasta mausta erottuu tervaa, melko selkeää turvesavua, lakritsia, kohtalaisen voimakkaaksi kasvavaa salmiakkista suolaisuutta, kevyttä paahteisuutta, hennon viskisen maltaista mausteisuutta ja hentoa mämmiä. Tuhdeille imperial stouteille tyypillisesti hiilihappoisuus on erittäin pientä.

Runsaassa jälkimaussa alkoholi (11,3%) tuntuu ensimmäistä kertaa kunnolla, sillä oluen kuivakka, erittäin pitkä ja kevyen karvas jälkivaikutelma on myös melko selvän lämmin ja nielussa hokaavana tuntuva. Jälkimaussa on myös runsaasti syvyyttä ja kerroksellisuutta: aluksi kielelle jää lähinnä voimakkaan turvesavuisia ja jodimaisia piirteitä, mutta niiden alta paljastuu särmikästä ja lakritsisen makeaa mausteisuutta ja kevyttä tervaisuutta. Yrttisen vihertävä bitterisyys kasvaa muiden makujen haihtuessa ja viipyilee todella pitkään kielellä kuivakan savuisuuden ja jodisuuden kanssa.

Meneer de Uil Ledaigissa tynnyrin tuomat piirteet ovat sen verran hallitsevia, että olut on kuin turvesavuista viskiä, jota voi pienten siemausten sijaan hörppiä suuhun suuria suullisia! Tämä on siis kaikin puolin tömäkkää tavaraa, jota voimakkaan turpeiset ja tervaiset piirteet hienosti komppaavat.

Olut on tuskin kaikkien makuun – voin epäillä, että olut ei hurraahuutoja herätä, jos voimakkaan turpeiset viskit eivät ole lähellä sydäntä – mutta koska olen itse niin imperial stoutien kuin Kilchomanin ja Ardgebin kaltaisten mörssäreiden vankkumaton fani, onnistuu olut naittamaan yhteen hyvin vakuuttavasti kaksi ihailemaani juomatyyliä yhdeksi, erittäin toimivaksi ja maukkaaksi kokonaisuudeksi! Oluesta voisi saada mahdollisesti jopa entistä jännittävämmän keskipitkällä kellaroinnilla, mutta kyllä tämä toimii nykykunnossakin hävyttömän hienosti hedonistiseen nautiskelukäyttöön.

Lyhyesti: Olut, joka tahtoisi olla turvesavuinen viski, mutta onkin imperial stout. Reilulla kädellä jöpeää turpeisuutta, lakritsia, runsautta ja massiivisuutta. Erittäin jepa.

Arvio: Erinomainen – tämä on kuin pirun hyvä imperial stout, mutta parempi. Ei missään nimessä turvesavun vihollisille.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.