Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

23.5.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1415 viiniä, 275 olutta, 12 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


23.6.17

Eric Bordelet Poiré Granit 2014

Eric Gordelet Poiré Granit 2014
  • Valmistaja: Eric Bordelet
  • Tyyppi: Siideri, Poiré / Perry
  • Maa: Ranska
  • Alue: Loire, Mayenne, Charchigné
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 18,60e (Joulukuu 2015, Systembolaget)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Maailman laatusiideriskene on kyllä pieni. Kyllähän sitä tasokkaita siidereitä löytyy mm. Englannista, Ranskasta ja Espanjasta – sekä toki pienemmissä määrissä myös muistakin maista, mukaanlukien Suomesta – mutta ylipäänsä artesaanisiiderien tarjonta on olematonta verrattuna maailman laatuviineihin ja pienpanimo-oluisiin. Ei myöskään ole olemassa oikeastaan mitään vastaavaa siiderintuottajaa kuin mitä viini- tai pienpanimo-olutpuolelta löytyy.

Paitsi Eric Bordelet.

Eric Bordelet ei kyllä ole mikään vastaavalla tavalla tunnettu nimi kuin esimerkiksi Domaine Romanée-Conti tai Château Lafite-Rothschild, mutta asioista perillä olevien siiderinharrastajien keskuudessa miehen nimi kyllä herättää lähes vastaavantasoista arvostusta. Tämä pariisilaisen L'Arpège-ravintolan entinen sommelier siirtyi tuottamaan siidereitä Bretagnen ja Normandian välimaastossa sijaitsevaan Charchignéen vuonna 1992 visionaan, että siidereitä ei tulisi tuottaa omina juominaan, vaan enemmän kuin viiniä. Bordelet on hankkinut 19 hehtaaria omena- ja päärynäistutuksia, joita hän tätä nykyä viljelee biodynaamisesti. Istutuksista 4,5 ha on vanhoja, 40–50-vuotiaita omenapuita, 7 ha vuonna 1992 istutettuja omenapuita ja 7,5 ha vuonna 1992 siideripuita. Kaikki Bordelet'n 20 omena- ja 15 päärynälajikkeita on paikallisia, erityisesti siiderinvalmistukseen sopivia lajikkeita.

Siiderinvalmistuksessa Bordelet'n keräämät hyvin kypsät omenat ja siiderit aluksi siirretään viileään, hyvin tuuletettuun varastotilaan kypsymään ja haihduttamaan hieman nestettä 3–5 viikon ajaksi. Tämän jälkeen hedelmät jauhetaan ja niistä puristetaan mehu perinteisellä prässillä. Hedelmistä saatu mehu käytetään siideriksi villihiivoilla hitaasti viileässä lämpötilassa ja mehu lapotaan monta kertaa uuteen kypsymisastiaan mahdollisimman kirkkaan siiderin saamiseksi. Lappoamisen myötä hiivan määrä käyvässä siiderissä vähenee ja siidereiden käyminen hidastuu; kun siiderien käyminen rupeaa olemaan lopuillaan, Bordelet pullottaa siiderinsä, jolloin loppuun käyvä siideri saa hiilidioksidikuplansa luonnonkorkilla suljetussa pullossa. Bordelet ei koskaan chaptalisoi siidereitään, eli hän ei koskaan lisää sokeria siidereihinsä, vaan ne ovat luonnostaan makeita – lukuun ottamatta kuiviksi käytettyjä Brut-siidereitä.

Vaikka Bretagne ja Normandia ovat tunnettuja ensisijaisesti omenasiidereistään, on Bordelet'n lippulaivatuote erikoisesti päärynöistä valmistettu siideri Granit. Bordelet'n päärynätarhoista n. 1 hehtaarin alueella, graniittimaaperässä kasvaa ikivanhoja, peräti 300-vuotiaita ja useiden kymmenien korkeuteen kasvavia päärynäpuuvanhuksia; Granit-siideri valmistetaan yksinomaan näiden puiden mikroskooppisen pieniksi kasvavista hedelmistä.

Granitilla on vaaleanvihreä väri, jonka ansiosta se menisi helposti kuohuviinistä.

Lasista kohoaa hillitysti aromaattinen, kuivakan päärynäinen ja viehkeä tuoksu, jossa tuntuu myös hillityn kukkaisia ja aavistuksen märän kivisiä, kesäisiä aromeja.

Suussa siideri tuntuu olevan kuiva ja kirpeä, mutta kielen kärjessä erottuva ujo makeus paljastaa, että siiderissä kyllä on jäännössokeria – se ei vain juurikaan tunnu kokonaisuudessa. Suussa siideri on yleisolemukseltaan kepeä, kivisen mineraalinen ja tuntuvan hapokas – tämä ei ole alueelle tyypillinen, raskastekoinen, ylikypsää makeutta vihjaileva ja brettaisen funky maalaissiideri, vaan lähes painottoman kepeä, hienoviritteinen ja äärimmäisen puhdaspiirteinen siideri. Makumaailmaa hallitsevat enemmän viheromenaiset ja ujon sitruksiset piirteet kuin yleensä poiré-siidereihin yhdistetty mehukkaan makea, suoraviivainen hedelmäisyys. Taustalla häilyy lähinnä kirpeää, raa’ahkon päärynäistä hedelmää, kivipölyisyyttä ja ujoa mausteisuutta. Kokonaisuutta sävyttää erittäin pieni ja pehmeä hiilihappo.

Siideri jättää suuhun kirpeän mutta silti myös kevyesti makean, hapokkaan päärynäisen, viheromenaisen ja ujosti kivisen mineraalisen jälkimaun. Suuhun jäävä keskipitkä jälkivaikutelma on raikas, maukas ja suutapuhdistavan mineraalinen.

Kuten aikaisemmin sanoin, Bordelet'n siideri on tyylillisesti hyvin erilainen kuin Bretagnen ja Normandian tyypilliset siiderit, jotka valmistetaan usein ylikypsistä omenoista hyvin vanhoilla, perinteisillä välineillä, jolloin lopputuloksena on raskastekoisia, ylikypsän omenaisia ja rustiikkisen brettaisia siidereitä. Tämä ei ole myöskään tyypillinen, makea, suoraviivainen ja pehmoinen päärynäsiideri. Päin vastoin, Bordelet'n Granit on hämmentävän kepeä, puhdaspiirteinen ja hienostunut esitys, joka muistuttaa tyylillisesti enemmän hyvin kepeää ja hillittyä kuohuviiniä, jonka vaatimaton 4% alkoholipitoisuus pitää äärimmäisen juotavana ja freesinä. Eniten tässä siiderissä hämmentää se, miten se vaikuttaa monin paikoin erittäin kuivalta, vaikka kokonaisuudessa on jäännössokeria ihan reilusti – viininä tämä olisi jotain puolikuivan ja puolimakean välimaastosta. Kokonaisuus silti tuntuu ensisijaisesti todella kuivalta ja raikkaalta, kiitos tuntuvan hapokkuuden ja kivisen mineraalisuuden!

Moni taho mainitsee Bordelet'n siiderien olevan erittäin kypsytyskestävää tavaraa ja erityisesti Granit'n sanotaan olevaan talon tuotannosta sitä kellaroitavinta. Tätä ajatellen pitänee pitää silmät auki, jos tätä ainutlaatuista siideriä sattuisi tulemaan vastaan – tämä siideri kun oli (viime kesänä juotuna) vain 2 vuoden ikäistä, oli kokonaisuus erittäin primäärisen tuntuinen. Olisikin erittäin mielenkiintoista päästä testaamaan mahtaako Bordelet'n tuotteiden kypsytyskestävyys olla maineensa mukaista, eli mahtaakohan siiderit todella kehittyä vuosien ajan kellarissa! Siiderien iän seuraaminen on toki hieman hankalaa, sillä pullojen etiketti ei vuosikerroista puhu mitään – tämän meikäläisenkin pullon vuosikertakin paljastui vasta avaamisen yhteydessä pullon korkista!

Lyhyesti: Hämmentävän elegantti, puhdaspiirteinen ja mineraalinen prestige-päärynäsiideri, joka muistuttaa enemmän laatukuohuviiniä kuin siideriä.

Arvio: Erinomainen – hands down paras maistamani päärynäsiideri. Bordelet ei petä.

Hinnan (18,60e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.

25.5.17

Tuottajaesittely: Gavalas

Viimekesäisellä Santorinin-reissullamme tulimme kaikenlaisen muun seikkailun ohella tehneeksi mönkijällä reissun saaren eteläosista löytyvälle punaiselle rannalle. Palastessamme takaisin kohti majapaikkaamme, Kamarin kylää, tuli matkan varrelta Megalochorin kylässä bongattua kyltti, joka viittoi Gavalasin viinitalolle. Sen kummemmin asiaa ihmettelemättä mönkijästä vilkku päälle, käännös oikeaan ja seikkailemaan kyltin osoittamaan suuntaan!

Gavalasin viinitalo löytyy siis pienen, hiljaisen ja ulkopuoliselle myös hieman sokkeloisen Megalochorin kylän keskeltä, kun vain tarpeeksi jaksaa seikkailla pienten talojen keskellä. Kun tarpeeksi monta kertaa on mutkitellut kylän pikkukatuja vasemmalle ja oikealle, päätyy lopulta hieman avarammalle parkkipaikalle, jonka reunoilla seisoo rivissä myös viininvalmistuslaitteistoa – tässä vaiheessa ei tarvita kovinkaan kummoisia salapoliisintaitoja, jotta voi päätellä löytäneensä vihdoin perille.

Parkkipaikan laidalta löytyvät portaat alas, joita pitkin päädytään pöydin ja penkein katetulle viinitalon sisäpihalle. Täällä voi tutustua kaikessa rauhassa viinitalon tarjontaan, mutta ennen kuin asetumme alas ja pyydämme talon viinit maisteltaviksi, tiedustelemme mahdollisuutta tutustua myös viinitalon viininvalmistuspuoleen, mikä myös meille ilomielin sallitaan. Mukaamme myös liittyi viinitalon työntekijä, joka ryhtyy kertomaan meille talon historiaa.

  • Gavalas on yksi Santorinin perinteisiä viinintuottajia, joka toimii edelleen perinteisessä kánavassa. Gavalasin kánava, eli vulkaanisen maan sisään kaivettu viininvalmistustila, on rakennettu yli 300 vuotta sitten.
  • Viinitalo on toiminut yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1895 Megalochorin kylässä. Alun perin viinitalo tuotti omien tarhojensa rypäleistä viiniä, jota myytiin ympäri Santorinin saarta sekä Aleksandrian kaupungissa, Egyptissä. 1930-luvun alusta toiseen maailmansotaan asti Gavalasin viinejä myytiin myös Ateenassa ja Piraeusissa.
  • Toisen maailmansodan jälkeen talon viinintuotanto oli noin 30 vuoden ajan melko heikoissa kantimissa ja talolla tuotettiin lähinnä rustiikkista bruscoa, eli tanniinista ja oksidatiivista maalaisviiniä, josta tislattiin väkeviä ouzotuottaja Kaloyannisin tislaamolla ja jota myytiin paikallisiin majataloihin.
  • Vuonna 1973 Gavalas perusti Ateenaan viinimyymälän, jonka avulla saaduilla tuloilla sekä talon tuotanto että laatu lähtivät tasaiseen kasvuun.
  • 1980-luvun alussa Boutari perusti Santorinille saaren ensimmäisen modernin viinitalon, joka toimi esikuvana saaren alkuperäisille viinintuottajille ja joka käytännössä aloitti Santorinin viinien modernisoinnin rustiikkisista ja heikkolaatuisista viineistä nykyisenkaltaisiksi huippuviineiksi. Ensimmäisen kuuden vuoden ajan Boutari osti Vinsantonsa suoraan Gavalasilta ennen kuin sai oman viinintuotantonsa kuntoon.
  • Vuonna 1998 Gavalas modernisoi jo ajasta jälkeen jääneen viinitalonsa ja ryhtyi ensimmäistä kertaa historiassaan pullottamaan omia viinejään.
  • Tätä nykyä Gavalas omistaa tarhoja n. 7 hehtaarin edestä; vaikka tarhoilla viljellään pääasiassa tunnettuja Santorinin lajikkeita (Aidani, Assyrtiko, Athiri, Mandilaria), on Gavalas yksi harvoista suuremmista tuottajista, joka viljelee myös paikallisia, tuntemattomia lajikkeita (mm. Gaidouria, Katsano, Mavrotragano, Voudomato). Talon tuotannosta osa tulee omilta tarhoilta, mutta tuotantoa täydennetään joidenkin pitkään yhteystyötä tehneiden sopimusviljelijöiden rypäleillä n. 20 hehtaarin edestä.
  • Talon vuosituotanto on n. 90,000 litraa, mutta viinitalolla on kapasiteettia n. 150,000 litran tuotantoon. Talon tuotannosta 60% menee vientiin, lähinnä Yhdysvaltoihin.
  • Gavalas oli Santorinin ensimmäinen tuottaja, jonka Assyrtikoa myytiin Yhdysvaltain markkinoilla. Viinitalolla oltiin ymmärretty näkyvyyden merkityksen päälle ja pullotettu talon Assyrtiko sähkönsinisiin viinipulloihin; tämän vuoksi kreikkalaisten viinien ystävät Yhdysvalloissa osaavat edelleen yhdistää automaattisesti sinisen pullon Santorinin Assyrtikoon.

376-vuotias venäläinen tammitynnyri.
Gavalasin viinitalon sisäpihalta meidät vietiin aluksi tutustumaan talon tynnyrikellariin, josta löytyi tyypillisten barrique-tynnyreiden lisäksi massiivisia tynnyreitä, joista näki kauempaakin että näillä tynnyreillä on kyllä selkeästi ikää. Meille selitettiin, että barrique-tynnyreitä käytetään viinitalolla vain kaksi kertaa, minkä jälkeen ne myydään eteenpäin. Viinien kypsyttely joko uusissa tai vanhoissa tynnyreissä eri sekoitussuhteilla vaihtelee, mutta Mavrotragano-punaviinit kypsytetään kuulemma aina uusissa barrique-tynnyreissä. Sen sijaan valtavia tynnyreitä uusitaan hieman harvemmin, sillä kellarin nuorin suuri tynnyri on iältään n. 150 vuotta, kun taas vanhimmalla tynnyrillä on ikää 376 vuotta – se on kulkenut suvussa yhtä kauan kuin he ovat valmistaneet viiniä. Nämä keskimäärin n. 600-litraiset tynnyrit ovat venäläisiä tammitynnyreitä, jotka on valmistettu krimiläisestä tammesta ja niitä käytetään vain Vinsanton valmistukseen. Satoja vuosia sitten Vinsanto oli erityisen suosittua Venäjällä, joten Santorinilta vietiin arvostettua Vinsantoa Venäjälle ja saaduilla rahoilla ostettiin paluumatkalla tammitynnyreitä, sillä puitahan ei Santorinilla kasva juuri ollenkaan.

Lisää +100-vuotiaita tynnyreitä. Barriquet telineiden päällä katon rajassa.

Allas, jossa Vinsantoon tarkoitetut rypäleet poljetaan. Puristunut mehu
valuu oikeassa alanurkassa sijaitsevaan sammioon.
Tynnyreiden jälkeen meille esiteltiin pala sitä aidointa viinintuotantoa, jota Gavalas historiallisena viinintuottajana edelleen käyttää Vinsantonsa tuotannossa: rypäleiden tallonta-allas. Sadonkorjuun aikaan, kun Vinsantoon tarkoitetut rypäleet ovat rusinoitumassa auringossa, tallonta-allas ja keruusammio puhdistetaan huolellisesti. Tämän jälkeen auringossa n. 2 viikkoa rusinoituneet rypäleet tuodaan tallonta-altaaseen ja niitä ryhdytään tallomaan jaloin.
 
Perinteinen korifiltteri, jonka läpi puristunut mehu valuu.

Rusinoista puristuva makea, tahmea mehu valuu kourua pitkin keruusammioon, jossa toimii "suodattimena" perinteinen narun varassa roikkuva olkikori. Tähän koriin kerääntyy niin puristetut kuin puristumattomat rypäleet, rypäleiden kuoret ja siemenet, jotka palautetaan takaisin altaaseen tallottavaksi. Kun makea rypälemehu on saatu lopulta puristettua rypäleistä, annetaan mehun sekaan päätyneen kiinteän aineksen laskeutua sammion pohjalle, minkä jälkeen viini lapotaan käymään ja kypsymään muinaisiin venäläisiin tammitynnyreihin.

Esittelykierroksen jälkeen meiltä tiedusteltiin kiinnostusta maistaa joitain talon viinejä. Koska olimme liikkeellä mönkijällä, ajattelin että kai sitä muutaman viinin voi maistaa. Loppujen lopuksi päädyimme kuitenkin tilaamaan melkeinpä koko talon tuotannon ja sylkykupin.

  • Gavalas Santorini 2015: Assyrtiko (100%). Käy ja kypsyy terästankeissa. Vuosikerrasta riippuen viiniä voidaan täydentää maksimissaan 10% Aidania. Ensimmäinen pullotettu vuosikerta 1998 – talon ensimmäinen pullotettu viini. Pullotetaan helpostitunnistettavaan siniseen pulloon.
    Kellanvihreä väri. Aromaattisessa tuoksussa kypsiä, intensiivisiä sitruunan ja ujomman persikan sävyjä, ujoa savua, aavistus petrolia ja häivähdys reduktiivista kumisuutta. Kypsänmakea ja melko runsas, jopa hieman täyteläisen oloinen suussa. Eloisassa makumaailmassa sitruunaa, hillittyä kivistä mineraalia ja hentoa kumia. Kohtalaisen tuntuva, mutta keskimääräistä Santorinin Assyrtikoa hieman matalampi hapokkuus. Mehevä, runsas ja keskipitkä jälkimaku jossa kypsää sitruunaa, kivistä mineraalisuutta ja hieman kumia.
    Kokonaisuutena hyvä ja tasapainoinen, mutta tyypillistä Santorinin karua ja tiukkarakenteista Assyrtikoa myös hieman makeampi ja matalahappoisempi esitys. Kokonaisuus kärsii hieman reduktiosta, mutta tämä piirre häipynee joko ajan kanssa tai antamalla viinin hengittää riittävän kauan ennen tarjoilua.
  • Gavalas Santorini Natural Ferment 2015: Assyrtiko (100%). Sama viini kuin perus-Santorini, mutta käy ainoastaan luonnonhiivoilla. Tämän vuosikerran käyminen alkoi elokuussa ja päättyi joulukuun puolessa välissä.
    Kellanvihreä väri. Runsas, kompleksinen ja villihkö tuoksu, jossa kypsää sitrusta, hentoa omenaa, ujoa kumia ja mahdollisesti hieman brettaisia, maanläheisiä sävyjä kuten hillittyä nahkaa, hentoa tallia ja aavistus savua. Suussa viini on perus-Santorinia täyteläisempi ja rauhallisempi, jopa hieman lempeä, mutta samalla vähintään yhtä intensiivinen sekä vivahteikkaampi ja rakenteikkaampi. Makumaailmassa sitruunaa, kiveä, suolaisuutta, hunajamelonia ja hillittyä brettaisuutta. Melko pitkässä, villihkössä ja raikkaassa jälkimaussa runsasta makeaa sitruunaa, hieman keltaista omenaa ja ujoa brettaista nahkaisuutta.
    Yllättävä ja erikoinen Santorinin valkoviini, mutta pelkästään positiivisessa mielessä! Huomattavasti Gavalsin perus-Santorinia jännittävämpi ja moniulotteisempi esitys tasapainoisella rakenteella. Tyylikästä tavaraa.
  • Gavalas Nykteri 2015: Assyrtiko (100%). Erittäin kypsistä rypäleistä valmistettu viini, joka käy ja kypsyy 6 kk ajan uusissa ranskalaisissa barrique-tynnyreissä.
    Keskisyvän keltainen väri hennon vihrein häivähdyksin. Makean tammisuuden sävyttämä tuoksu on kermainen, vaniljainen, jännän kuminen ja kypsän sitruksinen. Taustalla häilyy hennon vaniljakreeminen taustavire. Suussa viini on varsin runsas, täyteläinen ja jopa hiemaan makeaan taittuva – seasta todennäköisesti löytyy hieman jäännössokeria. Makea vaniljainen tammisuus hallitsee makumaailmaa, jossa tuntuu myös kermaisuutta, mehevää sitruksisuutta, suolaista mineraalisuutta ja maltillista tammen mausteisuutta. Rakenne on mainiosti kunnossa, kiitos napakan hapokkuuden. Suuhun jää lempeä ja voimakkaan tamminen jälkimaku, jossa tuntuu kermaa, vaniljaa, kypsänmakeaa keltaista hedelmää ja hillittyä suolaista mineraalisuutta.
    Kokonaisuutena viini on ihan kelvollinen ja mukavan rakenteikas esitys moderniksi, tammivetoiseksi valkoviiniksi, mutta sillä on melko vähän tekemistä Santorinin raikkaiden ja mineraalisten Assyrtikoiden kanssa. Vaikka Assyrtiko kestäisikin tuhtia tammittamista, ei lajike tunnu oikein pärjäävän tämän viinin vaniljan ja mausteisen puun tuomalle tykitykselle. Tällainen siistiksi sliipattu ja ylitammitettu moderni tyyli ei ole kyllä lainkaan makuuni ja ihmetyttääkin, mitä tämmöinen viini tekee ensisijaisesti traditionalistityylillä ratsastavan Gavalasin valikoimissa.
  • Gavalas Voudomato Rosé 2015: Voudomato (100%). 8 tunnin maseraatio kuorien kanssa. Käy ja kypsyy terästankeissa.
    Melko syvä, sipulinkuorisen oranssihtava väri. Kypsässä ja jännittävän persoonallisessa tuoksussa makeaa savuisuutta, happamia puolukan ja hapankirsikan sävyjä sekä maamaista, mahdollisesti brettaista maatalon funkia. Suussa viini on kuiva, mutta enemmän lempeä ja kohtalaisen hapokas kuin erityisen ryhdikäs. Makumaailmasta löytyy persikkaa, kirsikkaa, kevyttä mausteisuutta, hentoa vadelmaa, ujoa brettaista nahkaisuutta ja aavistus mineraalista raikkautta. Viinistä jää suuhun kypsä, kompleksinen ja keskimakua hieman makeampi jälkimaku, jossa viipyilee piirteitä kirsikoista, kypsistä tomaateista ja happamammista karpaloista. Taustalle jää häilymään ujosti brettaisen maamaisia ja nahkaisia vivahteita.
    Erittäin persoonallinen ja mielenkiintoinen roséeviini – siinä missä Santorinin roséet olivat yleensä olleet melko mitäänsanomattomia esityksiä, tästä löytyi mukavasti persoonaa ja syvyyttä. Kokonaisuus oli sopivan kypsä ja vivahteikas, mutta hillitty mineraalisuus toi kokonaisuuten mukavasti raikkauden tuntua ja todennäköisesti brettanomycesin tuomat rustiikkisemmat piirteet antoivat kokonaisuuteen mainiosti vivahteikkuutta ja persoonaa jyräämättä viinin omia hedelmän piirteitä alleen. Erittäin kiva tuttavuus!
  • Gavalas Xenóloo 2015: Mavrotragano (50%), Voudomato (45%), Athiri (5%). Punaiset rypäleet poimitaan juuri ennen kuin ne ovat täysin kypsiä. Käy terästankeissa ja kypsyy 8 kk kerran käytetyissä barrique-tynnyreissä.
    Väriltään viini on läpinäkyvän, hennosti nuorekkaaseen purppuraan taittuvan rubiini – jotain hailakan punaviinin ja syvän roséeviinin välimaastosta. Tuoksultaan viini on varsin raikas ja eloisa, jopa ujon vihersävyinen; yleisilme on aromaattisen kirsikkainen, hillitysti vihertävän yrttinen, hennon kivisen mineraalinen ja ujon savuinen. Suussa viini on kepeä,hapokas ja eloisa. Makumaailmasta löytyy niin hapankirsikkaista kirpeyttä kuin makeaa kirsikkamarmeladia, nämä ääripäät yhteen nivovaa kypsää karpaloa ja hillittyä kivistä mineraalia. Hapokas ryhti, mutta hyvin hennot, lähes olemattomat tanniinit. Happovetoisessa ja eloisassa jälkimaussa rehevää punaista hedelmää, kirpakkaa hapankirsikkaa ja puolukkaa, hillittyä mineraalia ja hentoa vihertävyyttä.
    Ihastuttava, happovetoinen Santorinin punaviini, joka kyllä näyttää punaiselta, mutta käyttäytyy enemmän kuin valkoviini. Tuhteja ja tanniinisia punaviinejä etsivälle todennäköisesti pettymys, mutta ehdottomasti varsinainen löytö mutkattomia, kepoisia ja hapokkaita punaviinejä etsiville.
  • Gavalas Mavrotragano 2014: Mavrotragano (100%). 3–4 päivän kuorimaseraatio. Käy ja kypsyy uusissa ranskalaisissa ja amerikkalaisissa barrique-tammitynnreissä.
    Melko läpinäkyvä, hyvin tumman kirsikanpunainen väri, jonka sävy taittaa ujosti rusehtavaan sävyyn. Tuoksultaan viini on todella aromikas: ruusua, tummaa kirsikkaa, neilikkaisen mausteista tammea, aromikasta kuivakkaa puuta, kevyesti vastapoimittua karpaloa, hentoa rusinaisuutta, aavistus Camparia. Suussa viini on keskitäyteläinen, mutta melko kypsä ja runsas. Kielellä pyörii kypsää tummaa kirsikkaa, suklaista tammea, makeaa puisevaa mausteisuutta, hillittyä ruusuvettä ja ujoa suolaista mineraalisuutta. Kokonaisuus on melko rakenteikas, kiitos suhteellisen tuntuvan hapokkuuden ja kohtalaisen tanniinisuuden. Pitkässä jälkimaussa tuntuu makeaa kirsikkaa ja suklaisen tammen tuomaa kirsikkakonvehtisuutta, ruusuvettä, hillittyä konjakkisuutta ja aavistus pippurista mausteisuutta.
    Kokonaisuutena viini on hyvä, mutta persoonallisesta Mavrotraganosta tehdyksi myös melko geneerinen, moderni ja loppupeleissä varsin kiltti tapaus – viinistä kyllä löytyy tiukkuutta ja rakennetta, mutta Mavrotraganoksi kuitenkin melko vähän. Eniten harmittaa se, miten lajikkeen ainutlaatuiset piirteet on hukutettu melko tehokkaasti uuden tammen alle: viinistä kyllä puskee Mavrotraganon ruusuisen kukkeat erityispiirteet joten kuten esiin, mutta silti yleisilmettä vaivaa melko hallitseva tammisuus. Viini olisi ollut varmasti paljon mielenkiintoisempi ja hurmaavampi jos se olisi saanut kypsyä isoissa ja/tai vanhoissa tammitynnyreissä.
  • Gavalas Vinsanto 2009: Assyrtiko (85%), Aidani (10%), Athiri (5%). Erittäin kypsinä poimittujen rypäleiden annetaan rusinoitua auringossa 15 päivän ajan, minkä jälkeen ne murskataan paljain jaloin. Viini siirretään käymään erittäin vanhoihin, 150–350-vuotiaisiin venäläisiin tammitynnyreihin, missä viini myös kypsyy vähintään viiden vuoden ajan. Käyminen jatkuu yleensä puolen vuoden ajan, sadonkorjuuta seuraavaan vuodenvaihteeseen. Viiniin ei käytetä sulfiitteja missään vaiheessa. Tyylillisesti viini edustaa yhtenä harvoista sellaista Vinsanto-perinnettä, jolla viinejä on tehty saarella vähintään viimeisen 500 vuoden ajan.
    Erittäin tumma ja syvä, hennosti pronssisen oranssiin taittuva mahonginruskea väri. Todella makea, intensiivinen ja vivahteikas tuoksu, josta erottuu rusehtavaa omenaa, siirappia, rusinaa ja viehkeämpää omenankukkaa. Suussa viini on todella maea, suht täyteläinen ja varsin konsentroituneen ja tahmean oloinen, mutta silti samalla varsin eloisa ja raikas, kiitos erittäin tuntuvan hapokkuuden. Makumaailmassa tuntuu oksidatiivista omenaa, joulumausteita, omenahilloa, kevyttä sitruunamarmeladia ja hentoa taatelia. Suuhun jää todella pitkä, viipyilevä ja mehevän maukas jälkimaku, jossa tuntuu rusinaa, kypsää omenaa, vaahterasiirappia, hieman kuivattua pomeranssinkuorta ja hentoa sienimäisyyttä.
    Vaikka Santorinilla tuli maisteltua paljon iäkkäämpiäkin Vinsantoja, meni Gavalasin upea, puhdaspiirteinen ja kaikin puolin hurmaava Vinsanto hetkessä parhaiden joukkoon – lähinnä Argyrosin vaikuttavien esitysten seuraan. Sigalasin tyylissä on selkeästi tavoiteltu enemmän intensiivisen makeaa, rusinaista ja oksidatiivista tyyliä – joka saavutetaan erittäin pitkällä rusinoinnilla – kuin muutamien tuottajien suosimaa, vahvasti savuisuuteen, mokkakahviin ja suklaisuuteen taittuvaa tyyliä – joka saavutetaan erittäin pitkällä tynnyrikypsyttelyllä. Viinistä ei myöskään löydy tippaakaan useissa Vinsantoissa tavattavaa, balsamicomaista volatiilisuutta, vaan kokonaisuus on äärimmäisen puhdaspiirteinen, lähinnä intensiivistä, kuivattua hedelmäisyyttä alleviivaava esitys. Suorastaan täydellinen jälkiruokaviini, joka on vielä pelkkä vauva – tällainen viini kehittyy helposti vuosikymmenien ajan kellarissa.
Viinitalolla maistetut viinit.

Jos Santorinilla sattuu pyörähtämään, on vierailu Gavalasille ehdottomasti tekemisen arvoinen, vaikkei viinitalo mitenkään keskeisimmillä paikoilla sijaitsekaan. Aivan parhaimpien huipputuottajien listoille talo ei meikäläisen kirjoissa päässyt – käytännössä kaikki Gavalasin viinit olivat varsin hyviä ja tasokkaita, mutta taso Santorinilla on yksinkertaisesti kova ja monet muut tuottajat vain tekevät vielä parempaa laatua – mutta yli 300-vuotiaat tammitynnyrit ja Vinsanton perinteiset viininvalmistusvälineet ovat itsessään jo näkemisen arvoisia näin viininörtille. Lisäksi talon uskomatonta Vinsantoa saa ostettua paikalta laseittain, mikä on ehdottomasti tilaisuus, jota ei kannata jättää käyttämättä. Jos jotain tuliaisia suunnittelisi tuovansa tältä viinitalolta, ovat Vinsanton lisäksi ihastuttavan freesi Xenoloo ja persoonallinen Wild Ferment Santorini ehdottomasti kovimpia ehdokkaita.

13.5.17

Amager Chad, King of the Wild Yeasts

Amager Chad, King of the Wild Yeasts Farmhouse Pale Ale
  • Valmistaja: Amager Bryghus
  • Tyyppi: Olut, Saison / Wild Ale
  • Maa: Tanska
  • Alue: Sjælland, Kööpenhamina
  • Maltaat: Carapils, kauralastu, kauramallas, pilsner
  • Humala: Amarillo, Citra, Mosaic, Simcoe
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 5,90e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Nyt vuorossa Saveur Bière -nettimyymälästä bongattua kuriositeettikamaa!

Amager on rajautuneella otoksella päätynyt meikäläisen silmissä varsin kovaksi tanskalaispanimoksi – tosin onhan siellä muitakin kovia nimiä, erityisesti Mikkellerin hallitessa yli muiden, mutta Amager sentään on ihan oikea, omalla panimolla varustettu panimo, eikä ilman omia laitteita toimiva kiertolaispanimo, joita maasta tuntuu löytyvän varsin kiitettävästi.

Chad, King of the Wild Yeasts on melkoinen erikoisuus, sillä sitä ei löydy edes Amagerin omilta kotisivuilta. Kyseessä on siis Amagerin ja yhdysvaltalaisen Crooked Stave -panimon pääjehu Chad Yakobsenin kanssa yhteistyössä tehty "farmhouse pale ale". Ymmärtääkseni Amager on vastannut muuten oluen reseptiikasta, jolloin pohjalla toimii reilulla kädellä humaloitu, moderni pale ale, mutta olut on kokonaan käytetty brettalla, eli brettanomyces-villihiivalla, jonka suhteen Chad Yakobsen on jonkinlainen pienpanimopuolen pioneeri ja guru. Lopputuloksena on olut, joka on pullon takaetiketin mukaan bretty beer hopped to hell. Meikäläisen pullo on batchia 1102, parasta ennen -päivämäärä on 07/2016 ja voltteja löytyy 5,0%. Olut kyllä tuli nautiskeltua riittävän ajoissa ennnen parasta ennen -päiväystä, eli n. vuosi sitten keväällä.

Oluella on pale alelle tyypillinen, lähes täysin kirkas, hennosti neonvihreään taittuva sitruunankeltainen väri. Kaadon myötä oluen ylle syntyy varsin runsas, tiivis, lähes kylpyvaahtoisesti kupliva ja väriltään valkea vaahtolakki.

Aivan ensimmäiseksi tuoksusta löytyy trooppista IPA-humalointia ja fiilikseni ovat sen myötä hiema "äh". Nopeasti nenäni kuitenkin alkaa havaita seasta myös hillityn nahkaisia, hieman maanläheisiä ja likaisia – jopa kevyen sontaisia, etäisen huussisia ja aavistuksen biojäteastiamaisia – piirteitä. Kuin kukkia ja sitrushedelmiä ulkohuussissa! Yleisilmeeltään oluella onkin suorastaan hämmentävän saumaton tuoksu, jossa yhdistyy aromaattinen, kypsän sitrushedelmäinen humalointi melko rustiikkiseen saisonmaisuuteen. Kaiken kaikkiaan varsin charmantti tapaus!

Suussa oluen yleisvaikutelma on kepeä, kuiva ja rapsakka – niin voimakkaasti nipistelevän ja kestävän hiilihapon kuin melko rohkean (muttei kuitenkaan aivan IPA-tasoisen) humaloinnin osalta. Makumaailmasta löytyy viljaisuutta ja hapahkoa vehnäisyyttä (muttei kuitenkaan hapanoluiden hapokkuutta, sentään), hillittyä kukkaisuutta, hillittyä ruohoa, saisonmaista maamaisuutta, mausteisuutta ja kevyttä likaisuutta – tuoksun aromimaailman törkeydeltä sentään vältytään ja kokonaisuus muistuttaakin lähinnä hieman modernisoitua Orvalia. Kepeänpuoleisesta suutuntumastaan huolimatta olut ei vaikuta mitenkään ohuelta tai vaatimattomalta.

Jälkimaussa pääosaan nousee melko voimakkaan saippuaisena tuntuvat katkerot, valkoinen, karvas sitruunanliha, kevyt brettainen nahkaisuus ja hento saisonmainen maanläheisyys.

Pähkinänkuoressa Chad on varsin kiva ja mielenkiintoinen yhdistelmä brettaa ja rapsakkaa humalointia – tyylillisesti olut on melko erilainen kuin Chadin muut Crooked Stave -oluet, mutta reilun brettaisuuden vuoksi olut on myöskin hyvin erityyppinen kuin mikään Amagerin olut. Tuoksu oli selkeästi makua luonteikkaampi ja omasta mielestäni siksi myös parempi, joskin voin hyväksyä vastakkaisia mielipiteitä niiltä, jotka eivät näin funkyja aromeja kestä. Vaikka makupuoli menikin enemmän hieman geneerisen saisonin tai Orval-kloonin suuntaan, kokonaisuus pysyi silti pitkälti positiivisen puolella ja viinistä jäi varsin mainio fiilis. Toivottavasti Amagerille jäi tästä kollaboraatiosta jotain sellaista uutta opittua hihaansa, jota voisi nähdä myöhemmissä panimon omissa oluissa!

Lyhyesti: Brettainen pale ale, reilusti humaloitu Orval-klooni tai modernimpi farmhouse saison. Mikä tämä olut sitten onkin, on se varsin kiehtova ja maukas tuttavuus!

Arvio: Erittäin hyvä – yleensä brettaa näkee ensisijaisesti joko vanhanaikaisissa tai muuten vain omituisissa oluissa, harvemmin tällaisissa moderneissa pale aleissa ja vastaavissa oluttyyleissä. Tällä oluella Amager ja Chad Yakobsen kuitenkin osoittavat näppärästi, että bretta toimii näissäkin olosuhteissa varsin näppärästi, tuottaen mielenkiintoisia ja persoonallisia oluita.

Hinnan (5,90e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

3.5.17

Terrus Douro 2006

Quinta de Fundo de Vila Terrus Douro 2006
  • Valmistaja: Quinta de Fundo de Vila
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Douro
  • Maa: Portugali
  • Alue: Douro, Baixo-Corgo, Barrô
  • Rypäleet: Touriga Nacional, Touriga Franca, Vinhão, muita (Cabernet Sauvignon, Syrah?)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 16,85e (Toukokuu 2013, Coisas do Arco do Vinho)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

No niin, kaivetaan nyt jotain hieman pidempään kellarissa haudottua blogin puolelle. Tämä nyt arvioitava viini päätyi meikäläisen hoiviin keväällä 2013 Lissabonista, kun Belémin kaupunginosassa eksyimme pieneen viinimyymälään, jossa tiedustelin jotain punaista Vinho Verdeä, jota ei välttämättä tarvitsisi korkata aivan heti, vaan joka voisi myös kestää kellaripuolella. En tiedä ymmärsikö myyjä meikäläisen väärin vai skippasiko hän kokonaan toiveeni ko. viinityylistä, koska hän lähti suosittelemaan meikäläiselle tällaista Douron viiniä. Puhui että olisi tyyliltään kepeä ja hapokas, joten varmaankin myymälässä ei ollut kyseistä viinityyliä edustettuna ja tämä oli sitten lähin valinta kun ei voinut päästää asiakasta marssimaan ulos myymälästä tyhjin käsin? Tiedä häntä, luotin kuitenkin suositukseen ja ostin pullon mukaani. Aivan heti viiniä ei tosiaankaan tullut korkattua, sillä pullo päätyi testiin vasta kesällä 2016, yli kolmen vuoden kellaroinnin jälkeen.

Valotetaan hieman taustatarinaa viinille. Sen tuottanut viinitalo on vaihtanut omistajaa 2000, jolloin talolla alettiin uudistaa tarhojen köynnöskantaa istuttamalla lähinnä perinteisiä Douron punaisia lajikkeita. Ymmärtääkseni tämä 2006 on talon toinen vuosikerta, joka on siis valmistettu tuolloin 6-vuotiaiden köynnösten rypäleistä. Rypäleet on perinteiseen tyyliin poljettu jaloin ja niistä saatu viini on käytetty sementtisammioissa ja kypsytetty 12 kk ranskalaisessa tammessa. Viini valmistetaan ainoastaan talon omista rypäleistä, jotka korjataan yhden päivän aikana ja vuosituotanto 3,200 pulloa.

Viinillä on läpinäkymätön kypsän mustan kirsikan väri. Pullosta löytyy kevyesti sakkaa ja jonkin verran viinikiveä, joten karahvin kautta pyöräyttäminen ei olisi tehnyt viinille missään nimessä pahaa.

Aluksi lasista kohoaa hieman pidätteleväinen, kypsänmakea tuoksu, jossa tuntuu mehevää luumua, karhunvatukkaa, monille Portugalin punaviinielle ominaista aromaattista kukkaisuutta, kevyttä leivontamausteisuutta ja hentoa pölyistä maamaisuutta. Taustalla häilyy myös hentoja aavistuksia iän mukanaan tuomista rusinaisuuden, nahistunueiden tummien marjojen ja kuivakan, vanhaa nahkan vivahteista. Lasissa hengitellessään viini aukeaa ja muuttuu selkeästi avoimemmaksi ja voimakkaammaksi, joten tämänkin suhteen karahvi on kyllä vallan suositeltava veto.

Viinillä on suussa melko täyteläinen yleisolemus; hapokkuus tuntuu olevan aluksi korkeintaan kohtalaista, mutta loppua kohti se tuntuu saavan enemmän jalansijaa, antaen enemmän ryhtiä ja eloisuutta. Kokonaisuutena viini on kuiva, mutta kypsillä ja tummanpuhuvilla piirteillään se vihjailee hieman makeutta. Makumaailma toistaa melko uskollisesti tuoksun piirteitä: kypsää luumua, karhunvatukkaa, kevyttä boysenmarjaa, hillittyä pippuria ja hentoa graniittista kivipölyisyyttä. Tanniinit ovat Douron viiniksi melko kiltit ja sisäsiistit – ne korkeintaan näykkäävät kevyesti, vaikka viiniä pyörittelisi pitkäänkin suussa. Jälkimakua kohden alkaa nousta myös aavistus iän tuomaa kuivahtanutta viikunaa ja rusinaa.

Jälkimaku on tuoreen tumman marjainen, kypsän luumuinen, kevyen mustapippurinen ja hillitysti kivisen karhea. Pullon mukaan viinissä olisi voltteja 13%, mutta silti jokainen hörppy nostaa nielun tuntumaan hetkeksi aikaa kevyttä lämmönhohkaa, mikä mahdollisesti vihjaisisi merkittyä hieman korkeampaan alkoholipitoisuuteen.

Myönnettävä on, ettei Terrus kyllä ollut tyyliltään missään nimessä niin tuhti, jyrkkä ja vakava kuin monet Douron viinit tuppaavat olemaan – nyt oltiin kyllä selkeästi edustamassa tyylin kepeämpää ja freesimpää päätä. Mutta vaikka rypälesekoituksista löytyi myös se punaisten Vinho Verdejen Vinhão, ei tämä kyllä ihan siihen osastoon mennyt, mitä alun perin suosituksilta toivoin. Close, but no cigar.

Mutta ihan kelpo Douron punainen tämä oli noin muuten. Ehkä hieman turhan kiltti ja aavistuksen verran geneerisenpuoleinen omiin makumieltymyksiini nähden, mutta oikein miellyttävää tavaraa noin yleensä. Kyllä viini oli 10 ikävuottaan onnistunut kantamaan kunnialla.

Lyhyesti: Melko puhdaspiirteinen, freesi ja Douron viiniksi jopa kiltti punaviini. Hyvää yleistasoa, muttei loppupeleissä mitään maailmojamullistavaa.

Arvio: Miellyttävä – viini on mukavan mehukasta ja maukasta perustavaraa, mutta siitä puuttuu hieman Douron viinien rouheutta ja särmää, joka olisi voinut tuoda sille toivottavaa karaktääriä.

Hinnan (16,85e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

24.4.17

Pyynikin Black IPA

https://www.alko.fi/tuotteet/761524/
Pyynikin Black IPA
  • Valmistaja: Pyynikin Käsityöläispanimo
  • Tyyppi: Olut, Black IPA
  • Maa: Suomi
  • Alue: Pirkanmaa
  • Maltaat: Black, Cara, Chocolate, Crystal, paahdettu ohra, Pale ale, Suklaavehnä
  • Humala: Amarillo, Cascade, Centennial, Citra, Saaz, Target
  • Koko: 0,33
  • Hinta arviointihetkellä: 4,99e (Maaliskuu 2017, Alko)
  • Hinta nyt: 4,99e (Maaliskuu 2017, Alko)

Pitkästä aikaa taas korruptiopullojen arviointia!

Tämä kyseinen olut päätyi meikäläiselle parin muun Pyynikin Käsityöläispanimon mukana suoraan itse panimolta. Kun tuosta kuriirin kärräämästä satsista meikäläisen kattavasti vakuuttanut, Bourbon-tynnyreissä kypsytelty Imperial Stout oli testattu, ei vaatinut kovinkaan suurta motivointia ottaa paketin seuraava olut, Black IPA, testiin.

Kyseessä on siis reilusti kehuja ja ihan useampiakin palkintojakin keräillyt tapaus, joka aivan hiljattain saapui myös ihan tavan kuluttajien saataville Alkon valikoimiin. Tämän oluen pitäisi olla siis tyyliltään Black IPA, eli mustilla maltailla tuunattu IPA. Kuitenkaan aivan täysin tavan IPA:sta ei pitäisi olla kyse, sillä oluesta löytyy voltteja järeät 8,5% ja katkeroitakin jyrkät 80 EBA – meikäläisen hahmotuskyvyillä tässä liikutaan jo vahvasti Double IPA -akselilla! Meikäläisen testipullolla on parasta ennen -päiväystä lokakuuhun 2017, joten edelleen riittävän tuoretta tavaraa pitäisi olla tarjolla.

Tässä joitain olutblogeja lueskelleena voin huomata, etten ole yksin oman suhtautumiseni Black IPA:an kanssa: tästä oluttyylistä kun tuntuu olevan vain niin hankalaa olla jotain järkevää mieltä. Joitain rassaa koko oluen ristiriitainen nimi: Black India Pale Ale – miten olut on olevinaan yhtä aikaa sekä "black" että "pale"? Kuten itse olen varmaankin kaikissa aikaisemmissa BIPA-arvioissani kirjoittanut, itseäni rassaa se, että liian harvoin nämä oluet ovat varsinaisesti "IPA" ja enemmän portteri. Jos olut kulkee IPA-nimellä, olisi mielestäni perusteltua, että siinä olisi humalat pinnassa ja yleisilme olisi kepeänraikas; ei mielestäni portteri tai stout IPA:ksi muutu, jos siinä on vain hieman enemmän katkeroa – etenkin kun niin monessa jenkkiportterissa on jo lähtökohtaisesti usein enemmän katkeroita kuin tavan IPA:ssa!

Lasiin kaatuu nimensä mukaisesti lähes täysin läpinäkymättömän mustanruskean väristä olutta. Kaadon myötä lasiin nousee myös melko runsas, tuhkaisen beigen värinen ja kestoltaan keskipitkä vaahtohattu.

Tuoksussa paahteinen maltaisuus ja humalainen aromikkuus mittelevät, mutta kohtalaisen nopeasti kärtsäinen puoli ottaa erävoiton humalista. Kokonaisuudesta erottuu makeahkoa, tummanpuhuvaa mallasta, siirappia, yleistä kärtsäisyyttä, kevyttä aromaattisen sitruksista aromihumalaa ja hillittyä salmiakkia.

Suussa oluella on kuivahko, muttei täysin kuiva, melko täyteläinen ja hiilihapoiltaan lähes täysin olematon habitus, mikä myös antaa oluelle hyvin suunmyötäisen, kermaisen suutuntuman. Kielen kärjessä tuntuu hieman siirappista, piimälimppuista ja kevyen lakritsista makeutta, kun taas muualla suussa tuntuu robustimpää kärtsää, pihkaa, kevyttä sitrushedelmäisyyttä, hentoa espressoisuutta ja ujoa yrttisyyttä, joka kasvaa jälkimakua kohden tuntuvammaksi yrttikatkeroisuudeksi.

Vasta jälkimaussa oluen IPA-puoli astuu kunnolla esiin voimakkaan ruohoisella ja yrttisellä, jopa hieman saippuaisella katkerollaan (80 EBU), joka kantaa pitkään. Kielelle jää karvasta espressoa, makeampaa mokkaisuutta, hillittyä männynneulasta ja hentoa salmiakkia, joka loppua kohti kääntyy ujoksi lakritsiseksi makeudeksi.

Näin kokonaisuutena on helppo todeta, että Pyynikin Black IPA on oikein maukas ja tyylikäs esitys, mutta sokkona olisin itse pistänyt tämän oluen reilummin humaloiduksi portteriksi – tässä kun on varsin reippaasti kärtsää, eikä humalan omia piirteitä tahdo löytyä muualta kuin jälkimaun katkeroista. Perinteistä IPA:n aromihumalavetoisuutta oluesta löytyy varsin vähän ja IPA:lle tyypillistä kepeyttä ja huolettomuutta vielä vähämmän. Erityismaininnan kuitenkin saa reipas alkoholi (8,5%), joka ihmeen kaupalla ei tunnu juuri missään.

Eihän tässä oluessa paljoa IPA:a ole, mutta siitä huolimatta oikein mainio oluthan tämä on noin muuten. Humaloitujen porttereiden ystäville tämä on varsinainen nappiosuma ja itse ehkä mieltäisin enemmän tämän oluen sinne volttiensa, runsautensa ja makumaailmansa puolesta. Makuasioista voi toki aina kiistellä, mutta itse odottaisin enemmän IPA-henkeä jos nappaisin sokkona tämän kaupan hyllyltä, kun taas Portterina olisin varsin innoissani! Mielikuvat, koeta nyt ottaa niistä selvää.

Lyhyesti: Vahvasti portterityylinen, reilusti humaloitu musta ale, jossa IPA-maisuutta on lähinnä jälimaun katkerota. Hajanaisesta fokuksestaan huolimatta varsin mainiota tavaraa!

Arvio: Erittäin hyvä – kyllä Pyynikki tuntuu hanskaavan nämä tummat oluet varsin varmoin ottein. Tämä on oikein mukavalla tavalla robusti ja tasapainoinen olut jostain harmaalta alueelta Black IPA:n ja portterin välimaastosta.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

23.4.17

Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010

Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010
  • Valmistaja: Nyetimber
  • Tyyppi: Kuohuviini
  • Maa: Englanti
  • Alue: South East England, West Sussex
  • Rypäleet: Chardonnay, Pinot Meunier, Pinot Noir
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: £24,90 (~32,35e; Joulukuu 2015)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Vuosi sitten toukokuussa järjestin Champagnen haastajat -sokkomaistelun, jonka viinejä olen tässä viime postauksissani esitellyt. Maistelun viimeisen viinin rooliin oli joutunut runsaasti tunnustusta keränneen englantilaisen kuohuviinitalo Nyetimberin palkittu Classic Cuvée 2010.

Nyetimber on Englannin tunnetuimpia kuohuviinitaloja ja sen tarina alkaa jo kauan ennen viime vuosina ympäri viinimaailmaa levinnyttä brittikuohuvien buumia (no, "lievä innostus" on ehkä osuvampi termi kuin "buumi", sillä valtaosalle kuohuviinien kuluttajista brittikuohuvat ovat yksinkertaisesti liian hinnakkaita). Luottavaisina alueen viinintuotannolliseen potentiaaliin, Nyetimberin maille istutettiin ensimmäiset viiniköynnökset jo vuonna 1988 ja talo tuottikin ensimmäiset viininsä vuonna 1992. Tätä nykyä Nyetimber on Englannin suurin viinitalo peräti 170 tarhahehtaarillaan, minkä lisäksi se on maan ainoa merkittävä viinitalo, joka tuottaa kaikki viininsä omista rypäleistään ilman ostorypäleitä.

Classic Cuvée on toinen talon kahdesta alkuperäisestä viinistä (toinen on 100% Chardonnaysta valmistettu Blanc de Blancs), jonka pohjana toimii klassinen Champagnen kolmen rypälelajikkeen blend. Rypäleistä puristettu viini käytetään aluksi kuivaksi terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään pulloihin, joissa viinien annetaan kypsyä hiivasakkojen päällä vähintään 3 vuoden ajan ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on hieman ohuenpuoleinen, vaaleanvihreä väri, joka vaikuttaa varsin nuorekkaalta ja jopa vähän vaatimattomalta.

Tuoksu sen sijaan on kaikkea muuta kuin vaatimaton; siitä tuntuu löytyvän suorastaan kaikkea mahdollista, alkaen puhtaasta hedelmäisyydestä melko viileisiin olosuhteisiin vihjaaviin vihertäviin piirteisiin. Aluksi yleisilmettä hallitsee ujosti kuminen reduktiivisuus, joka haihtuu nopeasti paljastaen altaan kypsää sitruksisuutta ja hieman raa'ahkoa Granny Smith -omenaa, kevyen yrttisiä vihreitä sävyjä, maltillista paahteisuutta ja mantelia sekä jopa ujosti tuoretta tomaattia.

Tuoksun hieman vihertäviin sävyihin nähden viinillä on selkeästi kypsempi ja runsaampi olemus suussa, mitä viinin jopa kohtalaisen täyteläinen suutuntuma korostaa. Kielellä pyörii kypsää punaposkista omenaa, mehukasta sitrushedelmää, kevyttä teräksistä mineraalisuutta, hillittyä viheromenaa ja hentoja autolyysin tuomia mantelisia ja jopa siirappisuutta vihjaavan paahteisia piirteitä. Dosage tuntuu ujosti, mutta viinin tasapainoiset, runsaanpuoleiset hapot ja runsas, melko kestävä mousse pitävät viinin varsin kuivan tuntuisena.

Viinistä jää pitkä ja happovetoisen rapsakka jälkivaku, jossa tuntuu sitruunavetoista sitrushedelmää, jota dosagen makeus taittaa ujosti sitruunaremmikarkkiseen makeankirpeyteen, kevyttä mantelista paahteisuutta ja ujoa suolaista mineraalisuutta.

Kokonaisuutena Nyetimberin klassikkokupliva on varsin vakuuttava esitys ja sokkomaistelun neljästä brittikuohuvasta (tämän lisäksi löytyi Ridgeview Cavendish*, Furleigh Blanc de Noirs 2010 ja Hattingley Valley Classic Cuvée) selkeästi vakuuttavin esitys. Tyylillisesti viinissä on selkeästi lähdetty hakemaan Champagnea imitoivaa tyyliä ja siinä on talo onnistunut sen verran hyvin, että kyllä tämä menisi helposti vastaavan hintaluokkan shamppiksesta. Ainoastaan viinissä ujosti häivähdelleet vihertävät sävyt voisivat vihjaista siihen, että aivan kaikki rypäleet eivät ole saavuttaneet optimikypsyyttä, joten viileä alkuperäalue selkeästi paistaa viinistä läpi.

* Linkin takaa löytyvä arvio ei ole maistelun viinistä, vaan aiemmin testatusta Cavendishista. Maistelussa ollut ja joitain vuosia kellarissa majaillut Cavendish ei ollut kestänyt ikää niin mairittelevasti ja pärjäsi blogissa arvioitua viiniä huonommin.

Vaikkei ainakaan omissa kirjoissani Nyetimber Classic Cuvée päässytkään sokkomaisteluni kärkisijoille (sinne päätyivät Recaredo Reserva Particular 2004 ja Barone Pizzini Bagnadore 2008), oli viini selkeästi maistelun paremmasta päästä ja jos pisteitä ruvettaisiin jakamaan, niin kenties jopa pronssimitalin väärti suoritus. Kokonaisuutena viini lienee kenties jopa paras maistamani brittikuohuva.

Lyhyesti: Hieman vihersävytteinen, mutta muuten erittäin vakuuttava, selkeästi Champagnen henkeen tehty laatukuohuviini Englannista.

Arvio: Erinomainen – tyyliä ja tasapainoa huokuva kupliva, joka täyttää helposti kaikki laatukuohuviinin kriteerit.

Hinnan (~32,95e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

14.4.17

Piollot Cuvée Come des Tallants

Piollot Cuvée Come des Tallants Zero Dosage
  • Valmistaja: Champagne Piollot Pére & Fils
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, Aube, Côte des Bar
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~40,00e (Toukokuu 2016)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viime vuoden keväällä järjestämissäni Champagnen haastajat -sokkomaistelussa oli kaikkien ei-shamppisten keskuuteen ujutettu yksi aito shamppanja. Kyseessä oli melko naturaaliin henkeen viinejä tuottavan Roland Piollot'n rutikuiva tarha-Blanc de Noirs, eli yhden "Come des Tallants" -tarhan punaisista Pinot Noir -rypäleistä valmistettu valkoinen kuohuva. Tämä Champagnen lämpimimmissä kaakkoisosissa, Côte des Bar'n viinialueella toimiva viinintuottaja oli aiemmin vakuuttanut meikäläisen sekä varsin tasapainoisella Pinot Blanc -kuohuviinillään että lähes kuplivaa punaviiniä muistuttavalla roséekuohuviinillään, joten osasin odottaa, että myös tässä maistelussa Piollot pärjäisi hyvin.

Viinillä on vaaleanvihertävä ulkonäkö.

Viinillä on kypsähkö, mutta hieman hillitty tuoksu, jossa tuntuu makeaa sitruunaa ja jopa hennosti karamellisoitua keltaista hedelmää, mutta myös hillittyä aromaattista kukkaisuutta sekä jotain etäistä vihertävyyttä, lähes parsamaista. Monien Blanc de Noirsien taustalla värjöttelevästä, tummanpuhuvasta hedelmästä ei tunnu olevan tietoakaan, vaan yleisilme on hyvin kirkas ja rapean tuntuinen.

Viini on suussa eloisa, keskitäyteläinen ja kohtalaisen happovetoinen, mutta vivahteikasta makumaailmaa sävyttää tuoksun tavoin ujo, ruohoinen vihersävytteisyys. Taustalla häilyy myös hieman muhkeampaa kellervää hedelmää sekä Pinot Noirin tummempaa hedelmää, jota tuntuva hapokkuus taittaa kohti etäistä hapankirsikkaisuutta. Kokonaiskuva on kuitenkin hyvin rapsakka ja vihreiden piirteiden ansiosta myös aavistuksen raa'ahkon oloinen. Mousse on varsin runsasta ja pienistä kuplistaan huolimatta kohtalaisen rouhean tuntuista.

Suuhun jää lopuksi melko pitkä, kepeä ja rapea jälkimaku, jossa tuntuu varsin nuorekasta kypsää omenaisuutta ja sitruunavetoista sitrushedelmää. Happovetoinen ja tuntuvan mineraalinen jälkivaikutelma puhdistaa suun varsin tehokkaasti.

Tällä kertaa Piollot ei herättänyt läheskään yhtä vakuuttavia fiiliksia kuin talon aikaisemmat pullotteet. Sokkomaistelussani pari osallistujaa osasi jopa veikata oikein viinin shamppanjaksi paljastettuani, että yksi mukana olleista viineistä olikin aitoa tavaraa, mutta useimmat veikkaukset shamppiksesta menivät metsään. Sen sijaan monelle tuli yllätyksenä se, kuinka vaatimattomasti näin mielenkiintoisen ja laadukkaaksi tunnustetun tuottajan viini pärjästi tällä kertaa sokkona, kun pullot lopulta paljastettiin ja kyseinen kupliva paljastui Piollot'n tuotteeksi. Viini nimittäin ei suuria tunteita puolelleen kerännyt – ei sitä missään nimessä huonoksikaan tuomittu, mutta viinin hieman suppeaksi jäänyt aromi- ja makumaailma jättivät hieman toivomisen varaa, eikä viinin ujosti vihertävät piirteet herättäneet ainakaan positiivisia viboja. Kenties pohjaviininä oli haastavampi vuosikerta? Tai mahdollisesti pidempi kypsyttely olisi saanut viinin pelaamaan paremmin yhteen?

Lyhyesti: Tasapainoinen ja ryhdikäs, mutta myös hieman yksiulotteinen ja aavistuksen vihersävytteinen Blanc de Noirs -tarhashamppis Aubesta.

Arvio: Hyvä – mutta ei juuri muuta. Viiniä hörppii ihan mielellään sellaisenaan, mutta kovinkaan suurta muistijälkeä se ei onnistu jättämään jälkeensä.

Hinnan (~40e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

10.4.17

Tuottajaesittely: Venetsanos

Viimekesäisen Santorinin-reissumme loppupuolella ajattelimme, että saarta olisi mukava nähdä myös muuten kuin vain bussien ikkunoista. Päätimme siis vuokrata kahdenistuttavan mönkijän ja lähdimme sillä seikkailemaan Santorinin teitä.

Saavuttuamme saaren ulkoreunan rantakaupunki Kamarista sisäreunan korkean ja jyrkän kalderan reunalle, päätimme ottaa suunnan kohti etelää ja Akrotirini punaista rantaa. Kuitenkin melko pian vastaan rupesi tulemaan viinitalojen kylttejä, joten oli todettava pienen pysähdyksen olevan paikallaan. Kyltit osoittivat, että pian vastaan tulisi tunnetun Boutarin ja tuntemattomamman Venetsanosin viinitalot; niistä hetken arpomisen jälkeen päädyimme Venetsanosiin ja kurvasimme mönkijän viinitalon (ja sen naapurissa toimivan Spa of the Gods -kylpylän) parkkipaikalle.

Koko Venetsanosin viinitalon maanpäällinen osa.
Venetsanosin viinitalolle löytäminen on melko helppoa: riittää vain, että ajaa sitä päätietä pitkin, jonka varrella viinitalo on – kyltit kyllä johdattavat perille. Vielä helpompaa on löytää Boutarille, sillä kylttien lisäksi viinitalon näkee helposti jo satojen metrien päästä. Aivan kalderan reunalla sijaitsevan Venetsanosin viinitaloa on sen sijaan vaikeampi bongata, sillä talosta näkyy parkkipaikallakin vain pieni, muutaman metrin kanttiinsa oleva valkoinen koppi. Tämä johtuu siitä, että viinitalo on rakennettu kokonaan maan sisään, kalderan reunaan. Kopista edestä löytyvät portaat, joista laskeudutaan monessa kerroksessa toimivaan viinitalokompleksiin – itse viinitalon lisäksi maan alta löytyy myös maistelutilat, näköalaterassi Santorinin laguunin yli, viinimyymälä ja syvälle maan sisään louhitut, viinipullojen kypsytykseen tarkoitetut kellaritunnelit. Koko maanalainen kompleksi vaikuttaa erittäin perinpohjaisesti suunnitellulta – viinitalo sijaitsee viennin kannalta oleellisesti Santorinin ainoan sataman kohdalla ja jopa kompleksin lattiat viettävät huomaamattomasti kohti kraaterin ulkoreunaa, jotta lattialle päätyvä vesi valuisi automaattisesti viinitalolta ulos.

Maanalaista toimistoa.
Viinitalon kellarina toimivaa, tuliperäiseen maahan louhittua varastointitunnelia.

Saavuttuamme paikalle tilasimme maistelusetin talon viineistä, minkä ohella meille kerrottiin tiivistettynä viinitalon historia.
  • Venetsanos on viinitalona sekä vanha että varsin nuori. Tämä vuosina 1947–1949 Giorgos Venetsanosin kalderan rinteeseen rakennuttama viinitalo oli aikanaan Santorinin ensimmäinen teolliseen viinintuotantoon rakennettu viinitalo – kaupallisia viinitaloja oli ollut saarella jo satoja vuosia aiemmin, mutta ne eivät eronneet tavallisten pientalouksien viinintuotannosta muussa kuin tuotantomäärissä. Venetsanosin oli alusta alkaen tarkoituksena olla nykyaikainen, laatuorientoitunut viinitalo, ei saarelle tyypillinen kánava.
  • Venetsanosin viinitalo rakennettiin nykyaikana varsin suosituksi tulleen periaatteen mukaisesti: kaikki valmistuksen eri vaiheet sijaitsivat eri kerroksissa, joten viinin siirtely rypäleiden puristamisesta mehun käymiseen, kypsymiseen, pullotukseen ja kellarointiin pystyttiin suorittamaan kokonaan painovoiman avulla. Tässä suhteessa viinitalo ei ollut ainoastaan ainutlaatuinen Santorinilla, vaan myös edelläkävijä viininvalmistuksen modernisoinnissa koko maailman mittakaavassa!
  • Alkuperäinen Venetsanosin viinitalo oli toiminnassa 30 vuotta, vuodesta 1949 vuoteen 1979, eli ennen Santorinin nykyaikaisen viinintuotannon alkua. Omistaja Giorgos Venetsanosin kuoltua viinitalo oli mm. osuuskunta Santo Winesin käytössä, mutta valtaosan ajasta vuosikymmenten 1980–2010 välillä viinitalo oli täysin käyttämättömänä.
  • Vuonna 2014 Ioanna Vamvakouri, Boutarin silloinen viinintekijä, ehdotti Nikos Zorzosille – viinitalon perineelle Giorgos Venetsanosin sukulaispojalle ja Santorinin pormestarille – että talo kannattaisi herättää jälleen henkiin viinitalona, jonka viinintekijänä hän voisi toimia.
  • Ioanna Vamvakouri ja veljekset Nikos ja Vangelis Zorzos aloittivat toiminnan Venetsanosin viinitalolla uudestaan syksyllä 2014. Talo saapui markkinoille lopulta keväällä 2015 Santo Winesin kautta ostorypäleistä valmistetuilla viineillä, mutta tätä nykyä talo omistaa 10 hehtaaria viinitarhoja ja kaikki talon viinit tehdään omien tarhojen rypäleistä.
  • Talon ensimmäistä vuosikertaa valmistettiin n. 14,000 pulloa ja nyt markkinoilla olevaa vuosikertaa 2015 valmistettiin n. 20,000 pulloa. Venetsanos pyrkii kasvattamaan tuotantoaan tasaisesti, mutta kuitenkin sopivan rauhallisella tahdilla, sillä talolla on vielä hyvin rajalliset markkinat, eikä vielä juuri ollenkaan vientiä.
  • Santorinilla viinintuotanto on aina ollut kovin miesvaltainen ala: aloittaessaan Vamvakouri oli Santorinin ainoa naispuolinen viinintekijä ja hän on tässä kirjoitushetkellä edelleen Santorinin ainoa naispuolinen viinitaloa pyörittävä henkilö.

Koska saapuessamme viinitalolle normaalisti maistelutilana toimivalla näköalaterassilla puhalsi paikoitelle varsin vimmaiset tuulet, joten jäimme tutustumaan varsin mielellämme viinitalon sisätiloihin maistelemaan viinejä. Pääsimme tutustumaan lähinnä talon tuoreimpaan 2015-vuosikertaan, mutta tarjolla oli myös yksi viini talon ensimmäistä 2014-vuosikertaa.
  • Venetsanos Santorini 2015: Assyrtiko (100%) yhdeltä "Giannas"-viinitarhalta. Käy ja kypsyy 3 kk ajan terästankeissa. 13% alkoholia.

    Intensiivinen vaaleanvihreä väri. Runsaassa, intensiivisessä ja makeaan taittuvassa tuoksussa kvitteniä, kypsää sitrusta ja autolyyttistä vaniljakreemisyyttä sekä taustalla värjöttelevää kirpeämpää viheromenaa. Suussa viini on Assyrtikoksi yllättävän täyteläisen ja konsentroituneen oloinen; runsaassa ja selkeästi kypsässä makumaailmassa valkoista persikkaa, keltaisia hedelmiä, hillittyä kivistä mineraalisuutta ja ujoa suolaisuutta sekä kohtalaisen hapokkuuden esiin nostamaa sitruunaisuutta. Suuhun jää melko pitkä ja freesi jälkimaku, jossa tuntuu kypsää keltaista omenaa, sitruksisuutta, kevyttä kivistä mineraalisuutta ja ujoa suolaisuutta.

    Kokonaisuutena Venetsanosin Santorini on hyvä, mutta hyvin siistiksipuleeratun ja modernin oloinen valkoviini, joka ei tunnu aivan klassiselta Santorinin Assyrtikolta, vaan geneerisemmältä valkoviiniltä, jossa on reilusti ryhtiä, rakennetta ja mineraalia, mutta loppupeleissä melko vähän persoonaa. 17€ hinnalla laatuunsa nähden hieman tyyriin oloinen.
  • Venetsanos Nykteri 2015: Assyrtiko (100%). Käy osittain terästankeissa; kesken käymisen viini siirretään uusiin ranskalaisiin barrique-tynnyreihin, joissa viini käy loppuun ja kypsyy 4 kk ajan. 14% alkoholia.

    Intensiivinen vaaleanvihreä väri; käytännössä identtinen Venetsanos Santorinin kanssa. Tuoksu edellistä viiniä hillitympi, mutta makeampi ja kohtalaisen selkeästi tamminen; kypsää päärynää, kvitteniä, hillittyä kermaa, hentoa vaniljaa. Täyteläinen, leveä ja melko intensiivinen suussa. Makumaailmassa kypsää omenaa ja sitrushedelmiä, kevyttä mausteista tammisuutta, ujoa kermaa ja aavistus suolaista mineraalisuutta. Kohtalaisen hapokas. Freesissä, melko pitkässä ja kohtalaisen happovetoisessa jälkimaussa kypsää sitruksisuutta, makeaa omenaa, kevyttä kermaisuutta, hentoa teräksistä mineraalisuutta ja ujoa kermaisuutta.

    Vaikka tässä viinissä uusi tammi tuntuu kohtalaisen selkeästi, ei sitä ole viinissä häiritsevyyteen asti. Kokonaisuutena viini on mielenkiintoisempi ja vakuuttavampi kuin perus-Santorini, mutta tämäkin viini on silti melko anonyymin oloinen ja sokkona voisi olla vaikea sijoittaa Santorinille. 21€ hinnalla laatuunsa nähden hieman tyyriin oloinen.
  • Venetsanos Anagallis 2015: Assyrtiko (50%), Aïdani (30%), Mandilaria (20%). Punainen Mandilaria viiniytetty punaiseksi, valkoiset rypäleet valkoisiksi. Käy ja kypsyy terästankeissa. Lopuksi sekoitettu "roséeviiniksi". Jäännössokeria 9 g/l.

    Läpinäkyvä, mutta melko syvä mansikanpunainen väri. Runsaassa mutta melko kuivakassa tuoksussa metsämansikkaista hedelmää, kevyttä mausteisuutta, hentoa hapankirsikkaa ja ujoa sinimarjaa. Suussa viini on täyteläinen, mehevä ja kuivahko – ei selvästikään täysin kuiva, muttei aivan puolikuiva. Mehukkaassa makumaailmassa mansikkaisuutta ja metsämansikkaisuutta, kevyttä sitruunaisuutta ja ujoa omenaisuutta. Yleisilme on keskihapokas ja melko pehmeä, mutta kuitenkin riittävän raikkaan oloinen. Keskipitkässä ja keskimakua hieman makeammassa jälkimaussa raikasta sitruksisuutta, omenaisuutta ja ujoa hapankirsikkaa.

    Perushörpittävä, mutta loppupeleissä melko yhdentekeväksi jäävä rosée, jossa ei onnistu maistumaan niin Assyrtikon ryhti kuin Mandilarian persoonallinen aromikkuuskaan. 15€ hinnalla laatuuna nähden hieman tyyriin oloinen.
  • Venetsanos Mandilaria 2015: Mandilaria (100%) 2 päivää kuivatetuista rypäleistä. Viinistä 40% käy ja kypsyy terästankeissa, 60% käy ja kypsyy barrique-tynnyreissä (50% uusia, 50% 2. kerran käytössä). 14% alkoholia.

    Läpinäkyvä, varsin tumman rubiininpunainen väri. Kiehtova ja jännittävä tuoksu, jossa kirsikkaa, persoonallista metsämarjaisuutta, tuoreita luumuja ja kriikunoita, maustepippuria ja neilikkaa, hillittyä makeaa tammea ja häivähdys maitosuklaisuutta. Alkoholi tuntuu ujosti. Suussa viinillä on melko täyteläinen yleisolemus. Intensiivisessä ja intensiivisyydessään suuntäyttävässä makumaailmassa voimakkaana tuntuvaa lakritsijuurta, kirsikkaa, kypsänmakeita metsämarjoja, kevyttä vadelmahilloa, ujoa tarhamansikkaa ja aavistus taustalla väijyvää suklaista tammea. Kokonaisuus on kohtalaisen hapokas ja vaikka tanniineja ei ole erityisen runsaasti, tarraavat ne ikeniin melko innokkaasti. Pitkässä ja ujosti lämpimässä jälkimaussa tuntuu kypsää tummaa kirsikkaa, kevyttä lakritsijuurta, maltillista makeaa tammen mausteisuutta ja hieman tanniinista grippiä.

    Tämä appassimento-trendien mukainen Mandilaria on varsin persoonallinen esitys Venetsanosin viinien joukossa ja näköjään Mandilaria kestää varsin vaivatta pienen kuivatuskäsittelyn, mutta mielestäni kepeämmät ja hapokkaammat Santorinin Mandilariat ovat kyllä paljon mielenkiintoisempia kuin tämmöiset muhkeammat ja modernimmat esitykset. Lisäksi uutta tammea olisi voitu käyttää vielä vähemmän; rusinoinnin seurauksena viini on jo valmiiksi makea, minkä vuoksi se ei kaipaisi enää lisää suklaista tammea tuomaan lisää makeutta. 16€ hinnalla viini on hintansa väärti ostos.
  • Venetsanos Mandilaria 2014: Mandilaria (100%) 3 päivää kuivatetuista rypäleistä. Viinistä 50% käy ja kypsyy terästankeissa, 50% uusissa tammitynnyreissä. Viinin ensimmäinen vuosikerta, kokonaistuotanto 1530 pulloa. Alkoholia 15%. Kuulemma 2014 oli vuosikertana keskimääräistä pilvisempi ja sateisempi, mikä oli huonompi valkoisille rypäleille mutta parempi punaisille rypäleille.

    Läpinäkyvä, mutta varsin syvä ja tummanpuhuva kirsikanpunainen väri, joka taittuu ujosti kehittyneen luumunpunertavaan. Hyvin runsaassa ja vivahteikkaassa tuoksussa kirsikkaa, minttua, nahistuneita punaisia marjoja, hillittyä makeaa puuta, ujoa rusinaa ja aavistus suklaata. Viini on suussa runsas, täyteläinen ja robusti, mutta samalla hämmentävän eloisa ja kevytliikkeinen. Vuosikertaa 2015 makeammasta makumaailmasta löytyy tummaa kirsikkaa, makeankypsää mansikkaa, hillittyä rusinaisuutta, makeaa suklaata, kevyttä bitteristä puuta ja ujoa minttuisuutta. Viini on valtavan rakenteikas, eli happoja on reilusti ja tiukasti tarraavat tanniinit tuntuvat varsin jykeviltä. Suuhun jää mehukas, makeahko ja pitkä, mutta samalla varsi happovetoinen ja tiukan tanniininen jälkimaku, jossa tuntuu hapankirsikkaa, mausteista tammea, mehukasta tummaa luumua ja ujoa kivistä mineraalia.

    Viini tuntuu olevan kuin Santorinin oma Amarone kaikessa massakkuudessaan, tiukkarakenteisella otteellaan ja kuivatun hedelmäisellä makumaailmallaan. Viini kuitenkin kärsii samasta piirteestä kuin vuosikerta 2015 – selväpiirteinen uusi tammi korostaa selvästi viinin jo valmiiksi makeita piirteitä entisestään. Tässä vuosikerrassa Mandilarialle tyypilliset, tuntuvat hapot ja tanniinit suitsivat hyvin viinin makeutta, mutta kokonaisuus tuntuu silti vähän turhan överiltä. Kaikesta huolimatta viini on silti Venetsanosin kuivista viineistä kaikken korkealaatuisin ja mielenkiintoisin esitys – joskaan ei missään nimessä täysin naurettavan 100€ hintansa arvoinen.
  • Venetsanos Liastos 2007: Mandilaria (~100%) 8–12 päivää kuivatetuista rypäleistä. Kokonaistuotanto 2,900 pulloa. Alkoholia 13,5%. Itselleni jäi hieman epäselväksi mistä Venetsanosin vanhemmat vuosikerrat olivat peräisin, mutta Liastoseja löytyi aina vuosikertaan 2003 asti.

    Läpinäkyvä, raskasliikkeinen ja hyvin tumman mahonginruskea ulkonäkö. Tuoksusta löytyy todellinen makeiden aromien runsaudensarvi: melassista tummaa siirappia, vaahterasiirappia, espressoa, kuivattuja tummia hedelmiä, makeaa mokkaa, suklaakastiketta, kuivattua viikunaa ja taatelia ja kevyttä rusinaa. Suussa viini on täyteläinen, mutta suht hapokkaan runkonsa ansiosta ei lainkaan paksu, vaan freesihkö ja miellyttävän mehukas. Intensiivisessä makumaailmassa Sun Maid -rusinoita, sulaa suklaata, mokkaa, joulumausteita ja siirappia sekä sitruunaista eloisuutta. Jälkimaku on todella pitkä, raikas ja kompleksinen; kielelle jää voimakasta mokkakahvia, maustekakkuisuutta, rusinaisuutta, kevyttä makeaa tammisuutta ja ujoa keksitaikinaa.

    Liastos on varsin vaikuttava ja vakuuttava esitys, minkä lisäksi se on mielenkiintoinen haastaja perinteisille Vinsantoille – vaikka Assyrtiko on erittäin vakuuttava lajike jälkiruokaviinien valmistukseen, näyttää Mandilaria toimivan tehtävässä myös varsin mainiosti. Liastos on ehdottomasti Venetsanosin tuotannon parhaimmistoa ja pärjää helposti montaa Santorinin Vinsantoa vastaan. Varmasti hyvin kellaroitavaa tavaraa, joten kuten hintansa väärti ostos 35 euron hintaan (500 ml).
Maistelun viinit.

Liastos-pulloja kypsymässä talon kellariluolastossa.
Vaikka maistelun loppua kohti Venetsanosin viinien taso kasvoikin selvästi, jäi talon viineistä yleisesti vähän mitäänsanomaton kuva. Aivan kuten viinitalo oli aikanaan ollut hyvin moderni, olivat talon viinit nyt erittäin modernin ja siistiksipuleeratun oloisia; ne olivat selkeästi erittäin puhdaspiirteisiä ja taidolla tehtyjä, mutta samalla hyvin helpon, hengettömän ja turhankin laskelmoidun oloisia. Viineissä ei niinkään ollut pinnalla mitään sellaista, joka olisi tehnyt niistä selvästi Santorinille ominaisia viinejä, vaan enemmän joko kypsänmakeaa hedelmää tai turhan selväpiirteistä uutta tammea – tai molempia. Lisäksi viinien keskihinta oli selkeästi niiden laatuun nähden aivan liian kova; vaikka Santorinin hintataso on korkea ja useat saaren viinit varsin tyyriitä, edustivat Venetsanosin viinit selkeästi saaren hinnakkainta päätä. Erityisesti "erittäin rajoitettuna ja harvinaisena huippuviininä" mainostetun 2014-vuosikerran Mandilarian sadan euron hintalappu vaikutti joko vitsiltä tai törkeältä turistien rahastusyritykseltä.

Kuinkahan nopeasti sitä kyllästyisi siihen,
että oman työpaikan ulko-ovelta aukeaisivat tällaiset näkymät?
Aivan kuten melkein naapurissa sijainnut Santo Wines, myös Venetsanos tuntui vierailun päätteeksi viinitalolta, joka kannattaa käydä tarkastamassa – mutta ainoastaan viinitalolta kalderan yli aukeavien näkymien vuoksi. Molempien talojen viinien yleisenä ongelmana oli tietynlainen luonteettomuus ja särmien puute, eivätkä viinit päässeet varsinaisesti vakuuttamaan, vaikka kummaltakin talolta löytyi muutama varsin laadukaskin tuote.

Täytyy toivoa, että tässä olisi ainoastaan kyseessä vasta-aloittaneen viinitalon tunnustelevista ensi askeleista ja tyylin hakemisesta, eikä viinintekijä Vamvakourin tavoittelemasta tyylistä. Koska Venetsanos on vielä niin kovin nuori viinitalo, on tulevaisuus sille vielä avoin, mutta itse toivoisin talon siirtyvän puleeratuista, moderneista viineistä enemmän kohti saarelle tyypillistä viinityyliä. Jos heillä on käytettävänään yksi maailman ainutlaatuisimmista terroireista, olisi mielestäni suotavaa, että viinit myös kykenisivät ilmaisemaan sitä paremmin!

Tuskin kovinkaan yllättäen mukaamme ei tarttunut Venetsanosilta lainkaan tuliaispulloja. Maistelun päätteeksi kiitimme, maksoimme itsemme ulos ja lähdimme köröttelemään mönkijällämme kohti saaren eteläosissa sijaitsevaa punaista rantaa.

2.4.17

Barone Pizzini Bagnadore Riserva 2008

Barone Pizzini Bagnadore Riserva Pas Dosé 2008
  • Valmistaja: Barone Pizzini
  • Tyyppi: Kuohuviini, DOCG Franciacorta
  • Maa: Italia
  • Alue: Lombardia, Franciacorta
  • Rypäleet: Chardonnay (50%), Pinot Noir (50%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 34,60e (Marraskuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Franciacortan suosio tuntuu erityisesti Italiassa mutta pienemmissä määrin myös muualla maailmassa kasvavan varsin varmaa tahtia: tämän Milanon ja Garda-järven välimaastossa sijaitsevan alueen kuohuviinit tuntuvat tulevan päivä päivältä tunnetummiksi ja myös hinnat tuntuvat kohoavan samaa tahtia. Harmittavan usein kuitenkin on päässyt käymään niin, että vaikka pullosta on joutunut maksamaan aidon shamppanjan verran, on lopputulos ollut lähempänä hyvintehtyä Crémantia. Vaikka parhaimmat Franciacortat ovat todella hurmaavia tuotoksia, jotka helposti pystyvät perustelemaan hintansa, suhtaudun silti aina terveellä varauksella näihin Italo-shamppiksiin.

Viime keväänä järjestämääni Shamppanjan haastajat -sokkomaisteluuni olin hommannut pari Franciacortaa. Toinen niistä oli blogissa jo aiemmin noteerattu Ca' del Bosco Cuvée Prestige Brut, toinen loppuvuodesta 2015 Alkon valikoimista löytynyt paremman pään kuohuva, Barone Pizzini Bagnadore. Tämä kupliva edustaa Barone Pizzinin, Franciacortassa sijaitsevan luomuviinitalon, lippulaivapäätä: pohjana toimii Champagnen viineistä tuttu, vain yhtä vuosikertaa edustava Chardonnay-Pinot Noir-blend, joka on käynyt ja kypsynyt 6 kk ajan sakkojen päällä terästankeissa ja barrique-tynnyreissä. Sadonkorjuuta seuraavana keväänä viinit on sekoitettu ja pullotettu pienen hiiva-sokeri-lisäyksen kanssa ja jätetty tekeytymään kellareihin vähintään 60 kk ajaksi. Sakanpoiston ja korkinvaihdon yhteydessä viiniin ei lisätä lainkaan sokeria, eli viini on rutikuiva pas dosé. Koska viini oli ehtinyt kerätä sen verran positiivisia ylistyssanoja niin tuttujen kuin erinäisten viinimedioiden suunnasta, uskalsi pullon napata melko huoletta mukaan handelin hyllyiltä.

Iästään huolimatta viinillä on nuorekas ja melko intensiivinen vaaleanvihreä väri.

Tuoksultaan viini on verrattain kypsänmehevä ja edustaa aromeiltaan maistelun makeampaa päätä; nokkapuolelta erottuu keltaisia persikan ja keltaluumun aromeja, kirpakampaa sitruksisuutta, pitkän hiivasakkakypsymisen tuomia keksimäisiä ja kermaisia autolyysin piirteitä, hieman pähkinäisyyttä ja jopa aavistus etäistä, olutmaista maltaisuutta.

Viinillä on kypsä ja melko täyteläinen, mutta samalla valloittavan raikas ja ryhdikäs yleisolemus, kiitos varsin reilun, jopa ujosti sitruunaisen rapsakan hapokkuuden. Mukavan vivahteikaassa makumaailmassa tuntuu mehevää keltaista hedelmää, kypsää sitruksisuutta, suutapuhdistavaa mineraalisuutta, kevyttä pähkinärouheista autolyysiä ja jopa ujo, aromaattinen vivahde litsiluumuisuutta. Yleisilmettä sävyttää miellyttävän rauhallinen, keskirunsas ja hienostuneen lempeä mousse.

Melko pitkäkestoisessa ja miellyttävän vivahteikkaassa jälkimaussa tuntuu teräksistä mineraalisuutta, kypsää keltaista hedelmää, kirpeämpää viheromenaa, hillittyä briossimaista autolyysiä, hentoa hunajaista aromikkuutta ja ujoa pähkinäisyyttä. Viinistä jää suuhun varsin moniulotteinen ja mukavan runsas, mutta samalla varsin raikas ja sopivan happovoittoinen jälkivaikutelma.

Kokonaisuutena viini on varsin vaikuttava ja hurmaavan vivahteikas esitys, joten selvästikään viinin keräämät kehupuheet eivät olleet ilmaa täynnä! Sokkomaistelussani monelta tuli oikea veikkaus sen suuntaan, että kyseessä oli Franciacorta – merkitsevänä tekijänä tuntui olevan monen maistelijan noteeraama kypsien keltaisten hedelmien tuoksu ja maku, mikä tuntuu olevan varsin tyypillistä hyvin monille valkoisille Franciacortan viineille. Viini ei kuitenkaan vahvasti mehukkaisiin keltaisiin hedelmiin taittuvasta makumaailmastaan huolimatta missään vaiheessa tuntunut liian mehevältä tai raskastekoiselta, kiitos täysin jäännössokerittoman Pas Dosé -meiningin ja tasapainottavan, mukavan rapsakkanakin tuntuvan hapokkuuden.

Yleisilmeeltään viinistä löytyi sen verran paljon syvyyttä ja moniulotteisuutta, että ainakin itselläni viini nousi heti maistelun mittelijöiden kärkisijoille – ainoastaan ainutlaatuinen Recaredo Reserva Particular 2004 jäi vankasti pitämään ykkössijaa, mutta muuten Bagnadore oli helposti maistelun top 3 -viinejä. Kokonaisuudessa on kyllä paljon niin tynnyröinnin, autolyysin kuin iän tuomaa kompleksisuutta, mutta tästä huolimatta viini on edelleen varsin nuorekkaan oloinen, minkä vuoksi voisin odotella viinin kehittyvän suotuisasti kellarissa ainakin 15. ikävuoteensa asti.

Lyhyesti: Luomurypäleistä valmistettu, todella vaikuttava, moniulotteinen ja rakenteikas huippu-Franciacorta, joka edustaa vahvasti alueen laadukkainta päätä.

Arvio: Erinomainen – tämän sokkomaistelun perusteella Bagnadore on helposti vaikuttavimpia koskaan maistamiani nuoria Franciacortia, ehkä jopa tähänastisista paras.

Hinnan (34,60e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

1.4.17

Crooked Stave St. Bretta Autumn 2014

Crooked Stave St. Bretta Autumn Batch 5 2014
  • Valmistaja: Crooked Stave
  • Tyyppi: Olut, Saison / American Wild Ale
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Colorado, Denver
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 8,49e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Vuonna 2011 Coloradossa toimintansa aloittanut Crooked Stave on äärimmäisen lyhyessä ajassa noussut ns. American wild ale -liikkeen huipulle. Vielä muutama vuosi sitten tämä "bretta-guru" Chad Yakobsonin lähinnä tynnyrikypsytettyihin, "vaihtoehtoisilla hiivoilla" käytettyihin oluihin keskittynyt amerikkalaispanimo oli melko tuntematon tapaus kotikaupunkinsa Denverinsä ulkopuolella, mutta nyt siitä on tullut yksi Belgian ulkopuolisen villihiivaolutskenen kirkkaimmista tähdistä, jonka nimi pomppaa esiin milloin missäkin yhteyksissä. Esimerkiksi täällä meikäläisenkin blogin puolella on arvioitu tätä ennen jo yksi Crooked Staven olut.

Tällä kertaa vuorossa on ainoastaan brettanomyces-hiivallaa eli "brettalla" käyttetty olut, St. Bretta. Crooked Stave valmistaa St. Brettasta eri versioita, mm. kausiversioita, joista talvinen on tuhtia ja tummaa, keväinen ja kesäinen kepeitä ja raikkaita ja tämä nyt arvioitava syysversio siltä väliltä. Oluet yleensä maustetaan jollain kauden hedelmillä ja tämä Autumn-versio on saanut makua napa-appelsiineista. Oluen käyttämisessä on käytetty ainoastaan brettaa, ei lainkaan oluthiivoja, ja olut en sekä käynyt että kypsynyt vanhoissa, tammisissa foeder-sammioissa. Olut on erää #5 ja voltteja löytyy 5,5%. Pullo tuli testattua melko lailla tasan vuosi sitten, keväällä 2016.

Oluella on siideriä muistuttava, meripihkaisen punaruskea väri sekä matalaksi jäävä ja varsin ketterästi katoava valkoinen vaahto.

Tuoksussa tuntuu leikattua ruohoa, selkeästi orvalmaiseen taittuvaa funkia, kevyttä sitrusta, hentoa hevosen persettä, ujoa maamaisuutta ja aavistus päivän ajan kulhossa makoillutta, nahistunutta popcornia.

Oluen makupuoli on kuiva ja rustiikkinen; sieltä kyllä löytyy brettaista likaisuutta, maata ja hentoa lantaa sekä aavistus olkia ja hieman hedelmistä tulevaa sitruksista makeutta, mutta ei brettaan yleensä yhdistettyä nahkaa tai varsinaista selkeää sontaisuutta. Kokonaisuus on hieman kirpeähkö muttei kuitenkaan varsinaisesti hapanoluiden henkeen – bretta kyllä saattaa tuottaa käydessään pieniä määriä happoja, muttei kuitenkaan hapanoluiden valmistuksessa käytettyjen pediococcus- tai lactobacillus-maitohappobakteereiden verran. Katkeruus on oluessa lähinnä olematonta.

Jälkimaussa tuntuu brettaista maamaisuutta, maatalon lantaisia vivahteita, hieman valkohomejuuston kuoren homeisuutta ja hentoa sitruksisuutta. Suuhun jää vivahteikas, melko pitkä ja positiivisella tavalla likaisen aromikas jälkimaku.

Kokonaisuutena Crooked Staven ainoastaan brettalla käytetty syysolut on vallan kiva, tasapainoinen ja mukavan rehellisen brettainen olut, joka myös osoittaa, ettei 100% bretta tarkoita automaattisesti 100% funkia. Kokonaisuus on melko selkeän saisonmainen ja sitä sävyttää erityisesti Orvalin ja Saison Dupontin mieleeni tuovat piirteet, mutta näihin klassikko-oluisiin verrattuna St. Bretta ei ole niin moniulotteinen – sen sijaan olut on kyllä juurikin sitä, mitä etiketti lupaa. Puhdaspiirteisiin ja sisäsiisteihin oluisiin tottuneelle tämä kuriositeetti voi olla turhan jyrkkä esitys, mutta olut on passelia siemailutavaraa kaikille brettaisten oluiden ystäville!

Lyhyesti: 100% brettalla käytetyksi olueksi yllättävän siisti ja maltillinen "wild ale" tai höpö-saison hieman Orvalin tai Saison Dupontin henkeen.

Arvio: Tyylikäs – Orvalin tai Saison Dupontin tasoiseen persoonalliseen eleganssiin ei ylletä, mutta olut on riittävän persoonallinen ihan fiilistelykäyttöön. Hintaa pullolla on kohtalaisen paljon, mutta rahalle saa kyllä vastineeksi varsin mukavan maalaista, mutta silti sopivan hienoviritteistä vivahteikkuutta.

Hinnan (8,49e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa veroinen.

25.3.17

Recaredo Reserva Particular 2004

Recaredo Reserva Particular Gran Reserva Brut Nature 2004
  • Valmistaja: Recaredo
  • Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès, Alt Penedès, Coster del Bitlles
  • Rypäleet: Macabeo (67%), Xarel•lo (33%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 51,00e (Joulukuu 2015, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Kuten minkä tahansa muunkin viinityylin kohdalla, myös parhaan maistamani kuohuviinin kohdalla yhden oikean vastauksen keksiminen olisi mahdotonta. Sen sijaan jos kysyttäisiin parhaita maistamiani kuohuviinejä, ajatukseni suuntautuisivat heti Champagnen suuntaan, mutta muutama hyvä esimerkki jostain aivan muualta myös pomppaisi varmasti mieleeni. Itse asiassa Recaredon upea Reserva Particular olisi varmasti ensimmäisten joukossa, kun ryhtyisin miettimään vaikuttavimpia kuohuviinielämyksiäni. Tästä syystä minun oli yksinkertaisesti saatava viini viimekeväiseen Champagnen haastajat -maisteluuni.

Recaredon viineihin tulin tutustuneeksi syksyllä 2014, kun vierailimme viinimestarikoulutettavien porukalla Kataloniaan tutustumaan viinintekoon ja paikallisiin viinitaloihin; yksi mieleenjäävimmistä viinitalovierailuista oli piipahdus Recaredolla (ja voit lukea kyseisen reissuraporttini tästä).

Vuonna 1924 Recaredo on yksi Espanjan kovalaatuisimmiksi tunnustetuista Cava-taloista, ellei jopa se kaikkein parhaana pidetty. Talo on tunnettu tinkimättömästä asenteestaan viinien valmistukseen: kaikki viinit käytetään luonnonhiivoilla, viininvalmistukseen puututaan mahdollisimman vähän, kaikki viinit kypsyvät pulloissa luonnonkorkin alla ja viinien korkinvaihto suoritetaan edelleen käsityönä. Viinitalolla meille selitettiin, että talo suosii luonnonkorkkeja sen takia, että talon kaikkia viinejä kypsytetään poikkeuksellisen kauan ja että heidän omien kokemustensa mukaan kruunukorkit toimivat hyvin 4–5 vuoden kypsyttelyn ajan, mutta siitä eteenpäin niiden toiminta rupeaa olemaan epäluotettavaa. Luonnonkorkit sen sijaan toimivat talon mukaan luotettavasti niin kauan kuin vain heillä on tarvetta kypsyttää viinejä, minkä vuoksi niitä suositaan. Tämän puolen ymmärtää parhaiten, kun tietää kuinka pitkään Recaredo kypsyttää viinejään: joka ikinen talon viineistä on vähintään Gran Reserva -tasoinen (min. 30 kk pullokypsytystä), sillä talon jo perustason kuohuviini Terrersin kypsytysaika on hulppeat 5 vuotta ja pelkästään Intens-roséetakin kypsytetään vähintään 3 vuotta. Vanhimmat viinit kypsyvät sitten jo noin 10 vuotta.

Recaredolla on valikoimissaan kaksi lippulaivaviiniä: kuuluisampi niistä on vuodesta 1999 alkaen valmistettu ja blogissa jo arvioitu Turó d'en Mota, yhden erittäin vanhan Xarel•lo-tarhan rypäleistä valmistettu viini, jota kypsytellään vähintään 10 vuotta ennen korkinvaihtoa. Toinen on talon historiallinen Reserva Particular, jota on valmistettu jo vuodesta 1962 ja joka valmistetaan talon kaikkein vanhimpien tarhojen parhaimmista rypäleistä. Tällä hetkellä talon minimi-ikä viinille on 118 kk (9 vuotta 10 kk) ja se valmistetaan vuosittain melko paljonkin vaihtelevasta sekoituksesta Xarel•loa ja Macabeota. Rypäleet käyvät omilla luonnonhiivoillaan, Xarel•lo ensisijaisesti vanhoissa tammitynnyreissä ja Macabeo terästankeissa (Recaredon mukaan erityisesti vanhojen köynnösten Xarel•lo hyötyy runsaasti tammikypsytyksestä, antaen sille runkoa ja kypsytyskestävyyttä). Noin puolen vuoden kypsyttelyn jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan; pulloihin lisätään myös tilkka käymätöntä rypälemehua ja hiivaa kuplat synnyttävää toista käymistä varten, minkä jälkeen pullot suljetaan luonnonkorkeilla ja siirretään kypsymään kellareihin. Noin 10 vuoden kypsymisen jälkeen viinistä poistetaan sakka täysin käsipelillä, viinin kaulaa jäädyttämättä ja sakanpoiston myötä menetetty viini korvataan rutikuivalla saman vuosikerran valkoviinillä. Vuosituotanto pyörii n. 12,000 pullon korvilla. Tämä meikäläisen nyt arvioitava vuosikerta on kypsynyt hieman vähemmän aikaa kuin tuorein vuosikerta, sillä viini on kypsynyt sakkojen päällä "vain" 108 kk (9 vuotta), korkinvaihto on suoritettu 13.5.2014 eli melko tasan tarkkaan kaksi vuotta ennen maistohetkeä – viini siis maistettiin viime keväänä järjestämässäni Champagnen haastajat -maistelussa.

Viinillä on vaaleahko, mutta selkeästi kehittynyt, kellervään taittuva väri.

Tuoksultaan Reserva Particular on yhtä älytön mitä muistin sen olevan vieraillessamme Recaredolla: käsittämättömän runsaasta ja vivahteikkaasta tuoksusta löytyy Recaredolle tyypillisen viheromenaisuuden lisäksi kompleksista vaniljakreemisyyttä, paahdettuja pähkinöitä, makeaa omenahilloa, kukkaista parfyymiä, kevyttä rusinaisuutta, ujoa aavistus kookoshiutaleita ja pienin aavistus tammikypsytystä vihjailevaa konjakkista aromikkuutta. Viinin aromimaailma on yksinkertaisesti hämmentävän moniulotteinen ja äärimmäisen houkutteleva.

Suussa kieltä tervehtii ensin todella runsas ja rehevä, mutta myös todella kermainen ja pienikuplainen mousse sekä erittäin tuntuva, rapea hapokkuus, jota ei olla pyritty suitsimaan lainkaan jäännössokerilla, kiitos Recaredon rutikuivan tyylin. Viini on tuoksun tavoin myös suussa erittäin kompleksinen, mutta hyvin toisella tavalla – siinä missä tuoksu oli hyvin makea, on makumaailma erittäin kuiva, rapea ja särmikäs. Makumaailmaa hallitsee lähes kalkkisen karvas mineraalisuus, hapokas Granny Smith -omenan luotsaama vihertävä hedelmä ja kevyt teräksisyys, mutta seasta löytyy myös runsaasti hienoviritteisiä vivahteita erittäin pitkän sakkakypsytyksen tuomasta kermaisuudesta, pähkinärouheesta ja jopa ujosta vaniljakreemileivoksista. Taustalla värjöttelee myös sekä iän tuomaa, kehittyneempää uuniomenaista hedelmää ja aavistus mahdollisesti tammen tuomaa mausteisuutta, jota mineraalisuus taittaa valkopippuriseen suuntaan. Yleisilmeeltään viini on rutikuiva ja veitsenterävä, mutta kaikki viinin muut piirteet tuovat kokonaisuuteen sellaisia vihjeitä makeudesta, että kokonaisuus on yksinkertaisesti hämmentävän tasapainoinen ja kaiken huomion vangitseva.

Jälkimaussa vihertäväsävyinen hedelmä ja teräksinen mineraalisuus valtaavat yhä enemmän alaa, tehden jälkivaikutelmasta hyvin suutapuhdistavan ja -supistavan. Kielelle jää kuitenkin viipyilemään hyvin pitkäksi aikaa erityisesti jo tuoksussa ja keskimaussa voimakkaana tuntuvaa vaniljakreemisyyttä sekä ujoa leivonnaismaista, makeaa paahteisuutta.

Tiedättehän sen tunteen, kun käy jossain, jossa maistaa viiniä, joka on niin julmetun upeaa, että sukat pyörivät jaloissa ja sen jälkeen muut viinit vaikuttavat pitkän aikaa varsin vaatimattomilta? No, Recaredon Reserva Particular oli itselleni sellainen elämys vieraillessamme Recaredolla syksyllä 2014. Siksi viinin hankkiminen ja tuominen Champganen haastajat -maisteluuni hieman jännitti; mitä, jos viini olikin jostain kummallisesta syystä paikan päällä fantastinen, mutta sokkomaistelussa se olisikin vain täysin tavallinen paremman pään Cava, joka ei erottuisi sokkona muiden joukosta?

Pelkoni oli täysin aiheeton: sokkomaistelussani Reserva Particular oli itselleni pari pykälää parempi kuin yksikään muista maistelun (varsin kovatasoisista) viineistä ja maistelun jälkeen keskustellessa paljastui, että vaikka makumieltymykset levisivät melko laajalle, oli Recaredo ykkössijalla myös hyvin monella muulla osallistujalla. Tämä maistelu osoitti, ettei Reserva Particularin paremmuus ole pelkästään subjektiivista, vaan viini tuntui täyttävän myös objektiivisesti tarkasteltuna vaikuttavan kuohuviinin kriteerit. Käsitykseni siitä, että Reserva particular ei ole vain paras maistamani Cava, vaan myös yksi parhaista maistamistani kuohuviineistä sai maistelusta vahvistusta.

Lyhyesti: Viehättävän vaniljakreemisyyden sävyttämä, käsittämättömän vaikuttava ja moniulotteinen huippu-Cava; helposti parhaita koskaan maistamiani nuoria kuohuviinejä.

Arvio: Täydellinen – viinissä yhdistyy vastaansanomattomalla tavalla ryhdikäs, rutikuiva ja rakenteikas hedelmä todella moniulotteiseen, poikkeuksellisen pitkän kypsyttelyn seurauksena syntyneeseen kermaisuuden, vaniljaisuuden ja pähkinäisyyden hallitsemaan autolyyttiseen paahteisuuteen.

Hinnan (51,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.