Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

19.9.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1424 viiniä, 279 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


26.2.17

Domaine Faiveley Mercurey 2013

Domaine Faiveley Mercurey 2013
  • Valmistaja: Domaine Faiveley
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Mercurey
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bourgogne, Côte Chalonnaise, Mercurey
  • Rypäleet: Chardonnay (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 179 SEK (~19,45e; Joulukuu 2015, Systembolaget, beställningssortiment)
  • Hinta nyt: 196 SEK (~20,54e; Helmikuu 2017, Systembolaget, beställningssortiment)


Burgundin viineissä laadun kolme määrittävää tekijää tunnetusti ovat tuottaja, tuottaja ja tuottaja. On helppoa ajatella, että parasta laatua saa samalla logiikalla kuin niin monella muullakin viinialueella: metsästämällä pientuottajia ja karttamalla suuria tuottajia. Tällä menetelmällä kyllä pääsee pitkälle, mutta on silti muistettava, että Burgundissa on myös lukemattomia täysin yhdentekevää tauhkaa tekeviä pientuottajia, kun taas suurten tuottajien joukossa on monia varsin kovatasoisiksi tunnustettuja tapauksia.

Vuonna 1825 Joseph Faiveleyn perustama Domaine Faiveley on 120 omalla tarhahehtaarillaan yksi Burgundin suurimpia tuottajia, mutta koostaan huolimatta myös yksi varsin kovalaatuiseksi tunnustetuista toimijoista. Tämä johtuu siitä, että vaikka talo luokitellaan négociant-taloksi (eli tuottajaksi, joka ostaa rypäleitä tai viiniä ja myy pullotettua viiniä omalla nimellään), on Faiveleyn tuotannosta pääosa omaa tuotantoa; ostorypäleisiin ja -viiniin perustuva bisnes on heille toissijaista. Vaikka talo on modernisoinut jatkuvasti tuotantoaan, perustuu talon viinintuotanto ensisijaisesti perinteiseen, eleganssia painottavaan tyyliin. Suuresta koostaan huolimatta Faiveleyn ensisijainen visio ei ole tuottaa valtavia määriä, vaan korkealaatuisia ja alueen klassista tyyliä edustavia viinejä.

Faiveleyn n. 120 hehtaarista Grand Cru -tasoista tarhaa on omistuksessa vain n. 10 hehtaaria; sen sijaan yli puolet – peräti 68 hehtaaria – sijaitsee Côte Chalonnais'n ala-alueella. Koska Faiveley tunnetaan erityisesti tasokkaana Côte Chalonnais'n viinien tuottajana, päätin napata talon perustason Mercurey Blancin testiin tarkastaakseni, onko maineella katetta. Mercurey on tunnettu erityisesti rehevistä Pinot Noir -punaviineistään, kun taas Chardonnay-pohjaiset valkoviinit ovat vain 20% osuudellaan varsin pienessä osassa alueen tuotannosta. Tämä kolmen eri tarhan rypäleistä valmistettu Mercurey käy 4 viikon ajan pääasiassa terästankeissa ja osittain (20%) tammessa. Käymisen jälkeen viini kypsyy 11 kk ajan, niin ikään pääasiassa terästankeissa ja osittain (20%) tammessa. Vuosituotanto on n. 10,000 pulloa.

Viinillä on nuorekkaalle Chardonnaylle ominainen, hailakan vaaleanvihreä väri.

Tuoksu on hieman hillitty, mutta Burgundin henkeen vivahteikas ja raikas: nokkapuolelta erottuu kypsää omenaa, maltillista kermaista tammea, hillittyä ananakseen taittuvaa keltaista hedelmää, ujosti makeaa mausteisuutta ja hennon kivipölyistä mineraalisuutta.

Suussa tämä melko kepeä viini on ihastuttavan raikas. Makumaailmaa hallitsee nuorekkaan Burgundin tuoreen ja reippaan hapokkaan omenainen hedelmäsektori, mitä komppaa kevyen tammikypsytyksen tuoma kevyt kermaisuus, hento kuivakan pähkinäinen tammisuus, maltillinen mausteisuus ja ujo, puiseva bitterisyys. Taustalla häilyy myös aavistuksen kukkeita sävyjä. Tammi on ilahduttavasti melko pientä roolia näyttelevä taustatekijä ja pääosassa on rapsakka, tuore hedelmäisyys.

Kohtalaisen pitkässä jälkimaussa jää kielelle freesiä omenaisuutta, kevyttä kermaisuutta, hentoa pähkinäistä tammea, ujoa bitterisyyttä ja hentoa mineraalia. Jälkivaikutelma on mukavan happovetoinen, ujosti suolaisen mineraalinen ja etäisesti kermainen.

Pähkinänkuoressa Faiveleyn Mercurey on miellyttävä ja positiivisella tavalla jopa varsin rapsakka perustason valkoinen Burgundi, jossa tammella on pyritty saamaan enemmän kompleksisuutta ja syvyyttä aromimaailmaan kuin tuomaan liiallista runsautta. Vaikkei tammea ole paljoa, veikkaan, että kokonaisuus olisi kuitenkin ollut meikäläisen suuhun mielenkiintoisempi 100% neutraalissa tammessa kuin terästankissa ja 20% (todennäköisesti) uudessa tammessa kypsytettynä. Tämä on kuitenkin melko lailla hiusten halkomista, sillä vaikka viinissä tammi erottuu, ei se missään vaiheessa pääse häiritsemään ja kokonaisuus pelittää hyvin.

Viini on kuitenkin tietyllä tapaa melko simppeli ja suoraviivainen esitys, minkä vuoksi koen, ettei viini ehkä ihan vastaa hinnan herättelemiä odotuksia. Parilla kympillä saa kuitenkin jo Suomen puolella ihan kelvollisia Chardonnayita ja Systembolaget, mistä pullo on hommattu, on nyt kuitenkin tunnettu Alkoa keskimäärin paremmasta hinta-laatusuhteestaan. Todennäköisesti viinissä joutuu maksamaan sekä niin Faiveleyn nimestä että jatkuvasti kohoavista Burgundin viinien hintatasosta – tästä jälkimmäisestä saamme kiittää lähinnä aasialaisia, jotka näköjään tahtovat hamstrata kaikki Bordeaux'n ja Burgundin viinit, joihin vain näppinsä kiinni saavat. Vaikka meikäläisen suuhun monet Burgundit yleensä uppoavat varsin hyvin, pitänee tässä ruveta jo harkitsemaan niiden jättämistä sikseen ja keskittymään enemmän viineihin, joiden hinnat vastaavat enemmän niiden laatua.

Lyhyesti: Tasapainoinen, raikas ja rapsakka eteläisemmän Burgundin valkoviini, jossa pääosassa on klassiseen tyyliin ryhdikkyys ja freesi hedelmä, ei liioiteltu tammen käyttö.

Arvio: Hyvä – oikein mainio ja tasapainoinen Mercureyn Chardonnay, jossa ei olla sorruttu liioittelevaan tammen käyttöön, vaan tammitynnyrin piirteet ainoastaan tuovat viiniin lisää syvyyttä ja leveyttä syömättä raikkautta. Klassisen hienostunutta Burgundin henkeä huokuva esitys, joskin ehkä hieman vaatimattomalla otteella.

Hinnan (~19,45e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

22.2.17

Spencer Trappist Ale

https://www.alko.fi/tuotteet/754284/
Spencer Trappist Ale
  • Valmistaja: Spencer Trappist Brewery of St. Joseph's Abbey
  • Tyyppi: Olut, Trappist, Golden Ale
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Massachusetts
  • Mallas: 2-row, 6-row, München
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,90e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
  • Hinta nyt: 7,07e (Helmikuu 2017, Alko)

Trappistiluostareissa asustavien trappistimunkkien pyörittämät (tai vähintään) ylläpitämät trappistiluostarit olivat pitkään hyvin Belgialainen juttu: yhtä hollantilaista panimoa lukuun ottamatta kaikki maailman seitsemän trappistipanimoa sijaitsivat Belgiassa. Sitten vuonna 2012 alkoi tapahtua: Itävaltalainen Stift Engelszellin panimo sai kansainväliseltä trappistijärjestö ITA:lta trappistipanimon valtuudet. Tämän jälkeen vain reilussa vuodessa ilmestyi kolme trappistipanimoa lisää: yksi Yhdysvaltoihin, yksi Hollantiin ja yksi Italiaan.

Trappistipanimot ovat siis trappistiluostarien yhteydessä toimivia panimoja, joilla luostari voi kerätä lisää tuottoja ylläpitääkseen toimintaa. Järjestöjen sääntöjen mukaan tuottoa panimo ei saa tehdä, vaan oluesta saatava raha on käytettävä joko luostarin, panimon tai munkkien toiminnan ylläpitämiseen ja loput tuotoista on ohjattava hyväntekeväisyyteen. Munkkien tulee joko itse pyörittää panimotoimintaa, tai munkkien tulee vähintään valvoa panimon toimintaa, jos se toimii luostarin ulkopuolisen henkilökunnan voimin. ITA valvoo panimotoimintaa tarkasti, eikä mikä tahansa trappistiluostari saa aivan helposti trappistipanimon valtuuksia.

Massachusettsissa, Spencerin kaupungissa toimiva St. Josephin luostari aiheutti vuonna 2013 pienimuotoisia kohahduksia olutmaailmassa tullessaan sekä Yhdysvaltojen ensimmäiseksi trappistipanimoksi että maailman ensimmäiseksi Euroopan ulkopuoliseksi trappistipanimoksi – panimo on tässä arvion kirjoitushetkellä myös edelleen ainoa trappistipanimo kumpaakin sorttia. Tämä vuonna 1950 toimintansa aloittanut luostari alkoi 2010-luvulle tultaessa miettiä vaihtoehtoja toimintansa rahoittamiseksi ja Jenkeissä vuosikymmeniä vellonut pienpanimobuumi vei nopeasti ajatukset omaan trappistipanimoon. Luostarin munkit kävivät tekemässä tutustumisreissun Belgian trappistipanimoille, missä heille annettiin kolme neuvoa: heidän tulisi palkata asiansa osaava panimomestari; heidän tulisi rakennuttaa moderni, korkeatasoinen pienpanimo; heidän tulisi aloittaa yhdellä, tarkkaan harkitulla oluella ja rakentaa brändiä sen varaan vähintään viisi vuotta ennen toiminnan laajentamista.

Näköjään tuo viimeinen neuvo kaikui kuin kuuroille korville, sillä tässä kirjoitushetkellä Spencerin valikoimissa rouheat kuusi olutta, mikä on merkittävästi enemmän kuin millään muulla trappistipanimolla, poislukien de Koningshovenin (eli La Trappen) panimo. Spenceriltä on näköjään tullut markkinoille jo maailman ensimmäinen Trappisti-IPA ja maailman ensimmäinen Trappisti-Imperial Stout. Ei kyllä sinänsä yllätä tämmöinen, amerikkalaiset kun ovat kyseessä.

Joka tapauksessa, Spencer aloitti toimintansa oluella, joka oli nimeltään yksinkertaisesti "Trappist Ale". Tässä ei lähdetty tekemään heti supermassiivista Quadrupelia, joilla mm. Chimay, Rochefort ja Westvleteren ovat keränneet mainetta, vaan vaaleampaa ja alkoholiltaan hieman hillitympää Golden Alea. Noh, tämä olut piti kuitenkin saada testiin heti kun sitä näkyi jossain USAn ulkopuolella. Se paikka sattui tuolloin olemaan nettimyymälä Saveur Bière viime vuoden alussa, eikä siitä kestänyt kovinkaan kauaa, kun olut myös päätyi testattavaksi. Tätä nykyähän olutta saa myös Alkon valikoimista (ja kun ottaa huomioon vielä nettikaupan kuljetuskustannukset, ei Alkon 7,07€ ole mitenkään linjasta poikkeava hinta), joskin ymmärtääkseni vain kertaluontoisena ostoksena – voi olla, ettei Spencer siis tule hirveän kauaa handelin hyllyillä heilumaan.

Olut on utuinen ja väriltään vaaleahko pähkinänruskea, minkä lisäksi sille syntyy runsas ja kuohkea, valkoinen vaahto. Tuo kirottu vaahto ryöppysi innokkaasti pöydälle korkkauksen yhteydessä, joten olkaa varovaisia pullojenne kanssa.

Spencer Alella on melko aromaattinen, makeaa leivonnaismaisuutta ja keltaista hedelmää yhdistelevä tuoksu: siinä tuntuu persikkaa ja aprikoosia, italialaista joulupulla panettonea ja hiivaisuutta sekä hentoa belgihiivan mausteisuutta.

Suussa oluella on kuivahko, keskitäyteläinen ja mukavan rapsakka yleisolemus. Makumaailma on pääpiirteiltään aromaattisen yrttinen, kohtalaisen mausteinen, makean leivonnaismainen ja keltaisen hedelmäinen; taustalta löytyy myös hienoviritteisempiä sävyjä, kuten keitettyä päärynää, kevyttä ruohoista humalaa ja aavistus tuoretta banaania. Kokonaisuus on kevyesti kiniinisen katkeroinen, mikä tuo sopivasti hentoa särmikkyyttä ja ryhtiä. Melko runsas, pehmeä ja kuohkea, mutta reilusti nipistelevä hiilihappo kumartaa tyyliltään enemmän Belgian kuin Amerikan suuntaan.

Melko pitkä ja hieman viljaisen hapahko jälkimaku on belgimausteisen hiivainen, ruohoisen katkeroinen, kevyesti raa'ahkon persikkainen ja hennosti makeamman keltaluumuinen.

Yleisesti Spencer Ale on ihan hauska tuttavuus ja jenkkiolueksi yllättävän uskottava esitys niin belgihenkiseksi aleksi kuin aidoksi Trappistiksi, mutta loppupeleissä ei se kuitenkaan onnistu tarjoamaan mitenkään erityisen suurta persoonallisuutta. Olut on mukavan raikas ja tasapainoinen tapaus, mutta niin nettikaupan kuin Alkon hinnoilla olut ei oikein onnistu olemaan hintansa väärti ostos; vastaavantasoista tavaraa kun saa jo Suomestakin halvemmalla, nettikaupoista puhumattakaan. Kuriositeettilisää tuoneen jenkki-Trappisti-preemion nyt suostui kerran maistamaan tutkivan journalismin nimissä, mutta tähän hintaan voisin veikata, että olut ei tule nousemaan uusintatestiin.

Lyhyesti: Maailman ensimmäinen uuden maailman Trappistiolut, joka jenkkiläisistä juuristaan huolimatta kumartaa syvälle Belgian suuntaan. Miellyttävä ja tasapainoinen tuttavuus.

Arvio: Hyvä – uskottavaa ja riittävän belgihenkistä tavaraa, mutta ilman merkittävää persoonaa. Olut on selvästi hyvin tehty, mutta loppupeleissä hieman hajuton ja mauton tapaus. Kelpo olut tämä on, mutta ei mitenkään semmoinen, joka erottuisi merkittävästi Trappistioluiden joukossa edukseen.

Hinnan (5,90e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

20.2.17

Xavier Frey Riesling Brut 2006

Xavier Frey Crémant d'Alsace Riesling Brut Millésimé 2006
  • Valmistaja: Xavier Frey
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Crémant d'Alsace
  • Maa: Ranska
  • Alue: Alsace
  • Rypäleet: Riesling (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 14,00e (Huhtikuu 2016, Worldwide Wines)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Yksi viiniharrastuksen hienoimpia puolia on se, että halutessaan voi oppia jatkuvasti jotain uutta. Esimerkiksi pitkään pidin Alsacen Crémanteja lähinnä simppeleitä ja nuorena juotavina kuohuviineinä. Tai vaikka Riesling on yksi Crémant d'Alsacen sallituista lajikkeista, oletin Riesling-kuohuvien olevan melko pitkälti saksalainen homma. Sitten vastaani kävelee skumppa, joka romuttaa kaikki viinityyliin liittyvät käsitykseni kertaheitolla.

Xavier Frey on Alsacelainen tuottaja, josta en löydä mitään tietoja. Oikeasti, Google ei paljasta herrasta yhtään mitään. Ainakin samanniminen herra liittyy jotenkin Frey-Sohlerin viinitalon historiaan, mutta epäilen, ettei kyseessä ole sama mies. Tai tietenkin voi olla, kuka tietää. Joka tapauksessa, koska internetpreesens on yhtäläisyysmerkki sille, että joku on oikeasti olemassa, voisin väittää, ettei ole olemassa Xavier Frey -nimistä viinintuottajaa; ainoastaan se, että olen maistanut tämän kyseisen kuohuviinin useita kertoja on todisteena minulle siitä, että tämänniminen tuottaja on kaikesta näkymättömyydestään huolimatta olemassa.

Koska tuottajasta ei tietoja löydy, ei myöskään viinistä löydy speksejä – tai edes yhtä ainutta kuvaa. Etiketistä voi päätellä viinin olevan Rieslingistä valmistettu ja ikääkin sillä näyttää olevan 10 vuotta (mikä on vaikuttavan paljon niin Crémant d'Alsacelle kuin noin yleensä valtaosalle maailman kuohuviineistä). Mitään valmistusteknisiä asioita tai analyysiarvoja en pysty tähän heittämään, joten arvion on nyt vain nojattava meikäläisen sanaan.

Viinin väri on tasainen, runsaan kellanvihreä, jossa kohtalaisen voimakas keltaisen sävy vihjaa viinin kehittyneemmänpuoleiseen ikään.

Tuoksultaan viini on hyvin ilmaisuvoimainen ja ennen kaikkea selvästi hyvin lajiketyypillisesti Riesling; tuoksua nimittäin hallitsee varsin voimakkaana kehittyneen Rieslingin petrolisuus, jota en olisi koskaan aikaisemmin voinut kuvitella löytäväni kuohuviinin puolelta! Viinin rehevää petrolisuutta komppalievat sitruunankuoriset, kevyen hunajaiset, hennon persikkakarkkiset ja ujon kukkeat piirteet.

Suupuolella viini on kuiva, mutta silti suutuntumaltaan rehevä ja täyteläinen. Runsautta kuitenkin suitsivat mainiosti viinin hyvä hapokkuus ja melko runsas, pehmeänä tuntuva, kermainen mousse. Makumaailmassa tuntuu kypsää sitrusta, hillottua sitruunankuorta, kevyttä kehiityneen Rieslingin petrolisuutta ja ujoa bitteriä. Kokonaisuus on selvästi runsas ja kypsä, mitä kehittyneet piirteet korostavat edelleen, mutta viini ei siltikään ole millään tavalla överi.

Suuhun jää melko pitkä ja miellyttävän raikas, hedelmävetoinen jälkimaku jota hallitsevat kypsän sitruunaisuuden dominoiva sitruksisuus, makeutta vihjaileva hunajaisuus, hillitty omenaisuus, kevyenpuoleinen petrolisuus ja ujot mausteiset piirteet.

Kyllä näitä yllätyksiä aina silloin tällöin tulee. Ei sitä olisi voinut kuvitella, miten hienosti Crémant d'Alsace voi kehittyä. Tai että vastaan tulisi kuohuviini, joka oikeasti tuoksuu ja maistuu tyhjäkäynnillä olevalta linja-autolta. Hyvällä tavalla, tottakai!

Viinistä löytyy runsaasti persoonaa, mutta sen lisäksi myös rakennetta ja sopusuhtaisuutta: tämä ei ole vain kuriositeettitason tapaus, vaan myös varsin uskottava, ruokapöytään vaivattomasti soveltuva kuohuviini. On silti hyvä muistaa, että jos aikoo tuoda tällaisen pullon yllätyksenä pöytään, kannattaa tottakai tarkistaa ruokailijoilta etukäteen, ettei kukaan loukkaannu, jos viini tuoksuu paloöljyltä! Näin kehittyneempien Rieslingien ystävänä olin itse varsin täpinöissäni, kun vastaan tuli näin kiehtova kupliva, mutta voin kuvitella joidenkin reagoivan tällaisiin tapauksiin enemmän järkytyksellä kuin ilahtuneella innostuksella!

Lyhyesti: Persoonallisen petroliseksi kehittynyt, varsin runsas, mutta miellyttävän rakenteikas Riesling-kuohuviini Alsacesta.

Arvio: Erittäin hyvä – yleensä melko turvallisten (ja usein myös turhankin tylsien) Alsacen kuohuviinien joukossa tämä tapaus on varsin positiivinen outolintu!

Hinnan (14,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

15.2.17

Travaglini Gattinara 2006-2011

On jälleen aika viinibloggaajien yhteispostauksen!

Aluksi päätimme yhteistuumin, että tällä kertaa olisi hyvä olla jotain klassikkotavaraa arvioitavana. Vaikeuksia tietenkin tuotti aluksi tietenkin se, että mitä nyt edes pidetään klassikkona? Kyllähän klassikoita tietenkin löytyy, mutta ongelmalliseksi homman tekee se, että viinin pitäisi myös löytyä Alkon valikoimista ja vielä mieluusti kohtuulliseen hintaan. Koska Alko on hyvin tehokas ottamaan valikoimiinsa lähinnä erilaisia, reippaalla jäännössokerilla tuunattuja tusinaviinejä pitäen samalla monet maailman tunnetuimmat viiniklassikot pois hyllyiltä, ei tehtävä missään nimessä ollut mikään läpihuutojuttu. Pienen tuumimisen päätteeksi onnistuimme kuitenkin löytämään kaikkia tyydyttävän konsensuksen: handelin valikoimista pitkään löytynyt Travaglinin Gattinara on kautta viinimaailman korkealaatuiseksi ja perinteikkääksi viiniksi tunnustettu tapaus, joten klassikkostatus täyttyy vaivatta. Lisäksi hintakin oli vielä kipukynnyksen alapuolella, joten valinta kelpasi kaikille.

Alun perin tavoitteena oli, että blogaajat kirjoittaisivat aivan hiljattain Alkon valikoimiin saapuneesta 2011-vuosikerrasta. Itsellä kuitenkin näppärästi löytyi arviot myös tätä vuosikertaa edeltäviltä viideltä vuodelta, joten päätin vertailevaa otetta harrastaakseni ympätä ne tähän mukaan. Tarjolla on nyt siis:

Travaglini Gattinara 2006–2011

Meikäläinen siis järjesti viime huhtikuussa (2016) viiden Travaglinin vuosikerran rinnakkainmaistelun. Olin alun perin ryhtynyt keräämään tätä mainiota Gattinaraa alkuvuonna 2012 vuosikerrasta 2006, jolloin maistoin viiniä ensimmäistä kertaa ja vakuutuin kertaheitolla sen kovasta laadusta. Vuosien myötä tuli hommattua aina uusi vuosikerta talteen sen saapuessa Alkoon ja kun lopulta kasassa oli viisi eri vuosikertaa, päätin kutsua kasaan pienen porukan maistelemaan, miten tämä kyseinen Gattinara kehittyy ja löytyykö vuosikerroista eroja!

Olen itse myös käynyt piipahtamassa Travaglinin viinitalolla pari vuotta sitten, mistä tulin kirjoittaneeksi myös tämän postauksen. Siellä kerron yksityiskohtaisemmin talon historiaa ja sen käänteitä, mutta tähän alle voisin raapustaa hieman lyhyemmän yhteenvedon Travaglinista ja Gattinaran alueesta, saadakseni hieman kontekstia arvioitaville viineille.

Gattinara on siis pieni viinialue Pohjois-Italian Piemontessa, maailmankuuluista Barolon ja Barbarescon viinialueista reilun tunnin ajomatkan verran pohjoiseen. Lähialueilla reissanneille läheisin kiintopiste lienee Maggiore-järvi. Historiallisesti Gattinara oli alueen suurin ja kaunein viinialue, jossa valmistettiin vaikuttavia ja pitkäikäisiä punaviinejä paikallisesta Spanna-lajikkeesta sekoittamalla siihen muutamia muita paikallisia lajikkeita – vielä 1800-luvulla etelämmästä löytyvä Barolo tuotti lähinnä simppeleitä makeita punaviinejä ja Barbaresco oli pieni tuppukylä, josta kukaan ei ollut kuullutkaan. Kuitenkin jossain vaiheessa Gattinaran Spanna kulkeutui etelämmäksi (missä sitä alettiin viljellä nimellä Nebbiolo) ja erityisesti Barolon alueen selkeästi muhkeammat ja runsaammat Nebbiolosta valmistetut viinit herättivät runsaasti huomiota. 1900-luvun alussa Gattinara koki suuria vaikeuksia viinikirvan ja rankkojen raemyrskyjen tuhotessa merkittävän osan alueen istutuksista ja pikku hiljaa Gattinara jäi unohduksiin – erityisesti kun viininvalmistustekniikat alkoivat kehittyä ja kilpailevien Barolon ja Barbarescon alueiden viinien laadullinen taso alkoi nousta kohisten.

Nykyisin Gattinarasta löytyvät noin 100 hehtaaria viini-istutuksia ovat määrältään kaukana huippuvuosien yli 600 hehtaarin viljelmistä. Vaikka paikallisille alueen pääasiallinen lajike on edelleen Spanna, on Barolon ja Barbarescon viinien suosio tehnyt sen, että yleisesti alueen viinejä markkinoidaan yleensä Nebbiolo-nimen alla. Vaikka paikallisia Bonarda- ja Vespolina-lajikkeita on sallittua käyttää Gattinara-viineissä, ovat käytännössä kaikki alueen viinit tätä nykyä 100% Nebbiolo-lajikeviinejä. Gattinara on selvästi pohjoisempi ja viileämpi alue kuin Barolo tai Barbaresco, minkä vuoksi alueen viinit ovat yleensä kepeämpiä, hapokkaampia, hillitympiä ja väriltään tummempia. Lisäksi se, mikä erottaa Gattinaran kaikista muista Pohjois-Italian Nebbiolo-viljelyalueista (ja niitähän riittää!), on se, että alueen maaperä on pääasiallisesti vulkaanista – paikallisten mukaan tämä maaperä on Nebbiololle sekä otollisinta että luontaisinta, sillä tuliperäisessä maaperässä Nebbiolo tuottaa poikkeuksellisen hapokkaita ja mineraalisia viinejä.

Gattinarassa sijaitsee kymmenkunta tuottajaa, joista vain kolme hallitsee yli 90% alueen viljelyksistä, muiden harrastaessa lähinnä nappikauppaa viineillään. Travaglini on ylivoimaisesti suurin Gattinaran tuottaja noin 50 hehtaarillaan. Kaksi muuta merkittävää tuottajaa ovat Nervi (n. 25 hehtaaria) ja Antoniolo (14 hehtaaria).

Travaglini on tullut tunnetuksi erityisesti persoonallisen muotoisesta "dekantteri"-pullostaan, jonka on suunnitellut nykyisin taloa luotsaavan Cinzia Travaglinin isä, Giancarlo Travaglini, vuonna 1958. Vaikka Travaglinit ovat viljelleet alueella viiniköynnöksiä jo 1800-luvulta alkaen, on viiniä suvun nimellä tuotettu vasta 1920-luvulta ja viinitalokin perustettiin virallisesti vasta vuonna 1959. Travaglinia pidetään nykyisin yhtenä alueen modernisteista, sillä perinteisesti alueen viinejä on kypsytetty ainoastaan suurissa botti-tynnyreissä. Sen sijaan vuodesta 1989 eteenpäin osaa Travaglinin viineistä on kypsytetty alueelle epätyypillisissä, pienissä ranskalaisissa barrique-tynnyreissä, jossa viineistä tulee pehmeämpiä ja tammisempia. Toki ero esimerkiksi Barolon modernisteihin (jotka voivat pitää kaikkia viinejään pelkästään uusissa, pienissä tammitynnyreissä) on valtava, sillä Travaglini "äärimodernistina" kypsyttää viineistään maksimissaan 20% pienissä tammitynnyreissä ja loput kypsyvät botteissa. Lisäksi näistä pienistä tynnyreistä uusitaan vuosittain vain n. 20–25%, joten uuden tammen osuus pysyy talon viineissä varsin pienenä.

https://www.alko.fi/tuotteet/445857/
Travaglini Gattinara
  • Valmistaja: Giancarlo Travaglini
  • Tyyppi: Punaviini, DOCG Gattinara
  • Maa: Italia
  • Alue: Piemonte, Coste della Sesia, Gattinara
  • Rypäleet: Nebbiolo (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta nyt: 23,90e (Helmikuu 2016, Alko)

Travaglinin perus-Gattinara on viinitalon tunnetuin tuote ja siten perustellusti tämän historiallisesti arvostetun (joskin nykyisin melko tuntemattomaksi jääneen) viinialueen klassikoita.

Keskimäärin varsin vanhojen, jopa yli 50-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistetun pohjaviinin annetaan maseroitua rypäleiden kuorien kanssa n. 15–18 päivää, mistä viini saa värinsä ja ennen kaikkea sille olennaisesti kuuluvat, tuntuvat tanniinit. Viini käy alkoholi- ja malolaktisen käymisen terästankeissa seuraavan vuoden maaliskuulle, minkä jälkeen viinit siirretään tammeen kypsymään Tähän perus-Gattinaraan tarkoitettujen viinien annetaan kypsyä kaksi vuotta, minkä jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan. Tyypillisessä Travaglini Gattinarassa 90% viinistä on suurissa, vanhoissa botti-tynnyreissä kypsytettyä viiniä ja 10% on pienissä barrique-tynnyreissä (joista vain n. 20% uusia) kypsytettyä viiniä – näin ollen viini näkee kypsymisvaiheessa vain n. 2% uutta tammea. Kun viini on pullotettu, annetaan sen kypsyä vähintään 3 kk pullossa ennen markkinoillelaskua. Usein viinit kuitenkin kypsyvät jopa useamman vuoden Travaglinin kellareissa ennen kuin ne jatkavat matkaansa myyntiin.

Travaglini Gattinara 2006
  • Hinta ostohetkellä: 19,88e (Helmikuu 2012, Alko)

Läpinäkyvä kirsikanpunainen, joka taittuu hennosti jo iäkkään rusehtavaan suuntaan.

Tuoksu on erikoinen ja hieman likaisenkin oloinen: kuivakassa aromimaailmassa häilyy savulihaa, nahistunutta kirsikkaa, kevyttä kissan kuivamuonaa, maltillisia sikalan aromeja, hentoa lakritsia ja ujoa rusinaa. Ero neljä vuotta sitten testattuun samaan viiniin on melkoinen, minkä vuoksi epäilen, että viini on saanut hieman osumaa jossain vaiheessa elämäänsä.

Jopa hieman järkyttävänpuoleisesta tuoksustaan huolimatta makumaailma tuntuu olevan onneksi täysin kunnossa: viinillä on intensiivinen, Gattinaraksi jopa kohtalaisen täyteläinen yleisilme ja viini tuntuu sekä saaneen konsentraatiota ja pehmeyttä vuosien myötä. Ujosti makean hedelmäisiä vivahteita tarjoilevasta makumaailmasta löytyy kypsää tummaa kirsikkaa, kevyttä luumuisuutta ja aavistus iän tuomaa rusinaisuutta. Pehmenneestä yleisilmeestään huolimatta rakenne on edelleen kunnossa: mukavan voimalla tarraavia tanniineja on runsaasti ja hapokkuus on pysynyt edelleen melko korkeana.

Viinistä jää suuhun runsas ja pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuu kypsää kirsikkaa, kevyttä bitterisyyttä, hieman iän tuomaa pölyisyyttä ja ujoa makeaa, tummanpuhuvaa luumuisuutta.

Kokonaisuutena viini ei onnistunut säväyttämään samalla lailla kuin tuoreena testattu 2006, johtuen lähinnä viinin varsin tömäkästä tuoksusta. Onneksi viini oli makupuoleltaan varsin hyvässä kunnossa, eli viemäriin ei joutunut putelia kaatamaan. Silti jäätiin hieman pettymyksen puolelle, sillä Travaglinin Gattinarat kykenevät parhaimmillaan säilymään yli puolen vuosisadan ajan, kun taas meikäläisen pullo oli mennyt erikoiseen suuntaan jo vuosikymmenessä! Harmillista, sillä aikanaan tämä 2006 oli varsin vakuuttava esitys.

Lyhyesti: Melkeinpä virheellisen tuoksun perusteella todennäköisesti hieman osumaa ottanut yksilö, jonka pelasti miellyttävästi kehittynyt makumaailma. Ei todennäköisesti vastaa kunnollista 2006-versiota.

Arvio: OK – viinin tuoksu rokottaa kyllä pisteitä varsin runsaasti. Pelkän maun perusteella viini olisi ollut oikein hieno yksilö, mutta kummalliseksi äitynyt tuoksu tekee sen, ettei viiniä tee juuri mieli hörppiä, vaikka makumaailma onkin varsin mainiossa tikissä.

Hinnan (19,88e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

***

Travaglini Gattinara 2007
  • Hinta ostohetkellä: 21,90e (Lokakuu 2014, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä tumman kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taitettuu kevyesti poltetun saven oranssihtavaan sävyyn.

Viinillä on mehevä ja melko tummanpuhuva, mutta myös hieman pidättelevä tuoksu, jossa tuntuu hillitysti Nebbiololle tyypillista kirsikkaa ja kevyttä maamaisuutta.

Suussa viini on yllättävän täyteläinen Gattinaraksi – suutuntuma ei ole valtavasti, mutta kuitenkin havaittavasti runsaampi kuin muissa vuosikerroissa. Hieman hillityssä makumaailmassa tuntuu tummanpuhuvia tumman kirsikan ja kevyen luumuisuuden piirteitä, kevyttä hapankirsikkaa ja piirun verran makeampia punaisia marjoja. Kokonaisuus on kohtalaisen hapokas ja melko tanniininen, mikä myös korostaa keskimaun bitterisempiä sävyjä. Taustalla häilyy myös aavistus ujoa, kuivakkaa puisevuutta. Kokonaisuus on makumaailmaltaan loppupeleissä hieman suppea.

Keskipitkä jälkimaku on keskimakua runsaampi ja piirun verran makeampi; suuhun jää tummaa kirsikkaa, kevyttä hapankirsikkaa ja hentoa kypsänmakeaa punaherukkaa. Tanniinit tekevät jälkivaikutelmasta hieman kireähkön ja suutakuivattavan.

Vuosi 2007 ei ollut Piemontessa mitenkään erityisen merkittävä, mikä selkeästi tuntuu heijastuvan myös viiniin: tämä on ihan perushyvä Nebbiolo, mutta loppupeleissä hieman väliinputoajan tuntuinen – suutuntuma on kyllä täyteläinen, mutta mausta puuttuu kokonaisuuteen sointuvaa runsautta ja syvyyttä. Viini on laadukas Piemontelainen klassikko, mutta parhaista vuosikerroista jäädään kauas taa.

Lyhyesti: Täyteläinen ja rakenteikas, mutta muuten vähän vaisuksi jäävä yksilö, josta löytyy kyllä grippiä, mutta ei parhaiden vuosikertojen syvyyttä ja mielenkiintoa.

Arvio: Hyvä – klassinen perustason Nebbiolo, joka on helposti tunnistettavissa kyseisen lajikkeen edustajaksi, mutta joka ei loppupeleissä kykene täysin täyttämään odotuksia.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

***

Travaglini Gattinara 2008
  • Hinta ostohetkellä: 21,90e (Marraskuu 2014, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä tumman kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taitettuu kevyesti poltetun saven oranssihtavaan sävyyn.

Tuoksu on varsin hillitty, selkeästi muita vuosikertoja kevyempi. Vaikka tuoksusta puuttuu intensiteettiä, syvyyttä ja lajiketyypillisyyttä löytyy sitäkin enemmän: pinnassa tuntuu Nebbioloista kirsikkaa ja aavistus makeampaa kirsikkamarmeladiakin, taustalla maltillista lihaisuutta, kevyttä tervaisuutta, hentoa kypsää luumuisuutta ja etäistä salmiakkijauhetta.

Suussa viini on varsin klassinen ja tyylipuhdas Gattinaran Nebbiolo: kokonaisuus on keskitäyteläinen, melko hapokas ja hyvin tuntuvan tanniininen. Runsaanpuoleisessa makumaailmassa tulee vastaan niin makeampaa punaista kirsikkaa kuin bitterisempää hapankirsikkaa, happamia punaisia marjoja, kevyttä kypsää vadelmaa ja hentoa savuista maamaisuutta. Yleisilme on lähes 8 vuoden iästä huolimatta varsin tiukahko ja rakenne on hyvin pinnassa, joskin mukavan runsas ja mehevä hedelmäisyys tasapainottaa kokonaisuutta miellyttävästi.

Suuhun jää keskimakua keveämpi, mutta silti miellyttävän intensiivinen ja pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuu mausteisuutta, hapankirsikkaa, happamanpuoleista punaherukkaa, ujoa puolukkaa ja aavistus soraisen kivistä maata. Jälkivaikutelma on tanniineista tuntuvan kireä, melko tuntuvan bitterinen ja tiukanpuoleinen.

Travaglinin Gattinara 2008 on hieno, klassinen esimerkki siitä, millaisia Nebbioloja tämä melko tuntematon piemontelaisalue voi hyvin tuottaa hyvinä vuosina: viini on todellinen Nebbiolon lajiketyypillisten piirteiden ylistyslaulu, jota ei olla yritetty turhaan pehmittää tai tehdä korostetun kypsän hedelmäiseksi. Viinistä löytyy varsin tiukka rakenne niin happojen kuin erityisesti tanniinien osalta, mikä tekee viinistä ensisijaisesti ruokaviinin – tai sitten viinin pitää antaa hautua kellarissa riittävän kauan, että tanniinien tiukin terä ryhtyy katoamaan. Oikeissa olosuhteissa näiden hyvien vuosikertojen viinejä voi hyvin hillota kellaripuolella jopa vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Selkeästi laadukkaan vuosikerran tekele. Klassista, tyylipuhdasta Nebbioloisuutta, joka todennäköisemmin tarjoaa parastaan vähintään viiden vuoden kypsyttelyn jälkeen.

Arvio: Tyylikäs – tällaiset vuosikerrat tekevät hyvin kunniaa alueen tyylille ja perustelevat hyvin viinin tittelin "Barolojen ja Barbarescojen pikkusisaruksena". Vuosikerta 2008 menisi hyvin klassisesta, viileämmän vuosikerran Barbarescosta – lukuun ottamatta tämän viinin merkittävästi edullisempaa hintaa!

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

***

Travaglini Gattinara 2009
  • Hinta ostohetkellä: 21,90e (Tammikuu 2015, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä, tumman kirsikanpunainen väri, josta kuitenkin vaikuttaa puuttuvan sille yleensä tyypillinen, hennosti oranssihtava tai ujosti rusehtava sävy.

Tuoksultaan viini on hieman pidättelevä, eli ei niin voimakkaan aromaattinen kuin joinain vuosikertoina, sekä selkeästi vähemmän kuivakka kuin yleensä. Yleisilmettä hallitsee kypsänmakea kirsikkaisuus, jota komppaavat vielä makeammat tumman marjahillon ja kevyen kirsikkamarmeladin sävyt sekä hento kuivattujen tummien hedelmien juonne. Kuuma vuosikerta 2009 erottuu jopa yleensä viileän Gattinaran viineissä selvästi.

Toisin kuin tuoksu, suussa viini on Gattinaralle tyypillisesti kuiva ja särmikäs, joskin hedelmäpuoli vihjailee silti kuumia lämpötiloja: hapankirsikan ja melko selväpiirteisen lihaisuuden rinnalta kun löytyy varsin kypsää, jopa ylikypsää tummaa kirsikkaa. Suutuntuma on Gattinaraksi melko täyteläinen, mutta alueelle tyypillisesti tiukkoja ja hyvin rakennetta tuovia tanniineja löytyy runsaasti. Hapokkuus on varsin hillittyä yleiseen alueen tyyliin nähden.

Suuhun jää kypsä, hedelmältään tummanpuhuva, jopa ujosti rusinaisuuteen taittuva, sekä kevyesti bitterinen jälkimaku. Jälkivaikutelma on runsaista tanniineista melko karhea, mutta matalaksi jääneiden happojen vuoksi myös pituudeltaan korkeintaan keskipitkä.

Yleisesti viinistä tuntuu puuttuvan hieman runsautta ja syvyyttä – voisin veikata, että rypäleet on jouduttu korjaamaan varsin varhain verrattuna tavanomaiseen vuosikertaan, jotta niissä olisi ollut tarpeeksi happoja eikä hedelmä olisi mennyt liikaa ylikypsän puolelle. Viinissä hedelmäisyys kuitenkin tuntuu jääneen turhan yksiulotteiseksi, eli rypäleet eivät ole päässeet todennäköisesti kypsymään tarpeeksi kauan köynnöksissä tuottaakseen lajikkeelle tyypillistä vivahteikkuutta. Kokonaisuutena viini on passeli ja ihan hyvin Piemonten Nebbioloksi tunnistettava punaviini, mutta melko tyyliltään epätyypillinen esitys Travaglinin Gattinara -vertikaalissa.

Lyhyesti: Tuhti ja tiukka, mutta melko matalahappoiseksi jäävä Gattinara, jossa kuuma vuosikerta tuntuu ja maistuu harmillisen selvästi.

Arvio: Miellyttävä – varsin epätyypillisen suurikokoisena ja muhkeana Gattinarana tämä viini ei onnistu täysin vastaamaan odotuksia, mutta tarjoaa varmasti miellyttävän Nebbiolo-elämyksen runsaammista ja hieman pehmeämmistä viineistä pitäville.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

***

Travaglini Gattinara 2010
  • Hinta ostohetkellä: 21,90e (Joulukuu 2015, Alko)

Läpinäkyvä, tumma kirsikanpunainen väri, joka taittuu reunoilta kevyesti tiilenoranssiksi.

Hurmaava, aromaattinen ja tyylipuhtaan Nebbioloinen tuoksu, jossa tuntuu makeaa, tummanpuhuvaa kirsikkaisuutta, mehevää punaista marjaisuutta, kevyttä pölyisyyttä, hillittyä ruusuista kukkaisuutta, hentoa tartarlihaa, ujoa kuivakkaa savuisuutta tai tervaisuutta ja pienin häivähdys makeaa puuta.

Suussa viini on kuiva, keskitäyteläinen ja selkeän napakka, mutta samalla makumaailmaltaan varsin runsas ja hyvin intensiivinen. Kielellä pyörii kypsää tummaa kirsikkaa, karvaampaa hapankirsikkaa, hieman kivistä mineraalisuutta, hentoa luumuista hedelmää ja pienin aavistus aromaattista tammisuutta. Kokonaisuus on kohtalaisen tuntuvan tanniininen ja runsaan, mutta yleisilmeen kanssa tasapainoisen hapokas.

Runsas ja maultaan miellyttävän voimakas ja pitkäkestoinen jälkimaku on niin tanniineista kuin hapankirsikkaisuudesta kohtalaisen bitterinen. Suuhun jää intensiivisiä karpalon, hapankirsikan, kevyen kukkaisuuden, hillitysti pippurisen mausteisuuden ja hennosti kivisen mineraalisuuden piirteitä.

Näin nuorena juotuna Travaglini Gattinara 2010 tarjoaa enemmän lupauksia kellarointipotentiaalistaan kuin välittömästä hörpittävyydestään, vaikka onkin jo nyt oikein mainio esitys – vertauksia yhtä lailla vaikuttavaan 2006-vuosikertaan on vaikea välttää. Koska tässä maistelussa 2006 menestyi selkeästi heikommin, jäi Gattinara 2010 helposti koko maistelun vaikuttavimmaksi esitykseksi. Tämä viini tiivistää upeasti kaiken sen hyvän, mitä Travaglini Gattinara edustaa. Vuosikerta 2010 on todella hurmaava esitys, jota juon paljon mieluummin kuin monia Baroloita tai Barbarescoja.

Lyhyesti: Todella kovalaatuinen vuosikerta Gattinarasta, jossa kaikki palaset tuntuvat loksahtavan upeasti kohdalleen. Vaikuttavaa, kellarointiin soveltuvaa tavaraa.

Arvio: Erinomainen – siinä missä monien mielestä hyvät Gattinarat tarjoavat hyviä vaihtoehtoja Baroloille ja Barbarescoille, mielestäni tällaiset kovat vuosikerrat menevät monista Baroloista ja Barbarescoista ohi niin, että heilahtaa. Tässä on upea, vivahteikkuutta ja tanniinivetoista rakennetta tarjoileva viini, joka vaatii sekä pidempää kypsyttelyä että karahvointia tarjotakseen parastaan.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

***

Travaglini Gattinara 2011
  • Hinta ostohetkellä: 23,99e (Helmikuu 2017, Alko)

Läpinäkyvä, kevyesti rusehtavaan taittuva kirsikanpunainen väri.

Aromaattisesta ja melko muhevasta tuoksusta löytyy hapankirsikkaisuutta, hieman lihaisuutta ja ujoa tervaisuutta. Tuoksun yleisilme ei varsinaisesti ole nuori, mutta tuoksu on silti Travaglinin Gattinaraksi varsin nuorekas.

Suussa viini on tyyliltään varsin klassisen keskitäyteläinen ja miellyttävän hapokas, joskin tanniineiltaan viini tuntuu olevan selvästi tavanomaista maltillisempi. Tämä ei tarkoita sitä, että viini olisi vähäinen tanniineiltaan, vaan ennemmin reilun pään keskitanniininen, mutta tämä on kuitenkin melko hillitysti talon ja alueen yleiseen tyyliin nähden. Makumaailmaa hallitsee hapankirsikkaisuus ja kevyehkö bitterisyys. Taustalta löytyy myös kevyttä kirsikankiveä, ujoa karpaloa, aavistus tupakkaa, häivähdys aromaattista tammea ja mukavaa kivisen mineraalista rouheutta. Hapoistaan, tanniineistaan ja kevyenpuoleisesta suutuntumastaan huolimatta viinillä on miellyttävän sulavaliikkeinen yleisolemus.

Suuhun jää pitkä ja hapankirsikkainen jälkimaku, jossa tuntuu myös tupakkaa, kevyen pippurista mausteisuutta, hillityn bitterisen kivistä mineraalisuutta, hillittyä tervaa ja ujoa makeaa tammea.

Kokonaisuutena tämä vuoden 2011 viini on varsin tyylikäs ja miellyttävän sopusuhtainen, joskin myös melko kiltti Gattinaraksi. Viinistä löytyy hyvien vuosikertojen syvyyttä ja vivahteikkuutta, mutta runsain rakenne ja tiukkuus puuttuvat. Toisaalta viini on siten enemmän nuorempana kulauteltavaksi kuin kellaroitavaksi passeli, mutta toisaalta tämmöinen hieman lempeämpi mutta silti edelleen klassisen tyylikäs yleisilme varmaan sopinee paremmin ns. keskivertokuluttajan suuhun? Oli tilanne mikä tahansa, viini kyllä silti tuntuu kaipaavan useamman tunnin makoilua karahvissa – heti korkkaamisen jälkeen viini tuntuu hieman tukkoiselta ja ryhtyy ilmaisemaan itseään paremmin hengiteltyään tovin. Ja vaikka viini on "pehmeä" Gattinaraksi, vaatii se kyllä silti safkaa kylkeensä; otetta kyllä löytyy sen verran, että sellaisenaan viini voi alkaa tuntumaan nopeasti turhan rujolta.

Lyhyesti: Vivahteikas ja aromeiltaan tyylipuhdas, mutta rakenteeltaan melko kiltti ja lempeä Gattinara, joka soveltuu enemmän nuorena hörpittäväksi kuin pidempään kellarointiin.

Arvio: Tyylikäs – aivan parhaiden vuosikertojen tasolle ei ylletä, mutta viinin aromien, makujen, rungon ja rakenteen balanssi on sen verran tikissä, ettei valittamisenkaan sijaa ole. Hieno ja laadukas Piemonten ruokaviini.

Hinnan (23,99e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen ostos.

***

Näin loppukaneetiksi haluaisin tiivistää yhteen, että kyllä, vuosikertojen väliltä tosiaan löytyy eroja! Tämänkertainen 2006 voidaan jättää nyt off bottlena huomiotta; muuten hyvät vuodet kyllä erottuivat selkeästi heikommista. Erityisesti poikkeuksellisen kuuma vuosi 2009 erottui selkeästi todella epätyypillisen muhkeana, tummanpuhuvana hedelmäisyytenä, kun taas (myös Barolon puolella) laadukkaaksi tunnustettu vuosikerta 2010 nousee selkeästi muiden vuosikertojen yli poikkeuksellisen vaikuttavana ja klassisen tyylikkäänä esityksenä.

Tässä kirjoitushetkellä Alkon valikoimista löytyy vuosikerta 2011, joka on varsin varma ratkaisu, jos haluaa yleisesti tutustua alueen ja / tai talon tyyliin. Sen sijaan joidenkin Alkojen hyllystä saattaa etsivä löytää vielä pulloja vuosikertaa 2010. Niitä on turha mennä vielä avaamaan; suosittelenkin nappaamaan niitä pari pulloa talteen kellaripuolelle ja korkkailemaan vasta viinin 10-vuotispäivillä tai niiden jälkeen.

Mukana viiniblogaajien yhteispostauksessa olivat

11.2.17

Charles Heidsieck Millésime Rosé 1999

Charles Heidsieck Millésime Rosé 1999
  • Valmistaja: Charles Heidsieck
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne
  • Rypäleet: Pinot Noir (60%), Chardonnay (40%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 49,90e (Joulukuu 2014, Viking Line Tax Free)
  • Hinta nyt: 97,89e (Helmikuu 2017, Alko; vuosikerta 2006)


Viimeisinä vuosina viljelijäshamppikset ovat vyöryneet rytinällä markkinoille ja monet les grandes marques -nimikkeen alla kulkevat suuret shamppanjatalot (kaikista suurimpia lukuun ottamatta) ovat olleet helisemässä; yhtäkkiä vuosisatoja vanha status quo onkin status quoi?, kun pienviljelijät eivät enää myykään rypäleitä heille, vaan tuottavat tarhojensa rypäleistä itse omat viininsä ja haastavat jättimäiset tuottajat heidän omalla kotikentällään.

Tässä suuressa viljelijäshamppishuumassa usein unohtuu, että kyllä myös ne isot talot ovat osanneet tehdä hienoja viinejä – monet jopa tekevät edelleen oikein vakuuttavaa tavaraa! Kiistämätön fakta kyllä on se, että moni pientuottaja tekee niin kovatasoista ja persoonallista tavaraa, että suurilla taloilla on mahdoton yltää vastaavaan tasoon – tämän kääntöpuolena on tietenkin se, että pientuottajien huippuviinejä tuotetaan vain muutamia tuhansia (tai jopa vain muutamia satoja) pulloja, eli saatavuus on mikroskooppista. Siinä missä monet suurten talojen kuplivat saattavat olla melko persoonattomia tekeleitä, joissa talon tyyli on terroiria tärkeämpi tekijä, ovat muutamat kovatasoisemmat isot shamppanjatalot kuitenkin onnistuneet vakuuttamaan meikäläisen puolelleen vaikuttavilla viineillään.

Yksi vahvasti meikäläisen sydäntä lähinnä olevista suurista shamppanjataloista on Charles Heidsieck, vuonna 1851 samannimisen herrasmiehen perustama viinitalo. Siinä missä monien talojen "käyntikortti", eli perustasoa edustava NV (non-vintage) Brut on yleensä pari-kolme vuotta sakkojen päällä kypsytetty, muutaman viime vuosikerran simppeli sekoiteviini, on Charles Heidsieckin perustason tuote, Brut Réserve NV, yleensä n. 5–6 sakkojen päällä kypsytetty viini, josta jopa lähes puolet voi olla vanhempia (jopa 10 vuotta vanhoja) réserve-viinejä. Lisäksi Charles Heidsieckin pullojen takaetiketeissä näkyy tätä nykyä myös viinin pullotus- ja korkinvaihtovuosi ja -kuukausi, mikä on harvinaista mutta varsin toivottua läpinäkyvyyttä näin suurelta tuottajalta! Soisi käytännön leviävän laajemmin muillekin taloille.

Charles Heidsieckin tyyli on suurpiirteisesti kuvattuna varsin muhkea, suurieleinen ja voimakkaasti paahteisia piirteitä alleviivaava. Talo usein joutuukin vakuuttelemaan, että heillä ei käytetä lainkaan tammitynnyreitä, joilla monet muut talot tuovat viineihinsä runsautta ja paahteisia piirteitä – kaikki Charles Heidsieckin viinien runsaus ja paahteisuus kun tulee yksinkertaisesti viinien erittäin pitkästä sakkakypsytyksestä sekä vuosikerrattomissa NV-viineissä merkittävän suuresta réserve-viinien osuudesta.

Koska Charles Heidsieckin rehevä tyyli miellyttää meikäläistä suuresti, ei ollut ihme, että pari vuotta sitten Viikkarilla reissatessani meinasin lastata mukaani useamman kappaleen Charles Heidsieckin hurmaavaa Brut Réserveä – viinin hinta kun laivan Tax Freessä oli tuolloin käsittämätön 27 euroa per pullo (siinä missä viinin hinta on handelin hyllyillä ollut jo jonkin aikaa viiden kympin paremmalla puolella). Suunnitelmat saivat kuitenkin aivan uuden käänteen, kun bongasin myymälästä tuottajan peräti 15-vuotiaan vuosikertaroséen alle viidellä kympillä – pitkäripaisessa samasta viinistä kun olisi saanut pulittaa lähes tuplaten! Tässä vaiheessa perus-NV:t saivat jäädä ja tilalleni tuli yksi pinkki kupliva.

1999 ei ole Champagnen vuosikertana klassisen tyylikäs, sillä vaikka varsin lämpimät ja viljelijän kannalta ystävälliset säät tekivät tuona vuonna viininviljelystä poikkeuksellisen vaivatonta, on monien kyseisen vuosikerran viinien vaivana ollut melko matalaksi jäänyt hapokkuus, mikä heijastuu mm. kehnompana kellarointipotentiaalina. Parhaiten tuntuvat menestyneen runsasta tyyliä tavoittelevat roséeshamppanjat, sillä lämpiminä vuosikertoina roséissa merkittävässä roolissa oleva Pinot Noir kypsyy varmasti riittävään kypsyyteen, mikä viileämpinä vuosina ei ole aina mitenkään itsestäänselvää. Charles Heidsieckin Millésime Rosé on kuohuviini, jota valmistetaan vain roséeviineille poikkeuksellisen hyvinä vuosikertoina – mikä talon omien standardien mukaan tuntuu olevan varsin harvoin. Tätä roséeta valmistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1985 ja vuosikerta 1999 on vasta viinin kolmas julkaistu vuosikerta (väliin mahtuu myös 1996, yksi Champagnen kuuluisimmista vuosikerroista). Viinin annetaan aluksi käydä terästankeissa, minkä jälkeen parhaista eristä sekoitetaan halutunlainen sekoite, joka saa värinsä 7% Pinot Noir -punaviinilisäyksestä. Sekoituksen jälkeen viini pullotetaan ja jätetään kypsymään viinikellareihin vähintään 10 vuodeksi sakan päälle ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Tämä kyseinen viini tuli korkattua viime vappuaaton juhlafiiliksissä – ei liene epäselvää, että ei ollut vaikea ylläpitää tunnelmaa katossa näin hurmaavan viinin kanssa!

Viinillä on upea, hohtavan oranssi väri.

Runsaan paahteinen tuoksu edustaa Charles Heidsieckin tyyliä tyypillisimmillään: aromimaailmaa hallitsevat tummanpuhuva kirsikkaisuus ja voimakkaat autolyyttiset piirteet, jotka tuovat kokonaisuuteen suklaisia ja vähän kärähtänyttä leivonnaista muistuttavia piirteitä – näiden piirteiden perusteella ei ole ihme, että jotkut veikkaavat Heidsieckin käyttävän tammea viineissään! Viinin lähes 17 vuoden ikä on tuonut taustalle myös ujoa siirappisuutta, mikä korostaa entisestään tuoksun makeita sävyjä.

Suussa viini on selvästi kuuman vuosikerran tekeleitä: vaikka makumaailmaltaan viini on kuiva, on viinin suutuntuma täyteläinen ja runsas makumaailma selkeästi varsin kypsä. Viini on kuitenkin vastoin kaikkia pelkoja ilahduttavan hapokas, mikä antaa viinille hyvän rakenteen ja maulle intensiteettiä. Kielellä pyörii voimakkaan paahteisia piirteitä, hieman makeaan taittuvaa, kypsää tummaa kirsikkaa, mokkapalaa, hentoa kahvia ja ujoa siirappia. Kokonaisuutta sävyttää miellyttävä, hyvin lempeä ja kermaisen pehmeä kuohu. Yleisilmeeltään viini on kokoonsa nähden todella freesi, lempeä ja vaikuttavan kompleksinen.

Kompleksinen ja kestoltaan varsin pitkä jälkimaku jättää kielelle kypsiä, kirsikkavetoisen hedelmäisiä, tumman marjaisia, kevyesti makean suklaisia, hennon pähkinäisiä ja ujon mineraalisia piirteitä. Jälkivaikutelma on kuohuviiniksi varsin suurikokoinen, todella rehevä ja vaikuttavan vivahteikas.

Voi jummi! Vaikka yleensä tätä nykyä lähinnä pientuottajashamppikset onnistuvat herättämään suuria tunteita (siinä missä suurien talojen kuplivat aiheuttavat lähinnä reaktioita hyväksyvästä nyökkäilystä pettymyksen kyyneliin), aina silloin tulee vastaan sellaisia suurien talojen sihijuomia, otka pistävät sukat pyörimään jaloissa ja melkoisella vauhdilla! Tämä Charles Heidsieckin jo hieman ikää saanut vuosikertarosée oli kyllä klassinen esimerkki sellaisesta viinistä, jossa pullon tyhjeneminen aiheuttaa aidon harmistumisen tunteen – näin hienoa viiniä kun ei aivan heti tule uudestaan vastaan!

Näin rehevää ja täyteläistä viiniä olisi ollut turha lähteä parittamaan ruoan kanssa – tämmöinen esitys on parhaimmillaan aivan sellaisenaan nautittuna, jolloin voi keskittää kaiken huomionsa pelkästään viinin fiilistelyyn. Pähkinänkuoreen tiivistettynä: tässä oli kyllä kaikin puolin täydellinen vappumehu. Jos tämä viini jotain opetti meikäläiselle, on se se, että tätä on aivan turha lähteä korkkailemaan nuorena. Jos kuuma ja yleisesti matalahappoinen vuosikerta tuottaa näin vaikuttavia ja pitkäikäisiä viinejä, millaisia ovat parhaiden vuosikertojen esitykset?

Lyhyesti: Varsin suurikokoinen vuosikertarosée, joka tykittää sekä tummanpuhuvaa autolyyttistä kompleksisuutta että kuumaan vuosikertaan nähden yllättävän vakuuttavaa rakennetta.

Arvio: Täydellinen – oppikirjaesimerkki siitä, miten myös suuret talot kykenevät tarjoamaan valtavan hienoja, persoonaa täynnä olevia kuplivia. Siinä missä pientuottajat voivat tuottaa upeita, terroiria ilmentäviä palstaviinejä, voivat suuret talot vastavuoroisesti tuottaa yli 10-vuotiaita vuosikertashamppiksia sellaisia määriä, että niitä riittää myös ihan tavan kuluttajalle.

Hinnan (49,90e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

7.2.17

Lehe Ogar Polski

Lehe Ogar Polski Grodziskie
  • Valmistaja: Lehe Pruulikoda
  • Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Grodziskie
  • Maa: Viro
  • Alue: Harju, Keila
  • Mallas: Vehnä
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 3,89e (Helmikuu 2016, K-Supermarket Kamppi)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Tässä pienpanimobuumia seuratessa on vain voinut hämmennyksellä seurata toinen toista erikoisempien ja tuntemattomampien oluttyylien esiinmarssia. Esimerkiksi happamat saksalaiset vehnäoluet (mm. Gose, Berliner Weisse) olivat vielä noin kymmenkunta vuotta täysin tuntemattomia, parin hassun paikallisen panimon erikoisuuksia, kun taas nykyisin suurin piirtein joka toinen itseään kunnioittava pienpanimo puskee tällaisia ulos tasaista tahtia (itseäni kyllä ihmetyttää, miksei Suomessa näitä mainioita oluttyylejä viitsitä tehdä – jos ei oteta lukuun Suomenlinnan Panimon persoonallista mutta mainiota Foil Hatia).

Melkein kaikki pienpanimoskeneä aktiivisesti seuraavat ovat varmasti hyvin perillä Grodziskiesta (eli Grätzeristä), tuosta puolalaisesta oluttyylistä, jonka uusia, ainutlaatuisia oluttyylejä metsästävät panimomestarit ovat viimeisten muutamien vuosien aikana löytäneet ja tuoneet suurempaan tietoisuuteen. Sen sijaan veikkaan usealle tavan kuluttajalle tämän oluttyylin olevan edelleen melko tuntematon, joten pieni esittely lienee paikallaan.

Grodziskie on hyvin vanha oluttyyli, joka on syntynyt joskus 1300–1400-luvulla Grodzisk Wielkopolskin kaupungissa, Puolassa, ja joka ehti jopa hetkeksi jo kadota täysin sukupuuttoon viimeisenkin olutta valmistavan puolalaisen panimon lopetettua vuonna 1993. Alkuperäisen, historiallisen oluttyylin valmistusprosessista on hyvin vaikea saada näin reilun puolen vuosituhannen takaa tarkkaa käsitystä, mutta suullisen perimätiedon mukaan olut on tyyliltään ollut savuinen, runsashiilihappoinen vehnäolut. Nykykäsitysten mukaan Grodziskien valmistuksessa on tyypillisesti käytetty tammea polttamalla kuivatettuja vehnämaltaita ja olut on tyypillisesti ollut varsin matala-alkoholista. Koska maltaat kuivataan suoraan poltetun tammen savussa, saavat maltaat selvän savuisen ominaisaromin, jonka tulisi erottua selvästi myös oluessa. Tyypillisesti olut on pullotettu (korkeaa painetta kestäviin pulloihin) ennen kuin olut on käynyt täysin loppuun, jolloin olut on jatkanut käymistään pulloissa, tuoden olueen varsin runsaan hiilihapon – tämän runsaan hiilihappoisuuden vuoksi olutta on historiallisesti kutsuttu jopa Puolan shamppanjaksi. Oluen kirkastuksen keksimisen jälkeen Grodziskie on tyypillisesti kirkastettu ennen pullotusta, minkä vuoksi tyylinmukaisen Grodziskien pitäisi olla vehnäoluille epätyypilliseen tapaan väriltään kirkasta, ei sameaa. Historiallisesti Grodziskien on sanottu olevan melko vahvasti aromi- ja katkerohumaloitua, mutta nykyisissä versioissa humalointi on tyypillisesti jätetty varsin pieneen rooliin.

Monissa lähteissä Grodziskien sanotaan olevan valmistettu täysin savustetuista vehnämaltaista; tämä kyllä kuulostaa erikoiselta, sillä ymmärtääkseni vehnämaltaiden pitäisi olutvierrettä keitellessä muuttua melkoiseksi vehnäpuuroksi, josta vierteen siivilöiminen lienee melko vaativaa puuhaa. Mutta mistäs minä tiedän, meikäläinen on viini-, ei panimomestari.

Aivan autenttista puolalaista Grodziskieta ei testattavaksi löytynyt, sillä tämän oluen on pannut virolainen, vuonna 2013 perustettu Lehe ("lehti"), joka tällä hetkellä kuuluu Viron vanhimpiin ja tunnetuimpiin pienpanimoihin. Tämä Ogar Polski (eli puolanajokoira) tuli napattua viime keväänä Kampin K-Marketin ilahduttavan laajasta oluthyllystä viime helmikuussa ja maistiin pullo päätyi maaliskuussa. Parasta ennen -päiväys tällä 3,8% vahvuisella oluella oli 29.4.2016, joten aivan hirveästi käyttöikää ei oluella enää testivaiheessa ollut.

Lasissa oluella on hennosti utuinen, raikkaan vaalean keltainen väri – tyylinmukaista kirkasta ulkonäköä Lehe ei ole siis lähtenyt hakemaan. Kaadon myötä oluelle syntyy vehnäoluille tyypillinen, erittäin runsas, hyvin kuohkean höttöinen ja melko kestävä, vitivalkoinen vaahto, joka jättää lasin reunoille melko runsaasti pitsiä.

Tuoksu on juuri sitä, mitä voi oluttyylin taustoihin perehtynyt odottaakin: savua ja vehnäistä happamuutta. Savu ei kuitenkaan monien savuoluiden tapaan tykitä pelkkää palvikinkkua, vaan palvin ohelta löytyy myös kuivakampaa, puisevaa pyökkisavua ja miellyttävää, hienovaraista tervaa. Kaiken savuisuuden seassa häilyy myös hento yrttinen ja aavistuksen sitruksinen raikkaus sekä aavistus katkeroyrttistä humalanbitteriä.

Suussa olut on varsin kepeä ja raikas, mutta matalista volteistaan huolimatta olut ei maistu vetiseltä, kiitos melko runsaana tuntuvan puisevan savuisuuden, joka tuo oluelle tasapainottavaa runsautta. Makumaailmasta erottuu palvikinkkua, vehnäistä happamuutta, nuotiosavua, kevyttä kärtsättyä lihaa ja hentoa sitruunaa. Hiilihappo on runsasta ja kuohkeaa, kun taas katkeroita ei tunnu juuri ollenkaan.

Jälkimaku on keskimaun tapaan vehnäisen hapan ja aromikkaan savuinen. Suuhun jää miellyttävän raikkaanrapsakka, viipyilevän nuotiosavuinen ja hennon greippinen jälkivaikutelma, jossa hiilihappo jaksaa nipistellä pitkään.

Kokonaisuutena Ogar Polski on veikeä ja kiva savuolut, tykkään ja paljon! Tämä on kyllä ihan merkittävä tunnustus meikäläiseltä, sillä savuoluet ovat yleisesti allekirjoittaneen mustalla listalla – palvikinkku kun ei ole ikinä ollut erityisesti sydäntäni lähellä ja liian monet savuolut maistuvat suussani vain ja ainoastaan juuri tuolta kyseiseltä lihavalmisteelta. Sen sijaan Lehen Grodziskiesta löytyi miellyttävästi syvyyttä ja vivahteikkuutta, niin savun kuin muidenkin piirteiden puolesta, ja oluen kepeä vehnäolutrunko toimi vallan mainiosti savuisuutta raikastavana vastapainona. Lopputuloksena on kepeä, aromikas ja raikas vehnäolut, jossa savu on merkittävässä, muttei liian hallitsevassa roolissa. Ehdottomasti testaamisen väärti esitys maitokauppavahvuisten oluiden joukosta!

Lyhyesti: Kakkosvahvuiseksi savuvehnäolueksi hämmentävän maukas ja tasapainoinen tuttavuus. Maitokauppavahvuisten oluiden kärkikastia.

Arvio: Hyvä – speksien puolesta minun ei pitäisi pitää tästä (vähäalkoholinen savuolut), mutta Ogar polski yllättää: tämä on kyllä kaikin puolin toimiva esitys.

Hinnan (3,89e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

4.2.17

Loxarel Xarel•lo Àmfores 2014

Loxarel Xarel•lo Àmfores 2014
  • Valmistaja: Loxarel Vins
  • Tyyppi: Valkoviini, DO Penedès
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès
  • Rypäleet: Xarel•lo (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 11,25e (Huhtikuu 2016, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Penedèsissä majaansa pitävä Loxarel on lyhyessä ajassa onnistunut vakiinnuttamaan paikkansa meikäläisen kirjoissa yhtenä julmetun kovana tuottajana. Eivät talon viinit ole yleensä mitään maailmaamullistavia tuotteita olleet, mutta sen sijaan ne ovat olleet melko poikkeuksetta varsin edullisia ja silti saavutaneet sellaisen tason, jota ei yleensä osaa vastaavan hintaluokan tuotteilta odottaa. Esimerkiksi talon Cava Reserva maksaa usein espanjalaisissa nettikaupoissa selkeästi alle 10 euroa, mutta tasoltaan hakkaa helposti monet yli tuplasti hinnakkaammat kilpakumppanit!

Loxarelin takana häärää Josep Mitjans, joka valmisti ensimmäiset kuohuviininsä vuonna 1985, vasta 16-vuotiaana. Tuolloin hänessä heräsi tahto muuttaa neljä sukupolvea vanhan viinitalon suuntaa: enää tarhojen rypäleitä ei myytäisi alueen suurtuottajille bulkkiviinin tuotantoon, vaan rypäleiden laatuun ryhdyttäisiin panostamaan ja viinit valmistettaisiin alusta loppuun itse. Kun Mitjans valmistui enologiksi vuonna 1987, perustettiin viinitalo Loxarel – talon nimi tuli loogisesti väännöksenä talon merkittävimmästä rypälelajikkeesta, Xarel•losta. Vuonna 2002 talo päätti siirtyä luomuviljelyyn ja vain kolme vuotta myöhemmin tarhoja alettiin viljellä biodynaamisin periaattein, yhtenä ensimmäisistä alueen tuottajista.

Mitjans tuottaa viininsä perinteisin tavoin, mutta jatkuvasti pyrkien samalla kokeilemaan ja luomaan jotain uutta. Talon katalogista löytyy mm. amforoissa kypsytettyjä viinejä, yli lähes 10 vuotta pullossa kypsytettyjä Cava-kuohuviinejä ja ilman sulfiitteja valmistettuja, minimaaliseen käsittelyyn perustuvia natural-viinejä. Kaikki talon viinit valmistetaan biodynaamisin periaattein luonnonmukaisesti viljellyiltä tarhoilta ja ylipäänsä viinien valmistus perustuu hyvin vähäiseen käsittelyyn. Sulfiitteja käytetään viinien valmistuksessa hyvin pieniä määriä.

Kun talon kuohuviinit olivat onnistuneet vakuuttamaan meikäläisen, ajattelin katsoa osataanko talolla myös valmistaa laadukasta tavaraa ilman kuplia. Testiini päätyi Decántalo-nettimyymälästä Xarel•lo Àmfores, luonnonhiivoilla käytetty ja 720 litran amforoissa 5 kk sakkojen kanssa kypsytelty Xarel•lo. Viini on siinä mielessä hyvä tulikoe Loxarelille, sillä Xarel•lo ei missään nimessä lukeudu lempilajikkeisiini: yleensä tämä lajike kun on valkoviineissä melko neutraali ja hapoiltaan turhan laimea omaan makuuni. Siinä missä Xarel•lo toimii usein moitteettomasti kuohuviineissä (koska lajike poimitaan kuohuviinejä varten normaalisti aikaisemmin, jolloin sen hapokkuus pysyy korkeampana), en ole juurikaan ollut vakuuttunut lajikkeen potentiaalista valkoviineissä.

Lasissa viinillä on hailakka vaaleanvihreä väri.

Viinillä on melko hillitty, hieman suppea tuoksu, josta erottuu tuoretta omenaa, hillitysti kypsää päärynää, kevyttä rantahiekkaa ja hentoa vihertävää yrttisyyttä. Avautuessaan mukaan tulee myös miellyttävä ujon hunajainen juonne, mutta myös mitä pienin aavistus liuotinta.

Suussa viini on keskitäyteläinen, mutta samalla hieman konsentroituneen tuntuinen ja makumaailmaltaan hyvin puhdas. Makumaailmaa hallitsevat selvimmin omenainen hedelmäisyys sekä voimakkaasti märän kivinen ja jopa ujon suolainen mineraalisuus. Näiden piirteiden ohelta löytyy kyllä runsaasti muitakin piirteitä: kevyttä limettistä sitruksisuutta, hillityä ruohoista yrttisyyttä, hentoa savuisuutta ja aavistus hiivasakkakypsytyksen tuomaa runsautta. Viini on ilahduttavasti kohtalaisen hapokas – yleisilmeeltään Àmfores ei vaikuta olevan mitenkään erityisen hapokas, mutta ryhtiä ja rakennetta on silti yllättävän paljon, mikä puhuu pinnan alla piilevästä hyvästä happorakenteesta. Kenties viinin melko leveä konsentraation tuntu peittää sitä ilmiselvintä happojen puraisua? Noin yleisesti viinissä tuntuu olevan mukavan paljon poweria, mutta makumaailma on tietyllä tavalla silti karuhko ja pidättelevä – olematta kuitenkaan simppeli tai tylsä.

Jälkimaussa tuntuu erityisesti märän kivistä mineraalisuutta, hillittyä suolaisuutta, karvasta omenankuorta, kevyttä yrttisyyttä, hillittyä kermaisuutta, hentoa sitruunaisuutta ja ujoa hiekkapölyisyyttä.

Voin myöntää, etten vieläkään ole erityisen innostunut Xarel•losta, mutta tämä kyllä menee helposti parhaimpien kyseisestä lajikkeesta valmistettujen viinien joukkoon mitä olen maistanut, valean minuun edes piirun verran uskoa siitä, että kyllä Xarel•lo pystyy jotain uskottavaakin tuottamaan. Kokonaisuutena viini on intensiivinen, puhdas ja positiivisella tavalla neutraali – tässä ollaan jotenkin onnistuttu lahjakkaasti ottamaan Xarel•lon heikkoudet ja kääntämään ne viinin vahvuuksiksi. Kun samalla viinistä löytyy myös hyvä rakenne ja ujosti kuivan Sherryn suolaista menoa, olen vakuuttunut. En vielä täysin Xarel•losta, mutta Loxarelista ainakin. Mitjans ja kumppanit selkeästi osaavat hommansa.

Viinin kelpoisuus ruokaviininä tuli testattua vuohenjuustosalaatin kanssa – koska yrttiset ja kevyen ruohoiset piirteet ovat usein Xarel•lolle tyypillisiä, veikkaus toimivuudesta vahvasti tuoreisiin vihreisiin kasviksiin nojaavan ruokalajin kanssa oli perusteltu. Veikkaus ei mennyt mönkään ja viini haihtui pullosta parempiin suihin odotettua nopeampaa tahtia.

Lyhyesti: Xarel•loksi varsin vakuuttava, leveä ja voimakas esitys, jossa lajikkeelle ominainen neutraalius toimii viinin hyvän rungon kanssa yllättävän luontevasti.

Arvio: Erittäin hyvä – tämä on ehdottomasti parhaita maistamiani Xarel•lo-valkoviinejä Raventós i Blanc Silencisin ja Can Credo Estranyn kanssa.

Hinnan (11,25e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

3.2.17

Tuottajaesittely: Artemis Karamolegos

Tutustuttuamme Santorinin mielenkiintoiseen (joskin asteen verran creepyyn) viinimuseoon historiallisella Koutsoyannopoulosin viinitilalla, lähdimme kävellen palaamaan Kamarin kylään johtavan autotien laitaa. Koutsoyannopoulosilta on matkaa Kamariin noin kolmisen kilometriä, mutta tästä matkasta ensimmäisen reilun kilometrin varrelta löytyy neljä muuta viinitaloa, joilla tarkoituksenamme oli vierailla vielä saman päivän aikana. Ensimmäisenä vastaamme tuli reilun kilometrin taapertamisen jälkeen Artemis Karamolegoksen yhdistetty viinitalo ja ravintola. Koska olimme ilmoittaneet tulostamme jo etukäteen, riitti, että ilmoitimme nimemme saapuessamme paikalle ja meidät ohjattiin suoraan pöytään. Paikalle ilmaantui pian ensimmäisten maistettavien viinien kanssa esittelystä vastaava talon avustava viinintekijä, neiti Bitri.

  • Viinejä on alun perin ryhtynyt tuottamaan maanviljelijä Artemis Karamolegos vuonna 1952. Viinejä valmistettiin pitkään perinteisin menetelmin maatalon yhteyteen vulkaaniseen maaperään louhitussa ns. kanavassa.
  • Vuonna 1995 Karamolegosin suku päätti perustaa erityisesti viinin tuotantoon keskittyneen viinitalon, joka alun perin tunnettiin nimellä San..torini.
  • Kun viinitalon perustaneen Artemis Karamolegosin pojanpoika, nimeltään myöskin Artemis Karamolegos, astui talon johtoon vuonna 2004, päätti hän uudistaa viinitalon täysin. Talolla ryhdyttiin hankkimaan modernia viininvalmistuslaitteistoa, kuten lämpötilakontrolloituja käymistankkeja, murskaimia, pullotus- ja etiketöintilaitteistoja; hankittiin tarhoja, joilla kasvoi tai joille istutettiin perinteisiä, harvinaisia lajikkeita; tietotaitoa ja osaamista kerättiin muilta viinitaloilta ja konsulteilta. Koko viinitalo uudistui hyvin lyhyessä ajassa perinteisestä kanavasta nykyaikaiseksi viinitaloksi, jonka tuotannossa oli tarkoituksena yhdistää vuosikymmenien aikana kerätty perinteinen osaaminen nykyaikaisiin viineihin ja tekniikkaan.
  • Uudistetun viinitalon yhteyteen rakennutettiin Aroma Avlis -ravintola toimimaan houkuttimena viineistä kiinnostuneille ihmisille saapua paikan päälle tutustumaan talon toimintaan. Vaikka tämä Exo Gonian (autio)kylässä sijaitseva viinitalo ei ole kovinkaan kaukana Kamarin tai Firan suosituista kaupungeista, ei viinitalon lähellä ole juuri mitään sellaista, minkä vuoksi turistien olisi helppo eksyä sattumalta paikalle.
  • 2010-luvun alussa Artemis Karamolegos vaihtoi viinitalon nimen kantamaan sekä omaa että perustajansa nimeä (toim. huom. mikä on kyllä erittäin viisas teko, jos esimerkiksi haluaa miettiä näkyvyyttä hakukoneissa).
  • Viinitalo tuottaa vuosittain noin 200,000 pulloa viiniä (viinitalon sivujen mukaan 250,000 pulloa, viinitalolla taas määrän mainittiin olevan reilu 150,000 pulloa). Alun perin viinit valmistettiin yksinomaan talon omilta, Exo Goniassa sijaitsevilta tarhoilta, joita talo omistaa noin 20 hehtaarin edestä – tämä on melko merkittävä osuus saarella, jossa keskimääräinen omistetun tarhan pinta-ala on alle hehtaarin luokkaa. Nykyisin rypäleitä kuitenkin ostetaan myös lukuisilta pientuottajilta.
  • Kaikki talon Aidani- ja Mavrotragano-rypäleet tulevat ainoastaan talon omilta tarhoilta, kun taas esimerkiksi Assyrtiko-, Athiri- ja Mandilaria-rypäleitä myös ostetaan sopimusviljelijöiltä.
  • Rypäleiden hinnat voivat heilahdella merkittävästi, riippuen mm. rypäleiden laadusta sekä vuosikerrasta – hyvänä vuosikertana tarhat voivat tuottaa kiitettävästi rypäleitä, jolloin rypälekilon hinta voi olla melko matala, kun taas huonoina vuosikertoina hurjat tuulet tai huonot sääolosuhteet voivat tuhota lähes koko sadon, jolloin yhden rypälekilon hinta voi kasvaa hyvin korkeaksi. Keskimäärin kilo Assyrtikoa maksaa n. 2,0–2,9€/kg, kun taas kilo Mavrotraganoa voi olla halvimmillaan 3,5€/kg ja huonoina vuosikertoina peräti 5,0€/kg.
  • Talon tuotannosta noin puolet on PDO-luokiteltua (vrt. AOC, DO tai DOC) ja puolet väljemmän PGI-appellaatioluokan (vrt. IGP, VdlT tai IGT) viinejä. Tuotannosta n. 52% menee vientiin ja vajaa puolet kulutetaan paikallisesti.

Ystävällinen seuralaisemme, "Lehmä".
Maistelimme läpi koko viinitalon tuotannon Aroma Avlis -ravintolan sisäpihalla viinintekijä Bitrin esitellessä talon viinit meille. Seuraa meille piti myös viinitalon oma koira; hauvan tarkkaa nimeä en saanut talteen, mutta kuulemma nimi tarkoitti "lehmää", kuvaten tietenkin luppakorvan ulkonäköä.

Maistetut viinit:
  • Artemis Karamolegos Aidani 2015: Aidani (100%). Viini, jota on valmistettu vuodesta 2002 alkaen. Käy ja kypsyy (n. 1 kk) terästankeissa. Aidani on Assyrtikoa hedelmäisempi, mutta pehmeämpi ja matalahappoisempi, minkä vuoksi siitä ei olla perinteisesti valmistettu lajikeviinejä, vaan sitä on sekoitettu pieniä määriä Assyrtiko-viineihin pehmittämään niiden tiukkuutta. Artemis Karamolegos on yksi saaren harvoja Aidani-lajikeviinejä tuottavia viinitaloja. Vuosituotanto 3,000 pulloa.

    Hailakka vaaleanvihreä väri. Runsaassa, hedelmävetoisessa tuoksussa hunajamelonia, kypsää päärynää, mehevää persikkaista hedelmää, kevyttä kamomillaa ja ujoa yrttisyyttä. Kypsä ja hedelmävetoinen, mutta miellyttävän raikas ja freesi suussa. Omenan ja kevyen hunajamelonin vastapainoksi asettuu miellyttävä bitterisyys ja hennon suolainen mineraalisuus. Kokonaisuus on keskihapokas tai korkeintaan kohtalaisen hapokas, mutta kuitenkin sopivan rakenteikas. Suuhun jää lopuksi freesi ja melko pitkä jälkimaku, jossa tuntuu bitterisen kivistä mineraalisuutta, makeaa päärynää, kevyttä sitruunaa ja ujoa vihreyttä.

    Kokonaisuutena viini on helpostilähestyttävä ja hyvin hedelmävetoinen Santorinin valkoviini, sekä Aidaniksi mukavan rakenteikas, mutta viini jää kyllä silti pahasti kakkoseksi saaren Assyrtikoiden raikkaudelle ja rakenteelle. Viini on onneksi ilahduttavasti maultaan kuivempi mitä makean hedelmäinen tuoksu antaa odottaa. Hyvä, mutta hieman yksiulotteinen esitys; viinitalon 16,50€ hintaan vähän turhan hinnakas ostos. Sen sijaan viiniä voi löytää saaren marketeista 12–13€ hintaan, mikä on jo selkeästi sopivampi hinta viinille.
     
  • Artemis Karamolegos Terra Nera White 2015: Assyrtiko (100%). Talon perustason Assyrtiko, joka valmistetaan saaren matalalla sijaitsevien (lähinnä Kamarin alueelta) ja varhain kypsyvien tarhojen "nuorten" köynnösten (keskimäärin n. 50 vuotta) rypäleistä. Viiniin tarkoitetut rypäleet poimitaan varhain (heinäkuun lopulla) ja niistä puristetun viinin annetaan käymisen jälkeen kypsyä n. 2 kk terästankeissa ennen pullotusta. 13% alkoholia.

    Vaaleanvihreä väri. Nuorekkaassa ja miellyttävän hedelmäisessä tuoksussa omenaisuutta, makeaa trooppisuutta, ujoa kukkeutta ja aavistus hunajaisuutta. Suussa viini on kohtalaisen tuntuvan hapokas, mutta makumaailmaltaan helppo ja simppeli: kypsää sitruunaa, kevyttä kivistä mineraalisuutta, aavistus suolaisuutta ja häivähdys makeaa nallekarkkia. Suuhun jää keskipitkä, makean hedelmäinen ja kevyen nallekarkkinen jälkivaikutelma.

    Simppeli, miellyttävä valkoviini, joka kyllä maistuu Assyrtikolta, mutta josta puuttuu laadukkaampien Assyrtiko-viinien intensiivisyys, terävä mineraalisuus ja voimakas rakenne. Mukava arkiviini, joka muistuttaa enemmän Manner-Kreikan simppelimpiä Assyrtikoita kuin Santorinin voimakkaita valkoviinejä. Joten kuten hintansa väärti 11,60€ hinnalla.
     
  • Artemis Karamolegos Santorini Assyrtiko 2015: Assyrtiko (100%). Talon paremman tason Assyrtiko, joka valmistetaan korkealla sijaitsevien ja vanhojen (70–100 vuotta) tarhojen rypäleistä. Viini käy terästankeissa, joissa sen annetaan myös kypsyä n. 6 kk hiivasakan päällä ennen pullotusta. 13,5% alkoholia.

    Hailakka, hillityn vaaleanvihreä väri. Kypsä ja runsas tuoksu, jossa tuntuu sitruunaisuutta, kevyesti banaanisia käymisaromien jäänteitä, hillittyä suolaista mineraalisuutta ja ujoa vulkaanista savua. Suussa intensiivinen, napakan hapokas, rapea. Makumaailmassa kirpeää sitruksisuutta, suolaista mineraalisuutta, omenankuorista bitterisyyttä ja kevyttä yrttisyyttä. Viini on varsin napakka, mutta sillä on keskitäyteläisestä rungostaan huolimatta mukavan runsas, jopa ujon öljyinen tekstuuri. Suuhun jää pitkä, tiukkarakenteinen, voimakkaan mineraalinen ja kirpakan sitruunainen jälkimaku.

    No niin, nyt ruvetaan puhumaan asiaa! Artemis Karamolegosin Assyrtiko on esimerkillinen esitys klassisen rapeasta ja tiukan hapokkaasta Assyrtikosta, josta Santorini on niin tunnettu. Viini tuntuu vaativan vielä muutaman vuoden kellarointia, jotta tuoksun banaaniset käymisesterit pääsevät hajoamaan ja makumaailma saa lisää vivahteikkuutta. Hintansa väärti ostos 15,5€ hinnalla viinitalolta, mutta marketin 11,5€ hinnalla todellinen loisto-ostos.
     
  • Artemis Karamolegos Santorini 2015: Assyrtiko (85–90%), Aidani & Athiri (15–10%) jopa 150 vuotta vanhoilta, korkealla (400–450m) sijaitsevilta viinitarhoilta. Talon "perinteinen" valkoviini, jossa Assyrtikoa pehmennetään hedelmäisemmillä Aidanilla ja Athirilla. Viini käy terästankeissa, joissa sen annetaan myös kypsyä n. 2 kk hiivasakan päällä ennen pullotusta. 13,5% alkoholia.

    Hailakka vaaleanvihreä väri. Tuore ja runsaan hedelmäinen tuoksu, jossa runsaasti makean omenaisia piirteitä, cantaloupea ja mehukasta sitrushedelmää; aromikkaammat Aidani ja Athiri tuntuvat hallitsevan tuoksua. Suussa hapokas, eloisa ja varsin napakka. Kypsää, mutta keskitäyteläistä ja mukavan rapeaa makumaailmaa hallitsevat kirpeä viheromenaisuus ja makeampi cantaloupe sekä ujo suolaisuus. Yleisilme on miellyttävän vivahteikas. Suuhun jää eloisa, melko hedelmäinen ja tuntuvan mineraalinen jälkimaku, jossa viipyilee kypsää omenaa, hapanta sitruunaisuutta ja vihertäviä yrttejä.

    Klassisen tyylikäs Santorinin valkoviini. Ero satapinnaiseen Assyrtikoon on pieni, mutta tämä ero on silti melko selvä kun viinejä maistelee rinnakkain: tämä on hieman kypsempi ja hedelmävetoisempi viini, kun taas puhtaassa Assyrtikossa on jäntevää kireyttä ja tuntuvampaa mineraalisuutta. Siinä missä Assyrtiko vaikuttaa vaativan lisää ikää, on tämä viini jo nyt juotavissa – vaikka viinin voi kuvitella myös kehittyvän hyvin joidenkin vuosien ajan kellaripuolella. Viinitalon hintaa en muista, mutta lähimarketin 10,40€ hintalapulla viini on mainio ostos.
     
  • Artemis Karamolegos Nykteri 2014: Assyrtiko (90%), Aidani & Athiri (10%) jopa 100 vuotta vanhoilta, korkealla (450m) sijaitsevilta Megalochorin kylän viinitarhoilta. Aiemmin viiniä kypsytettiin uusissa ja vanhoissa tammitynnyreissä 3 kk ajan, mutta nykyisin talo pyrkii tuottamaan enemmän tyypillisyyttä ja rypäleiden ominaispiirteitä ilmentäviä viinejä, minkä vuoksi viini kypsyy nykyisin 16 kk ajan ensisijaisesti vanhoissa 500 litran tammitynnyreissä. 14% alkoholia.

    Keskisyvä vihertävä väri. Todella aromikas, runsas ja hyvin kompleksinen tuoksu, jossa tuntuu ananasta, kvitteniä, hieman kuivakkaa, paahteista tammisuutta, maltillista karamellia, ujoa vaniljaa ja aavistus petrolisuutta. Suussa viini on runsas, täyteläinen ja öljyinen, mutta samalla tuntuvan hapokas, eloisa ja hyvin ryhdikäs. Vivahteikkaassa ja hieman konsentroituneen oloisessa makumaailmassa kermaisuutta, sitruunaa, makeaa puuta, kevyttä vaniljaisuutta, hieman viheromenaa, maltillista suolaista mineraalisuutta, ujoa kivisyyttä, aavistus pähkinäisyyttä ja häivähdys ruskistettua voita. Suuhun jää eloisa, rapea ja voimakkaan mineraalinen jälkimaku, jossa tuntuu kypsää omenaa, rehevää sitrushedelmää, hieman kermaisuutta, kevyttä pähkinäisyyttä, aavistus vaniljaa ja häivähdys hunajamelonia.

    Viinissä tuntui jonkin verran uuden tammen vaikutus, joten veikkaan talon lähinnä vanhojen 500-litraisten tynnyreiden politiikan alkaneen vasta tänä tai viime vuonna, eikä vielä tämän kyseisen viinin valmistusaikana. Joka tapauksessa, viini on tammessa kypsytetyksi Assyrtiko-vetoiseksi valkoviiniksi poikkeuksellisen vaikuttava ja vakava tyyliltään: pohjalla on hyvin samankaltainen viini kuin talon äskettäin maistetussa Santorini-valkoviinissä, mutta Nykteristä löytyy valtavasti enemmän syvyyttä, vivahteikkuutta, rakennetta ja voimaa. Vaikka suosin normaalisti tammettomia valkoviinejä tammisiin nähden, oli tämä viini parempi kuin valtaosa reissulla maistamistani viineistä; voin kuvitella, että tästä tulee upea esitys, kunhan viinin runsain tammisuus integroituu kellarissa hedelmän alle piiloon. Noin 20€ hinnalla viini on jo mainio ostos viinitalolla, mutta itse löysin pullon mukaani tuliaisiksi 16,9€ hintaan marketista Kamarista.
     
  • Artemis Karamolegos Barrel Aged Assyrtiko 2015: Assyrtiko (100%). Rypäleet poimittu Akrotirin matalilta, mutta myös jopa 330 metrin korkeuteen kasvavilta tarhoilta, joista osa nuoria ja osa jopa 100-vuotiaita. Kypsyy 6 kk uusissa barrique-tynnyreissä.

    Vaaleankellervä väri. Vivahteikas, runsas ja tuntuvan kermainen tuoksu, jossa makeaa tammea, melko runsasta puuta, makeaa kukkeutta ja hillittyä vaniljaa; tuoksu on toisaalta tyylikkään tamminen, mutta toisaalta siitä ei kyllä löydy juuri mitään muuta. Viini on suussa täyteläinen, kermainen, runsaan puiseva, muasteisen tamminen, vaniljainen, suolaisen mineraalinen, hillityn pippurinen ja kevyen sitruunainen. Hapokkuus on Assyrtikoksi melko maltillista. Suuhun jää hyvin pitkä, kypsä, kermainen, jopa voinen, vaniljainen, kevyen sitruunainen ja ujon bitterisen puiseva jälkimaku.

    Kokonaisuutena viini on ihan tyylikäs moderni valkoviini, mutta aivan täysin tukkoontammitettu sellainen; pohjalta löytyvän Assyrtikon erottaa lähinnä hennoista sitruunaisista ja suolaisen mineraalisista piirteistä. Edes lajikkeelle tyypillinen hapokkuus ei jaksa puskea vahvasti tammen alta esiin. Kai tämä voi olla hyvä viini tammisista valkoviineistä tykkäävälle, mutta omasta mielestäni tässä viinissä on hukattu kaikki se, mikä Santorinin Assyrtikossa on hienoa. En ole vakuuttunut. 13,9e hinnalla hyvä ostos, jos sattuu tykkäämään nestemäisesta tammesta.
     
  • Artemis Karamolegos Terra Nera Rosé 2015: Assyrtiko (50%), Mandilaria (50%) melko korkealla sijaitsevien ja keskimäärin 50-vuotiaiden köynnösten rypäleistä. Assyrtiko antaa viinille hapon, 10 tuntia kuorten kanssa maseroitu Mandilaria antaa viinille värin. Jäännössokeria 6 g/l, alkoholia 13%.

    Hohtava, tummahko pinkki väri. Kuivakkaa tuoksua hallitsee aromaattinen Mandilaria: kirsikkaa, metsämansikkaa, ujoa vadelmamarmeladia ja aavistus eksoottisia mausteita. Suussa Assyrtiko dominoi: kuivassa ja rapsakassa makumaailmassa tuntuu sitruunaa, kypsää vadelmaa, kevyttä suolaista mineraalia, maltillista viheromenaisuutta ja ujoa bitterisyyttä. Tuntuvat hapot. Keskipitkässä ja rapeassa jälkimaussa kirsikkaa, vadelmaa, metsämansikkaa, kevyttä karviaista ja hentoa yrttistä vihreyttä.

    Todella hurmaava ja tyyliltään varsin vakava roséeviini, jossa Assyrtiko tuntuu selkeästi napakkana rakenteena, tiukkuutena ja voimakkaana mineraalisuutena. Varsin korkealaatuinen, maukas ja tasapainoinen esitys. Tuottaja antaa viinille kypsymispotentiaalia 2–3 vuotta, mutta viimesyksyisessä maistelussani Terra Nera Rosé 2009 pärjäsi oikein mainiosti huolimatta 7 vuoden iästään! Mainio ostos 9,90€ hinnalla.
     
  • Artemis Karamolegos Terra Nera Mandilaria 2015: Mandilaria (100%). Matalalla (Kamarissa, Karteradosissa ja Messariassa) sijaitsevien, keskimäärin 60-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistettu viini. Rypäleitä kuivattiin auringossa vuorokauden ajan, jotta rypäleen sokeripitoisuutta ja hedelmäisyyttä saataisiin paremmin tasapainoon lajikkeen tuntuvien happojen ja tanniinien kanssa. Noin viikon maseraatio rypäleiden kuorien kanssa. Käymisen jälkeen annetaan kypsyä terästankeissa 6 kk, pullotetaan sadonkorjuuta seuraavana keväänä.

    Läpinäkyvä, vaaleahko kirsikanpunainen väri. Upea, nuorekas ja superaromaattinen, suorastaan räjähtävän kukkea tuoksu, jossa tuntuu ruusunlehtiä, maraschino-kirsikkaa, vadelmamarmeladia, kirpeyttä vihjailevia sävyjä ja ujoa rankaista vihertävyyttä. Suussa viini on kepeä, hyvin hapokas ja varsin tuntuvan tanniininen. Kuivassa, rapeassa ja jopa hennon kirpeässä makumaailmassa tuntuu hapankirsikkaa, raa'ahkoa metsämansikkaa, ujoa puolukkaa ja hentoa suolaista mineraalisuutta. Yleisilme on eloisa ja tiukan jäntevä. Suuhun jää eloisa, raikas ja happovetoinen jälkimaku, josta erottuu puolukkaa, kevyttä tanniinista grippiä hentoa mausteisuutta ja aavistus ruusuisuutta. Napakka happo kantaa pitkään.

    Tietyllä tavalla hyvin simppeli ja suoraviivainen viini, mutta samalla mitä rehellisin ja anteeksipyytelemättömin esitys Mandilariasta! Vaikka rypäleitä on kuivattu hetki, on viinissä silti pinnassa lajikkeelle tyypillinen tiukkuus, hapokkuus ja tanniinisuus, eli viinistä ei olla pyritty tekemään hampaattoman pehmoista perusviiniä. Monelle kuluttajalle yhdistelmä hyvin kepeää suutuntumaa, tuntuvia tanniineja ja voimakasta hapokkuutta voi olla turhan haastava, mutta itse pidin kokonaisuudesta todella paljon ja viini vaikuttaakin mitä erinomaisimmalta yleisviiniltä monille kreikkalaisille, tomaattipohjaisille ruoille. Loisto-sotos 9,90€ hintaan.
     
  • Artemis Karamolegos Mavrotragano 2012: Mavrotragano (100%). Yksi Santorinin harvoista Mavrotragano-lajikeviineistä. Viini valmistettu sekä matalalla (Kamari, Megalochori) että korkealla (Pyrgos, 450 m) sijaitsevien, keskimäärin 50-vuotiaiden tarhojen rypäleistä. Murskaamisen jälkeen viinin annetaan aluksi kylmämaseroitua 24 tuntia, minkä jälkeen viini käy ja maseroituu kuorien kanssa noin 10 päivää. Tämän jälkeen viinin annetaan kypsyä 24 kk ranskalaisissa tammitynnyreissä. Viiniä valmistetaan vain parhaimpina vuosikertoina.

    Ulkonäöltään melko samankaltainen kuin Terra Nera Mandilaria; sävyltään hieman tummempi ja ujosti sinertävään taittuva. Kypsä, muhkea ja tummanpuhuva tuoksu jossa tuntuu boysenmarjaa, makeaa luumuisuutta, hillittyä karhunvatukkahilloa, maltillista lakritsisuutta ja kevyttä makean aromaattista tammea. Yleisilme on vivahteikas ja makeaan taittuva. Lajikkeelle tyypillisesti viini on suussa keskitäyteläinen, hyvin hapokas ja erittäin tanniininen. Eloisassa ja napakassa makumaailmassa tuntuu makeaa tummaa kirsikkaa, boysenmarjaa, hapanta puolukkaisuutta ja karpaloa, hillittyä makeaa tammea, kevyttä valkopippuria, hentoa lakritsia ja ujoa neilikkaa. Suuhun jäävä pitkä ja happovetoinen jälkimaku on hyvin kuiva ja se jättää jälkeensä karpaloa, hillittyä kirsikkahilloa, hentoa boysenmarjaa ja ujoa lakritsia.

    Kokonaisuutena Artemis Karamolegosin Mavrotragano on erittäin vakuuttava tapaus; vaikka Domaine Sigalasin Mavrotragano oli omalta osaltaan oikein mainio esitys, meni Artemis Karamolegosin versio mielestäni vielä siitä heittämällä ohi. Tyylillisesti tämä nyt maistettu viini on näistä kahdesta kepeämpi ja selkeästi enemmän hapokkuutta ja tanniineja kuin makeaa hedelmää ja tammea painottava. Molemmat viinit kyllä mielestäni kärsivät turhan paljon kohtalaisesti erottuvasta tammisuudesta, joka antaa niille turhan siloitellun ja modernin yleisilmeen, mutta viinit kantavat tämän tammisuutensa silti hämmentävän hyvin. Voin kuvitella, että tästä viinistä voi tulla +5 vuoden lisäkellaroinnilla oikein vakuuttava esitys, jos selkeimmät tammen piirteet integroituvat hedelmän alle piiloon.
     
  • Artemis Karamolegos Pnoé 2015: Aidani, Assyrtiko, Athiri, Katsano, Kritiko, Pltani). Kuohuviini, joka valmistetaan käyttämällä varhain korjattuja Aidania, Assyrtikoa ja Athiria sekä niitä paikallisia lajikkeita, joiden määrät ovat niin pieniä, ettei niistä saa valmistettua kaupallisia määriä lajikeviiniä. Viini saa kuplansa charmat-menetelmällä, eli paineistetuissa terästankeissa. Jäännössokeria 24 g/l, alkoholia 11%.

    Vaaleanvihertävä väri. Superaromaattinen, makea ja hyvin muskattisen kukkea tuoksu, jossa tuntuu runsaasti kukkaista parfyymisyyttä, kypsää persikkaa, mangoa ja muita eksoottisia hedelmiä. Runsas, pirteä ja puolimakea suussa. Voimakkaan kukkea makumaailma muistuttaa vahvasti Gewürztramineria tai Muscat'ta. Kukkaisuutta hallitsevat ruusuiset ja omenankukkaiset piirteet, mutta niiden rinnalta löytyy mm. mandariinia, eksoottisia mausteita ja hentoa bitteristä mineraalia. Viini on kupliltaan enemmän pirskahteleva kuin kupliva, rakenteesta pitävät huolen kohtalainen hapokkuus. Suuhun jää pitkä, raikas ja pirteä jälkimaku, jossa tuntuu kivistä mineraalisuutta, parfyymistä kukkaisuutta ja persikkaisen makeaa keltaista hedelmää.

    Kokonaisuus on kuin Alsacen Gewürztraminer kevyillä kuplilla ja hyvällä mineraalisuudella! Viini on todella kukkea ja makea, mutta sellaiseksi hämmentävän maukas ja tasapainoinen esitys. Tämä ei vaikuta yhtään liioitellun aromaattiselta ja viinin hapokkuus ja mineraalisuus tuovat mainiosti tasapainoa jäännössokerin makeudelle. Vaikkei tämä ole millään lailla itseään vakavasti ottava tapaus, on tämä silti miellyttävä pikku aperitiivi. Olisin kuitenkin itse toivonut, että viinistä löytyisi muuten samanlainen versio, mutta 15–20 g/l matalammalla jäännössokerilla!
     
  • Artemis Karamolegos Pnoé Rosé 2015: Mandilaria, Mavrathiro, Mavrotragano, Voudomato. Kaikki rypäleet, jotka eivät mene talon punaviineihin, käytetään tämän kuplivan roséeviinin valmistukseen. Viini saa kuplansa charmat-menetelmällä, eli paineistetuissa terästankeissa. Jäännössokeria 34 g/l, alkoholia 11%.

    Hailakka pinkki väri. Hillitty, raikas ja makeutta vihjaava tuoksu, jossa tuntuu vadelmamehua ja omenankukkaa. Suussa täyteläinen, makeahko ja keskihapokas. Makumaailmassa kvitteniä, ruusuvettä, vadelmahilloa, kevyttä litsiä, ujoa bitteristä mineraalia ja aavistus muumilimua. Kevyesti pirskahtelevat kuplat katoavat nopeasti. Jälkimaku raikkaampi ja hapokkaampi. Makeahkossa jälkivaikutelmassa pippurista mausteisuutta, kivistä mineraalia, kevyttä muumilimua, hentoa hedelmäsalaatin sokerilientä ja aavistus suolaisuutta.

    Hauska ja hupsu esitys, mutta turhan simppeli ja makea omaan makuuni. Jotakuinkin hintansa väärti ostos 13,90€ hintaan marketeissa, mutta itse hassaisin rahani johonkin enemmän saarelle tyypilliseen viiniin. Kuivempana viini toimisi varmasti paremmin; näin makeana ei muumilimu-konnotaatioilta voitu välttyä.
     
  •  Artemis Karamolegos Vinsanto 2007: Assyrtiko (85%), Aidani + Athiri (15%). Vanhojen (keskimäärin n. 100 vuotta) köynnösten rypäleitä on aluksi kuivatettu auringossa rusinoiksi 12 päivän ajan, minkä jälkeen ne on puristettu ja saatu mehu on siirretty kypsymään 1., 2. ja 3. käyttökerran barrique-tynnyreihin 7½ vuoden ajaksi.

    Läpinäkyvä, mutta varsin syvä, tummanruskean siirappinen väri. Makeassa ja erittäin moniulotteisessa tuoksussa tummaa siirappia, mokkaisuutta, karamellia, kevyttä omenahilloa, hentoa villihunajaa ja aavistus balsamicomaista volatiilisuutta. Suussa viini on intensiivinen, konsentroitunut ja todella makea, mutta samalla tuntuvan hapokas. Kielellä pyörii vivahteita tummasta siirapista, sitruunamehusta, kypsistä omenoista, kanelista ja jopa inkivääristä ja pipareista. Suutuntumaltaan viini on täyteläinen ja öljyinen, mutta silti hämmentävän raikas ja eloisa. Todella pitkässä jälkimaussa tuntuu karamellia, siirappia, viikunaa, kuivattua taatelia, hillittyä vaniljaa, hentoa makeaa tammea ja ujoaa makeaa pähkinäisyyttä.

    Artemis Karamolegosin Vinsanto on helposti yksi vaikuttavimmista Santorinilla maistetuista Vinsantoista: siinä yhdistyy upeasti pitkään rusinoitujen ja kypsytettyjen Vinsantojen konsentraatio ja mokkaisuus hämmentävän raikkaaseen ja tuntuvaan hapokkuuteen joka pitää viinin uskomattoman raikkaana ja eloisana. Erinomainen jälkiruokaviini jo nyt, mutta kypsymispotentiaalia löytyy vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi.
Maistetut viinit.

Pakollinen tynnyrikellarikuva.
Kun maistelu oli päättynyt, tiedustelimme mahdollisuutta päästä tutustumaan talon viininvalmistuspuolelle, mikä ilahduttavasti sen kummemmin kakistelematta sallittiin meille. Hirveästi mitään erikoista ei kellaripuolelta löytynyt, koska valtaosa maailman viinitaloista on loppupeleissä melko samankaltaisia sisällöltään. Sen sijaan talolle aivan hiljattain palkattu uusi, nuori viinintekijä (jonka nimi ei harmillisesti tarttunut muistiini) oli paikalla ja jutteli innoissaan suunnitelmistaan talon viinien suhteen, mikä oli varsin mukava lisä kellarikierrokselle!

Neiti Bitri, avustava viinintekijä, sekä viinitalon tuore viinintekijä.
Tämä viinintekijä maistatti näytettä tuoreen vuosikerran vielä (villihiivoilla) käyvästä Assyrtikosta samalla kertoen suunnitelmistaan talon viinien suhteen. Pian kävi ilmi, ettei viinintekijä ollut (allekirjoittaneen tapaan) suuri uusien tammitynnyreiden ystävä, joten tulevaisuudensuunnitelmissa olisi pikku hiljaa ryhtyä kasvattamaan talon tynnyreiden kokoa barriquieista suuremmiksi ja samalla pidentää tynnyreiden kiertoaikaam eli uusia tynnyreitä hankittaisiin harvempaa tahtia. Saimme myös kuulla, ettei viinitalolla hirveästi olla ylipäänsä innoissaan hyvin tammisista Assyrtikoista, minkä vuoksi todennäköisesti talon Barrel Fermented Assyrtiko saattaakin pudota katalogista kokonaan pois. Muita talon suunnitteilla olevia muutoksia oli pyrkiä tekemään yhä enemmän kokeiluja villihiivoilla, mahdollisesti jopa siirtyen kokonaan viljeltyjen hiivojen käytöstä kohti luonnonhiivoja.

Yleisellä, maailmanlaajuisella tasolla nämä muutokset eivät olleet mitenkään radikaalin oloisia, vaan enemmän täysin linjassa kansainvälisten viinitrendien kanssa – yhä useammat viinitalot maailmalla kun tuntuvat suuntaavan yhä enemmän kohti luomua / biodynaamisuutta / jopa ns. natural-tyyliä (mikä on usein edellytys villihiivojen käytölle, sillä tarhoilla käytettävät torjunta-aineet usein torjuvat tehokkaasti myös rypäleiden pinnalla eläviä luonnonhiivoja), minkä lisäksi pahin överitammen käyttö tuntuu pikku hiljaa olevan takana päin: jopa monet erittäin massiivisista, kokonaan uudessa tammessa kypsytetyistä viineistä tunnetut viinitalot tuntuvat nykyisin suosivan kasvavissa määrin myös vanhaa tammea. Hedelmä on tehnyt paluun tammen alta!

Kellarikierroksen lopuksi nappasimme viinitalon myymäläpuolelta vielä muistoksi muutaman pullon tuliaisiksi (mm. peräti 7 vuotta vanhan version talon Terra Nera -roséeviinistä!), kiitimme lämpimästi erittäin mielenkiintoisesta, ystävällisestä ja perinpohjaisesta maistelusta ja lähdimme jatkamaan jalkapatikassa kohti seuraavaa viinitaloa, vajaan kilometrin päässä sijaitsevaa Art Space Winerya.

Aroma Avlis -ravintolan terassin kattorakenteissa kasvavia
Mandilaria-rypäleitä.
Näin jälkijättöisesti miettiessä on kyllä todettava, että vaikka varsin monesta reissun aikana tehdystä viinitalovierailusta jäi varsin hyvä maku suuhun, oli piipahdus Artemis Karamolegosille aivan omassa luokassaan! Vaikka muutamalla muulla viinitalolla saattoikin löytyä katalogistaan keskimäärin kovatasoisempaa settiä kuin Artemis Karamolegosilta, veti tämän viinitalon leppoisa, ystävällinen ja näin viininörtin näkökulmasta ilahduttavan perusteellinen ote kaikkeen lopulta pisteet kotiin! Ja vaikka talon kaikista edullisimmat perusviinit eivät aina täysin vaikuttaneet, oli Artemis Karamolegosin viinien yleinen taso silti varsin korkea ja esimerkiksi sekä talon Nykteri että Vinsanto kyllä kuuluivat viitekehyksissään helposti saaren parhaimmistoon! Lisäksi talon yhteydessä toimivaa Aroma Avlis -ravintolaa ihmetellessä rupesi jo vähän harmittamaan, ettei aikataulustamme löytynyt riittävästi aikaa jäädä paikan päälle lounastamaan.

Lopuksi jonkinlaisena kaneettina voisin tässä lämpimästi suositella vierailua Artemis Karamolegosille, näin omaan kokemukseeni nojaten. Varmasti parhaiten onnistut saamaan asiaankuuluvaa palvelua, jos otat etukäteen yhteyttä viinitalolle ja tiedustelet mahdollisuutta viinimaisteluun. Voin myös suositella tekemään toisin kuin allekirjoittanut – varaa siis riittävästi aikaa ruokailla vierailun yhteydessä viinitalon ravintolassa! Paikalle pääset helposti Fira–Kamari-linjaa ajavalla bussilla (vajaa 2€ / hlö / suunta) tai jos satut majailemaan Kamarissa, yksinekrtaisesti tallustamalla paikalle. Matkaa on reilu 2 km, mikä vie hitaastikin töppöstellessä vain vajaan puolisen tuntia. Samalla pääset ihastelemaan Profitis Ilias -vuoren rinteille leviäviä Assyrtiko- ja Aidani-viinitarhoja!