Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

30.7.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1421 viiniä, 279 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


25.3.17

Recaredo Reserva Particular 2004

Recaredo Reserva Particular Gran Reserva Brut Nature 2004
  • Valmistaja: Recaredo
  • Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès, Alt Penedès, Coster del Bitlles
  • Rypäleet: Macabeo (67%), Xarel•lo (33%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 51,00e (Joulukuu 2015, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Kuten minkä tahansa muunkin viinityylin kohdalla, myös parhaan maistamani kuohuviinin kohdalla yhden oikean vastauksen keksiminen olisi mahdotonta. Sen sijaan jos kysyttäisiin parhaita maistamiani kuohuviinejä, ajatukseni suuntautuisivat heti Champagnen suuntaan, mutta muutama hyvä esimerkki jostain aivan muualta myös pomppaisi varmasti mieleeni. Itse asiassa Recaredon upea Reserva Particular olisi varmasti ensimmäisten joukossa, kun ryhtyisin miettimään vaikuttavimpia kuohuviinielämyksiäni. Tästä syystä minun oli yksinkertaisesti saatava viini viimekeväiseen Champagnen haastajat -maisteluuni.

Recaredon viineihin tulin tutustuneeksi syksyllä 2014, kun vierailimme viinimestarikoulutettavien porukalla Kataloniaan tutustumaan viinintekoon ja paikallisiin viinitaloihin; yksi mieleenjäävimmistä viinitalovierailuista oli piipahdus Recaredolla (ja voit lukea kyseisen reissuraporttini tästä).

Vuonna 1924 Recaredo on yksi Espanjan kovalaatuisimmiksi tunnustetuista Cava-taloista, ellei jopa se kaikkein parhaana pidetty. Talo on tunnettu tinkimättömästä asenteestaan viinien valmistukseen: kaikki viinit käytetään luonnonhiivoilla, viininvalmistukseen puututaan mahdollisimman vähän, kaikki viinit kypsyvät pulloissa luonnonkorkin alla ja viinien korkinvaihto suoritetaan edelleen käsityönä. Viinitalolla meille selitettiin, että talo suosii luonnonkorkkeja sen takia, että talon kaikkia viinejä kypsytetään poikkeuksellisen kauan ja että heidän omien kokemustensa mukaan kruunukorkit toimivat hyvin 4–5 vuoden kypsyttelyn ajan, mutta siitä eteenpäin niiden toiminta rupeaa olemaan epäluotettavaa. Luonnonkorkit sen sijaan toimivat talon mukaan luotettavasti niin kauan kuin vain heillä on tarvetta kypsyttää viinejä, minkä vuoksi niitä suositaan. Tämän puolen ymmärtää parhaiten, kun tietää kuinka pitkään Recaredo kypsyttää viinejään: joka ikinen talon viineistä on vähintään Gran Reserva -tasoinen (min. 30 kk pullokypsytystä), sillä talon jo perustason kuohuviini Terrersin kypsytysaika on hulppeat 5 vuotta ja pelkästään Intens-roséetakin kypsytetään vähintään 3 vuotta. Vanhimmat viinit kypsyvät sitten jo noin 10 vuotta.

Recaredolla on valikoimissaan kaksi lippulaivaviiniä: kuuluisampi niistä on vuodesta 1999 alkaen valmistettu ja blogissa jo arvioitu Turó d'en Mota, yhden erittäin vanhan Xarel•lo-tarhan rypäleistä valmistettu viini, jota kypsytellään vähintään 10 vuotta ennen korkinvaihtoa. Toinen on talon historiallinen Reserva Particular, jota on valmistettu jo vuodesta 1962 ja joka valmistetaan talon kaikkein vanhimpien tarhojen parhaimmista rypäleistä. Tällä hetkellä talon minimi-ikä viinille on 118 kk (9 vuotta 10 kk) ja se valmistetaan vuosittain melko paljonkin vaihtelevasta sekoituksesta Xarel•loa ja Macabeota. Rypäleet käyvät omilla luonnonhiivoillaan, Xarel•lo ensisijaisesti vanhoissa tammitynnyreissä ja Macabeo terästankeissa (Recaredon mukaan erityisesti vanhojen köynnösten Xarel•lo hyötyy runsaasti tammikypsytyksestä, antaen sille runkoa ja kypsytyskestävyyttä). Noin puolen vuoden kypsyttelyn jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan; pulloihin lisätään myös tilkka käymätöntä rypälemehua ja hiivaa kuplat synnyttävää toista käymistä varten, minkä jälkeen pullot suljetaan luonnonkorkeilla ja siirretään kypsymään kellareihin. Noin 10 vuoden kypsymisen jälkeen viinistä poistetaan sakka täysin käsipelillä, viinin kaulaa jäädyttämättä ja sakanpoiston myötä menetetty viini korvataan rutikuivalla saman vuosikerran valkoviinillä. Vuosituotanto pyörii n. 12,000 pullon korvilla. Tämä meikäläisen nyt arvioitava vuosikerta on kypsynyt hieman vähemmän aikaa kuin tuorein vuosikerta, sillä viini on kypsynyt sakkojen päällä "vain" 108 kk (9 vuotta), korkinvaihto on suoritettu 13.5.2014 eli melko tasan tarkkaan kaksi vuotta ennen maistohetkeä – viini siis maistettiin viime keväänä järjestämässäni Champagnen haastajat -maistelussa.

Viinillä on vaaleahko, mutta selkeästi kehittynyt, kellervään taittuva väri.

Tuoksultaan Reserva Particular on yhtä älytön mitä muistin sen olevan vieraillessamme Recaredolla: käsittämättömän runsaasta ja vivahteikkaasta tuoksusta löytyy Recaredolle tyypillisen viheromenaisuuden lisäksi kompleksista vaniljakreemisyyttä, paahdettuja pähkinöitä, makeaa omenahilloa, kukkaista parfyymiä, kevyttä rusinaisuutta, ujoa aavistus kookoshiutaleita ja pienin aavistus tammikypsytystä vihjailevaa konjakkista aromikkuutta. Viinin aromimaailma on yksinkertaisesti hämmentävän moniulotteinen ja äärimmäisen houkutteleva.

Suussa kieltä tervehtii ensin todella runsas ja rehevä, mutta myös todella kermainen ja pienikuplainen mousse sekä erittäin tuntuva, rapea hapokkuus, jota ei olla pyritty suitsimaan lainkaan jäännössokerilla, kiitos Recaredon rutikuivan tyylin. Viini on tuoksun tavoin myös suussa erittäin kompleksinen, mutta hyvin toisella tavalla – siinä missä tuoksu oli hyvin makea, on makumaailma erittäin kuiva, rapea ja särmikäs. Makumaailmaa hallitsee lähes kalkkisen karvas mineraalisuus, hapokas Granny Smith -omenan luotsaama vihertävä hedelmä ja kevyt teräksisyys, mutta seasta löytyy myös runsaasti hienoviritteisiä vivahteita erittäin pitkän sakkakypsytyksen tuomasta kermaisuudesta, pähkinärouheesta ja jopa ujosta vaniljakreemileivoksista. Taustalla värjöttelee myös sekä iän tuomaa, kehittyneempää uuniomenaista hedelmää ja aavistus mahdollisesti tammen tuomaa mausteisuutta, jota mineraalisuus taittaa valkopippuriseen suuntaan. Yleisilmeeltään viini on rutikuiva ja veitsenterävä, mutta kaikki viinin muut piirteet tuovat kokonaisuuteen sellaisia vihjeitä makeudesta, että kokonaisuus on yksinkertaisesti hämmentävän tasapainoinen ja kaiken huomion vangitseva.

Jälkimaussa vihertäväsävyinen hedelmä ja teräksinen mineraalisuus valtaavat yhä enemmän alaa, tehden jälkivaikutelmasta hyvin suutapuhdistavan ja -supistavan. Kielelle jää kuitenkin viipyilemään hyvin pitkäksi aikaa erityisesti jo tuoksussa ja keskimaussa voimakkaana tuntuvaa vaniljakreemisyyttä sekä ujoa leivonnaismaista, makeaa paahteisuutta.

Tiedättehän sen tunteen, kun käy jossain, jossa maistaa viiniä, joka on niin julmetun upeaa, että sukat pyörivät jaloissa ja sen jälkeen muut viinit vaikuttavat pitkän aikaa varsin vaatimattomilta? No, Recaredon Reserva Particular oli itselleni sellainen elämys vieraillessamme Recaredolla syksyllä 2014. Siksi viinin hankkiminen ja tuominen Champganen haastajat -maisteluuni hieman jännitti; mitä, jos viini olikin jostain kummallisesta syystä paikan päällä fantastinen, mutta sokkomaistelussa se olisikin vain täysin tavallinen paremman pään Cava, joka ei erottuisi sokkona muiden joukosta?

Pelkoni oli täysin aiheeton: sokkomaistelussani Reserva Particular oli itselleni pari pykälää parempi kuin yksikään muista maistelun (varsin kovatasoisista) viineistä ja maistelun jälkeen keskustellessa paljastui, että vaikka makumieltymykset levisivät melko laajalle, oli Recaredo ykkössijalla myös hyvin monella muulla osallistujalla. Tämä maistelu osoitti, ettei Reserva Particularin paremmuus ole pelkästään subjektiivista, vaan viini tuntui täyttävän myös objektiivisesti tarkasteltuna vaikuttavan kuohuviinin kriteerit. Käsitykseni siitä, että Reserva particular ei ole vain paras maistamani Cava, vaan myös yksi parhaista maistamistani kuohuviineistä sai maistelusta vahvistusta.

Lyhyesti: Viehättävän vaniljakreemisyyden sävyttämä, käsittämättömän vaikuttava ja moniulotteinen huippu-Cava; helposti parhaita koskaan maistamiani nuoria kuohuviinejä.

Arvio: Täydellinen – viinissä yhdistyy vastaansanomattomalla tavalla ryhdikäs, rutikuiva ja rakenteikas hedelmä todella moniulotteiseen, poikkeuksellisen pitkän kypsyttelyn seurauksena syntyneeseen kermaisuuden, vaniljaisuuden ja pähkinäisyyden hallitsemaan autolyyttiseen paahteisuuteen.

Hinnan (51,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

21.3.17

Pyynikin Bourbon Imperial Stout

https://www.alko.fi/products/767224/
Pyynikin Bourbon Barrel Aged Imperial Stout
  • Valmistaja: Pyynikin Käsityöläispanimo
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Suomi
  • Alue: Pirkanmaa, Tampere
  • Koko: 0,33
  • Hinta arviointihetkellä: 8,71e (Maaliskuu 2017, Alko)
  • Hinta nyt: 8,71e (Maaliskuu 2017, Alko)

Kävipä tässä päivänä eräänä niin, että kotiovelleni kiikutettiin lahjuspulloja suoraan Tampereelta, Pyynikin käsityöläispanimolta. Aikanaan panimon mainio Vahvaportteri iski varsin kovaa ja muutama muukin kovatasoinen olut on tuulut Pyynikiltä tarkastettua. Viime aikoina Pyynikin meininkiä on kuitenkin tullut seurattua hieman vähemmän aktiivisemmin, enkä voi väittää etteikö panimon huhutut heittelyt tuotteiden tasalaatuisuudessa olisi voineet vaikuttaa ostokäyttäytymiseeni. Nyt kun kuitenkin pulloja tarjoutui ihan näin helposti arvioitavaksi, ei löytynyt mitään syitä jättää panimon nykytilaa tarkastamatta. Ja ihan mielelläänhän näitä oluita myös lähtee ihmettelemään, sillä Pyynikin Imperial Stout on kerännyt ihan kiitettävästi kehuja ja panimon Vahvaportteri myös aikanaan osoitti Pyynikin hallitsevan tummemman väriset oluet varsin kiitettävällä otteella. Siis korruptiopullosta korkki auki ja menoksi!

Testattavasta olutkolmikosta (Bourbon IS, Black IPA, Ruby Jazz Ale) mielenkiintoisin oli ehdottomasti tämä nyt arvioon asti päätynyt Bourbon Imperial Stout, joka näkyi myös Alkon tämän kevään pienpanimokattauksessa. Kyseessä on siis todella järeä (peräti 13%) stout, joka on muhinut sopivaksi katsotun ajan tammitynnyreissä, jotka on hommattu suoraan bourbontislaamolta (Heaven Hillsiltä, ymmärtääkseni). Netissä on liikkunut sellaista tietoa, että olutta ei olla valmistettu vain yhtä erää, vaan tynnyreitä olisi tyhjennelty ja täytelty hieman solera-tyyliin, eli tarkkaa tynnyröinnin kestoa oluella ei ole, vaan kypsyttelyn pituus riippuu ihan siitä, mitä oluterää pullo sattuu olemaan. Tietoa oman pulloni erästä tai kypsyttelyn kestosta ei ole, mutta parasta ennen -päiväys on parin vuoden päähän, eli 03/2019.

Oluella on yllätyksettömästi öljyisen pikimusta, täysin läpinäkymätön väri. Varovaisella kaadolla ei tahdo muodostua vaahtoa ollenkaan, mutta kun vähän rohkeammin kippaa menemään, saa olut suorastaan paksun, tiiviin ja kohtalaisen pitkäkestoisenkin, väriltään kellervän ruskean vaahtohatun.

Lasista suorastaan vyöryy äärimmäisen tuhti, makea ja voimakkaan bourboninen tuoksu, jossa tuntuu tyylilajia peilaten odotetusti vahvasti makeaa, aromaattista amerikkalaista tammea, karamellia, valkoista suklaata, kevyttä vaniljaa, hillittyä mokkaa, hentoa lakritsia ja ujoa kinuskia.

Olut on kohtalaisen (muttei kuitenkaan erittäin) täyteläinen, runsas, hieman makeaan taittuva ja melko voimakkaan bourboninen suussa. Makumaailmassa tuntuu vahvaa lakritsia ja vaniljaa, makean puisevaa amerikkalaista tammea, suklaavanukasta ja -siirappia, mokkaa, kevyttä espressoa, hentoa maitosuklaata, ujoa tervaa ja aavistus paahtimessa kärähtänyttä leipää muistuttavaa paahtomallasta. Vivahteita siis löytyy ja runsaasti: sekä paahteinen stout-puoli että tynnyrin bourbonmaisuus ottavat mittaa toisistaan melko tasaväkisinä, mutta lasin edetessä bourbon-puoli kyllä tuntuu ottavan sellaista etukenoa ottelussa, että rupeaa mietityttämään onko kaikki oluen piirteet pelkkää tynnyriä, vai mahtaako itse tislettä jäänyt tynnyrin pohjalle? Tämä kyllä selittäisi niin oluen mörssärimäistä bourbonisuutta kuin yhtä lailla jyrkkää vahvuutta. Oluen hyvin hento, lähes olematon hiilihappo korostaa oluen öljyistä ja kermaisen pehmeää suutuntumaa.

Erittäin pitkä ja kohtalaisen voimakas jälkimaku on hyvin pitkälti keskimaun kaltainen: yleisilmettä hallitsevat voimakkaan puisevan tammiset, vaniljaiset ja kinuski-karamellisen bourboniset piirteet, kun taas myöhemmin kuvioihin saapuvat paahteisemmat piirteet ryhtyvät taittamaan kokonaisuutta lakritsiin, kevyen tervaisuuteen, hillittyyn maitosuklaaseen ja hentoon kärtsäisyyteen. Makea, melko lämmin, vivahteikkaan tamminen ja kohtalaisen paahteinen jälkivaikutelma on varsin tuhti ja viipyilevä. Katkerot tulevat nyt vasta aivan loppuliu'ussa kunnolla esiin, taittaen kärtsäisiä piirteitä kohti pippurista mausteisuutta.

Juupati juu, onhan tämä kyllä melkoisen jyhkeä supermörssäri millä tahansa mittarilla mitattuna. Olut ei erikoisesti ole niin äärimmäisen konsentroitunut ja pureksittavan paksu, mitä yleensä tämäntyylisiltä ja vahvuisilta voisi odottaa, mutta silti kokoa ja makua kyllä riittää ja runsaasti. Tammikammoisille olutta nyt ei voi suositella, koska tammivetoinen bourbonmaisuus on ehdottomasti oluen hallitsevin piirre – erikoista kyllä näissä tynnyristouteissa on se, että vaikka itselleni voimakkaan tammiset viinit eivät uppoa lainkaan, tämmöiset voimakkaan tammiset oluet toimivat oikein mainiosti.

Tämmöisessä kolmanneslitran lestissä meni ihan hyvä tovi yksin tyhjennellessä, kiitos oluen tuhdin yleisolemuksen ja reippaan prosenttilukeman, joten on hyvä todeta, että tämä on myös varsin sopiva ja riittoisa pullo jaettavaksi parille hengelle; makeutensa puolesta olut sopii mainiosti jälkiruoaksi joko suklaavetoisten jälkiruokien kumppanina tai ihan vain niiden korvikkeena.

Lyhyesti: Manselaisen pienpanimon äärimmäisen voimakkaan bourboninen, runsasmakuinen ja vivahteikas superstout. Kaikin puolin varsin jyhkeä esitys.

Arvio: Erinomainen – erittäin vahvan bourbonvetoinen monsteristout, jonka tuoksusta tulee vahvasti mieleen viinitalo Torresin tynnyrihuone.

Hinnan (8,71e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

19.3.17

Tuottajaesittely: Argyros

Santorinin-reissullamme olimme jo hyvissä ajoin etukäteen sopineet vierailun Exo Gonian kylään Argyrosille, joka on yksi Santorinin tunnetuimpia ja arvostetuimpia viinitaloja, erityisesti makeiden Vinsantojen tuottajana. Onnistuimme kuitenkin lahjakkaasti sössimään suunnitellun tapaamisemme, sillä Google Maps johdatti meidät Argyrosia hyvin lähellä sijaitsevalle Art Spacelle. Tämä töplömi johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että tuota kyseistä taloa luotsaa herra nimeltä Antonis Argyros, minkä vuoksi Google ohjaa hakusanalla "Argyros" Art Spacen viinitalolle – jos siis haluaa löytää Argyrosin viinitalolle, on ymmärrettävä hakea viinitaloa nimellä Ktima J. & M. Argyros O.E.!

Spontaani kierroksemme Art Spacelle ei kuitenkaan aiheuttanut vierailullemme suuria ongelmia, sillä Argyrosilla ei vaikuttanut olevan tuolloin iltapäivästä mitään merkittävää ohjelmaa tiedossa ja paikalle pystyi saapumaan milloin vain. Koska muistelin aikaisemmasta reissustamme Exo Goniaan Argyrosin sijainneen viinitalo Canava Roussosin naapurissa, lähdimme tallustamaan kohti tätä vaihtoehtoista kohdettamme Google Mapsia seuraten ja viitisen minuuttia tallusteltuamme Exo Gonian aavekylän reunoilla löysimme vihdoin Canava Roussosin – ja samalla löytyi myös sen naapurista, saarelle tyypilliseen tapaan kalkkimaalatusta talosta, etsimämme viinitalo Argyros.


  • Yli sadan vuoden katkeamattomalla historiallaan Argyros on yksi Santorinin vanhimpia edelleen toiminnassa olevia viinitaloja.
  • Talon on perustanut vuonna 1903 Georgios Argyros. Hän oli talon perustamisaikaan muutamaa köynnöshehtaaria viljellyt viljelijä, joka halusi oman viinitalon, jossa tuottaa köynnöksistään viiniä kaupalliseen tuotantoon – ei pelkästään omaan käyttöön, kuten tuolloin oli tapana.
  • Tällä hetkellä taloa luotsataan 4. sukupolvessa ja puikoissa häärää Georgios Argyrosin lapsenlapsenlapsi, Mathaios (Matthew) Argyros. Hänen isänsä, Yiannis Argyrosin, johtaessa taloa uudistettiin merkittävästi: omistettujen tarhojen ala kasvoi 25 hehtaariin ja viinitaloa modernisoitiin vastaamaan nykyaikaisia standardeja.
  • Tätä nykyä Argyros omistaa yli 40 hehtaaria varttamattomia viinitarhoja, eli talo on yksi Santorinin suurimpia yksityisiä viinitaloja. Tarhojen keski-ikä on n. 60 vuotta, mutta vanhimmat edelleen hedelmää kantavat köynnökset ovat keskimäärin jopa n. 150-vuotiaita. Vanhimmilta tarhahehtaarilta saadaan rypäleitä keskimäärin vain n. 500-1,000 kg (vertailun vuoksi muualla Euroopassa köynnöshehtaarilta saadaan n. 4,000–12,000 kg/ha).
  • Viinejä tehdään omien rypäleiden lisäksi myös sopimusviljelijöiltä ostetuista rypäleistä.
  • Talon vuosituotanto on n. 350,000 pulloa, joista vientiin menee peräti 60%. Tästä Vinsantoa tuotetaan vuosittain n. 14,000 pulloa.
  • Talo pyrkii puuttumaan viininvalmistusprosessiin mieluiten mahdollisimman vähän. Myös sulfiittien määrä pyritään pitämään mahdollisimman matalana; keskimäärin viineihin lisätään sulfiitteja n. 30 mg/l pullotuksen yhteydessä suojaamaan viiniä hapettumiselta.
  • Argyros oli vuonna 2004 yksi ensimmäisiä Santorinin viinitaloja, joka toi markkinoille puhtaan Aidani-lajikeviinin; normaalisti Aidania käytetään pääasiassa vain kuivien valkoviinien ja Vinsantojen rypälesekoituksissa.
  • Talon perustason viinit kulkevat nimellä Atlantis, kun taas paremman pään kuivat viinit kulkevat nimellä Estate Argyros (tai Κτήμα Αργυρού, "Ktima Argyrou"). Talo on kuitenkin kerännyt eniten nimeä Vinsantoillaan, joita talo kypsyttää usein poikkeuksellisen pitkään – jopa pitkälti yli toista vuosikymmentä – ennen markkinoillelaskua.
Viinitalolla meidät otti vastaan ensisijaisesti edustustehtävistä vastaava Yiota Ioakimoglou. Koska päivämme oli ollut pitkä, siirryimme lyhyen talon historian esittelyn jälkeen suoraan varsinaiseen asiaan, eli talon viinien maisteluun. Tässä ovat havaintoni niin viinitalolla esitellyistä viineistä kuin muutamista muistakin Argyrosin viineistä, joita ehdimme matkamme aikana maistaa.
  • Estate Argyros Aidani 2015: 100% Aidani n. 20–30-vuotiaiden köynnösten rypäleistä; satomäärät n. 4,000 kg/ha. Käy ja kypsyy terästankeissa. Aidani on Assyrtikoa hedelmäisempi, mutta pehmeämpi ja matalahappoisempi, minkä vuoksi siitä ei olla perinteisesti valmistettu lajikeviinejä, vaan sitä on sekoitettu pieniä määriä Assyrtiko-viineihin pehmittämään niiden tiukkuutta. Argyros on yksi saaren harvoja Aidani-lajikeviinejä tuottavia viinitaloja. Jäännössokeria 1 g/l, happoja 6 g/l, alkoholia 13%, pH 3,03.

    Lähes vetisen vaaleanvihreä väri. Aromaattinen ja runsaskin tuoksu, jossa valkoista persikkaa, kypsää omenaa, ujoa hunajamelonia ja aavistus sitruunaista kirpeyttä. Kuiva, rapean hapokas ja varsin eloisa suussa. Runsaassa makumaailmassa sitruunaa, viheromenaa, kevyttä omenankukkaisuutta, hieman kamomillaa ja ujoa kivistä mineraalisuutta. Raikas, puhdaspiirteinen ja melko pitkä jälkimaku, jossa sitruunaa, viheromenaa ja kivistä mineraalisuutta.

    Kokonaisuutena tämä Aidani on ilahduttavan kepeä ja raikas esitys lajikkeen edustajaksi; normaalisti Aidanit ovat pehmeitä, kypsiä ja hedelmävetoisia, mutta tämä on tyyliltään selkeästi Assyrtikomaisempaan henkeen karumpi ja rakenteikkaampi. Ihastuttavan tasapainoinen, todennäköisesti voi kypsyä kellarissakin muutamia vuosia. Erittäin hyvä tapaus ja helposti Santorinin parhaimpia Aidani-viinejä, ellei jopa saaren paras.

  • Argyros Assyrtiko 2014: 100% Assyrtiko n. 50–60-vuotiaiden köynnösten rypäleistä; satomäärät n. 4,000 kg/ha. Käy ja kypsyy terästankeissa. Jäännössokeria 1 g/l, happoja 7 g/l, alkoholia 13,5%, pH 2,97.

    Vaalea limetinvihreä väri. Melko intensiivinen ja raikas nokkasektori tarjoilee sitruunaisuutta, märän kivistä mineraalisuutta, hieman savuista vulkaanisuutta ja ujoa karambolaa. Viini on melko täyteläisen ja jopa ujosti konsentroituneen oloinen, mutta samalla äärimmäisen rakenteikas, kiitos lähes viiltävän hapokkuuden. Rapeassa makumaailmassa kivistä mineraalisuutta, sitruunavetoista sitrushedelmää, kevyttä limettiä ja ujoa suolaisuutta. Erittäin pitkässä, rapsakan hapokkaassa ja intensiivisessä jälkimaussa melko voimakasta suolaisuutta, mitä komppaavat kivisen mineraaliset, sitruunaiset ja ujon savuiset piirteet sekä aavistus kypsemmänmakeaa keltaista hedelmää.

    Perustason Santorini Assyrtikoksi tämä viini on aivan käsittämättömän vakuuttavaa tavaraa. Todella intensiivinen ja rakenteikas tapaus, joka on miellyttävän raikas yhden lasillisen ajan, mutta sen jälkeen rupeaa kaipaamaan ruokaa kylkeensä. Vielä äärimmäisen nuorekas, eli kaivannee kellaria vähintään parin vuoden ajaksi; todennäköisesti kehittyy helposti vähintään vuosikymmenen ajan. Päräyttävää, erinomaista tavaraa.

  • Estate Argyros Assyrtiko 2015: 100% Assyrtiko n. 150-vuotiaiden köynnösten rypäleistä (muutamien köynnösten arvioidaan olevan jopa 300-vuotiaita). Satomäärät ovat alle 1,000 kg/ha. Käymisen jälkeen viinistä 80% kypsyy 6 kk terästankeissa ja 20% kypsyy 6 kk vanhoissa, kerran tai kaksi kertaa käytetyissä 500 litran tammitynnyreissä. Jäännössokeria 1 g/l, happoja 7,1 g/l, alkoholia 14%, pH 2,95.

    Väriltään viini on hailakka vaaleanvihreä. Eloisa ja kompleksinen tuoksu on hieman makeaan taittuva ja se tarjoaa sitruunaa, sitruunaruohoa, kevyttä kermaisuutta, ujoa kivistä mineraalisuutta ja hentoa vulkaanista savuisuutta. Suussa viini tuntuu selvän konsentroituneelta, erittäin happovetoiselta ja siksi todella rapsakalta. Kypsästä, mutta karunpuoleisesta makumaailmasta löytyy kivistä mineraalia, voimakasta suolaisuutta, omenankuorista bitteriä ja ujoa vulkaanista savuisuutta. Suuhun jää intensiivinen, konsentroitunut ja rapean hapokas jälkimaku, jossa häilyy voimakasta sitruunaisuutta, suolaisuutta, kevyttä omenankuorista bitteriä ja ujoa savuisuutta.

    Todella upea ja vaikuttava esitys: uskomaton määrä rakennetta, energiaa ja fokusta. Vielä aivan liian nuoren oloinen, vaatinee selvästi muutamia vuosia rauhoittuakseen hieman – tai sitten vain riittävän rasvaista ja/tai happopitoista ruokaa kylkeensä. Saaren lähimarketeista voi löytää hintaan 15,90€, mikä on tällaisesta viinistä käsittämättömän vähän.

  • Estate Argyros Assyrtiko French Oak Fermented 2015: 100% Assyrtiko yli 100-vuotiaiden köynnösten rypäleistä. Viini käy ja kypsyy 6 kk ajan 3. kertaa käytetyissä 500 litran ranskalaisissa tammitynnyreissä.

    Hailakka vaaleanvihreä väri. Yllättäen melko pidättelevä, mutta miellyttävää moniulotteisuutta lupaileva tuoksu, jossa tuntuu tammikypsytyksen tuomaa leveyttä ja kermaisuutta, sitruunaista hedelmäisyyttä, kevyttä kukkaista aromikkuutta ja ujoa vaniljaa. Siinä missä nokkapuolelta löytyy ujoja viittauksia tammikypsyttelyyn, ei makupuolelta tahdo löytyä juuri mitään; viini tuntuu varsin intensiiviseltä, konsentroituneelta ja melko täyteläiseltä, mutta kielellä pyörii lähennä suolaista mineraalia, sitruunaa ja limettiä, kevyttä omenankuorista bitterisyyttä ja ujoa kermaisuutta. Kiitos erittäin tuntuvien happojen, viini on äärimmäisen rakenteikas, tiukka ja jopa suorastaan karun oloinen. Rapean hapokas ja intensiivinen jälkimaku jättää kielelle voimakasta suolaisuutta, kypsää sitruunaa, märän kivistä mineraalisuutta ja ujoa vulkaanista savuisuutta.

    Tähän asti olen pyrkinyt lähinnä karttamaan kaikkia barrel-nimikkeen kanssa kulkevia Assyrtikoita, sillä ne tuntuvat olevan lähinnä amerikkalaisille markkinoille suunnattuja tammipommeja. Sen sijaan Argyrosin tammitynnyreissä käytetty ja kypsytetty Assyrtiko ei tarjoa juuri mitään tammea (kiitos teille, useaan otteeseen käytetyt, kookkaat tynnyrit!), vaan ainoastaan äärimmäisen vaikuttavaa, tiukkarakenteikasta ja vivahteikasta Assyrtikoa kaikkein parhaimmillaan! Viini on vain vuoden ikäisenä selkeästi aivan liian nuori ja tiukkarakenteinen, eli viini kaivannee useamman vuoden – ellei jopa vuosikymmenen – kellarointia. Helposti parhaimpia reissulla maistettuja Assyrtikoita Art Space Assyrtikon, Sigalas Nychterin ja Artemis Karamolegos Nykterin kanssa. Aivan uskomatonta tykittelyä.

  • Argyros Atlantis 2014: Mandilaria (90%), Mavrotragano (10%). Käy terästankeissa, kypsyy 6 kk ajan 500 litran tammitynnyreissä. Jäännössokeria 3 g/l, happoja 5,5 g/l, alkoholia 13%, pH 3,57.

    Nuorekas, läpinäkyvän vadelmanpunainen väri, joka taittuu ujosti violettiin. Kiehtova, aromaattinen nokka, joka tarjoilee vastapoimittuja, happamankirpeitä punaisia marjoja, makeankypsää vadelmaa, kevyttä suolaista mineraalisuutta, hillittyä ruusuvettä, ujoa savuisuutta ja hentoa puisevaa aromikkuutta. Suutuntumaltaan viini on hyvin kepeä ja happovetoinen. Vaikka tanniineja ei ole paljoa, on niissä runsaasti särmää ja tiukkuutta. Makupuolelta löytyy happamia tummia marjoja, hieman pippurista marjaisuutta ja ujoa ruusuista kukkaisuutta. Suuhun jää pitkä ja tarraavan tanniininen jälkimaku, jossa tuntuu vadelmamehua, karvasta hapankirsikkaa, hieman hapanta puolukkaa, ujoa ruusuvettä ja aavistus pippurisuutta.

    Ollakseen talon ns. entry-level-punaviini, on punainen Atlantis hämmentävän rakenteikas, vakavastiotettava ja tasapainoinen. Onhan tämä tietyllä tapaa toki suoraviivainen tapaus, mutta vastaaviin perusviineihin tämä on sekä äärimmäisen persoonallinen että rakenteellisestikin varsin epätyypillinen, kepeä, kirpeän hapokas ja tuntuvan tanniininen. Elleivät nuoret Nebbiolot ole juttusi, voi tällainen punaviini olla melko haastava elämys; itse olin tästä kyllä varsin täpinöissäni! Viini tuli testattua ravintolassa 24€ hintaan, mikä oli ihan kohtuullinen hinta viinille – viinikaupoissa en kyllä lähtisi maksamaan tästä viinistä silti kymppiä enempää. Toisaalta tullee varmasti kypsymään hyvin seuraavan puolen vuosikymmenen ajan, mutta toisaalta viini lienee hauskimmillaan juuri näin nuorena ja persoonallisen aromaattisena.

  • Argyros Vinsanto 4 Years Barrel Aged 2008: Assyrtiko (80%), Aidani (10%), Athiri (10%) erittäin vanhojen köynnösten rypäleistä; vanhimpien köynnösten juuret saattavat olla jopa 500 vuotta vanhoja. Rypäleitä kuivatetaan aluksi auringossa 12–14 päivää, minkä jälkeen niistä puristettu viini siirretään käymään terästankkeihin. Noin 2 kk kestävän käymisen jälkeen viini siirretään kypsymään ranskalaisiin tammitynnyreihin 4 vuodeksi. Pullotuksen jälkeen viinin annetaan levätä vähintään vuosi ennen markkinoillelaskua. Jäännössokeria n. 220 g/l, happoja 7,19 g/l, alkoholia 13,5%.

    Kirkas, keskisyvä vaahterasiirappinen väri. Varsin runsaassa ja makeassa tuoksussa hunajaa, eksoottisia paahdettuja mausteita, kevyttä rusinaa, hentoa vaahterasiirappia ja maltillinen sitruunamehuinen alavire. Erittäin makea ja mehukas suussa, mutta viinin hyvin tuntuva hapokkuus tekee kokonaisuudesta erittäin pirteän ja mausta intensiivisen. Mehevän konsentroituneessa makumaailmassa siirappia, kuivattua sitruunaa, kevyttä hunajaa ja hentoa vohvelia. Maukas ja pitkäkestoinen jälkimaku jättää jälkeensä pitkiä ja intensiivisiä siirapin, eksoottisten mausteiden, kevyen sitruunamarmeladin ja ujon vaahterasiirapin piirteitä.

    Argyrosin 4 vuotta tynnyrikypsytetty Vinsanto on erittäin tyylikäs ja hienostunut esitys Vinsantojen kepeämmästä, hienostuneemmasta ja happovetoisemmasta päästä. Toisin kuin erittäin pitkään kuivatuista rypäleistä valmsitetut ja erittäin pitkään tynnyröidyt versiot, tämä ei ole niinkään massiivinen ja tummanpuhuva, vaan raikkautta ja puhdaspiirteisyyttä korostava. Todella herkullinen esitys, joka valaa uskoa Argyrosiin yhtenä saaren parhaista Vinsanto-tuottajista.

  • Argyros Vinsanto 12 Years Barrel Aged 1999: Assyrtiko (80%), Aidani (10%), Athiri (10%) erittäin vanhojen köynnösten rypäleistä; vanhimpien köynnösten juuret saattavat olla jopa 500 vuotta vanhoja. Rypäleitä kuivatetaan aluksi auringossa 12–14 päivää, minkä jälkeen niistä puristettu viini siirretään käymään terästankkeihin. Noin 2 kk kestävän käymisen jälkeen viini siirretään kypsymään ranskalaisiin tammitynnyreihin 12 vuodeksi. Pullotuksen jälkeen viinin annetaan levätä vähintään vuosi ennen markkinoillelaskua. Jäännössokeria n. 240 g/l, happoja 7,07 g/l, alkoholia 13,5%.

    Melko syvä, kuivuneen verenpunertavaan sävyyn taittuva meripihkan väri. Selkeästi tummanpuhuvampi ja kehittyneempi tuoksu kuin 4 vuotta vanhalla versiolla; synkkiä mokkaisuuden, savun, keksitaikinan, siirappipiparin, kevyen kahvisuuden ja ujon tumman suklaisuuden sävyjä. Viini on suussa täyteläinen, erittäin makea ja todella intensiivinen; konsentroituneesta makumaailmasta löytyy kahvia, mokkaa, karamellia, melassista siirappisuutta ja hieman savuisuutta. Kokonaisuus on erittäin raikas ja ryhdikäs, kiitos korkean hapokkuuden. Todella pitkässä ja eloisassa jälkimaussa kahvisuutta, melassia, hieman pähkinäisyyttä ja ujoa savuisuutta. Suuhun jäävä jälkimaku on erittäin vivahteikas ja hieman tahmea.

    Erittäin intensiivinen, konsentroitunut ja moniulotteinen Vinsanto; vaikkei tämä ole yhtä järeää tavaraa kuin 20-vuotias, on tämä selkeästi vivahteikkaampi ja synkkäsävyisempi kuin 4-vuotias versio. Erikoisesti viini maistuu hieman makeammalta kuin 4-vuotias, vaikka tässä on enemmän jäännössokeria ja 4-vuotiaassa selkeästi tuntuvammat hapot. Kenties sokerit vain muuttuvat iän myötä vähemmän makeaksi? Kokonaisuutena tämän on kaikin puolin erinomainen ja pitkään kellaroitava Vinsanto, jossa yhdistyy upeasti 4-vuotiaan Vinsanton raikkaus 20-vuotiaan Vinsanton runsauteen ja vivahteikkuuteen. Todella vaikuttava esitys.

  • Argyros Vinsanto 20 Years Barrel Aged 1992: Assyrtiko (80%), Aidani (10%), Athiri (10%) erittäin vanhojen köynnösten rypäleistä; vanhimpien köynnösten juuret saattavat olla jopa 500 vuotta vanhoja. Rypäleitä kuivatetaan aluksi auringossa 12–14 päivää, minkä jälkeen niistä puristettu viini siirretään käymään terästankkeihin. Noin 2 kk kestävän käymisen jälkeen viini siirretään kypsymään ranskalaisiin tammitynnyreihin 20 vuodeksi. Pullotuksen jälkeen viinin annetaan levätä vähintään vuosi ennen markkinoillelaskua. Jäännössokeria n. 255 g/l, happoja 7,65 g/l, alkoholia 13,5%.

    Todella tumma, selkeästi iän myötä konsentroitunut ja hidasliikkeinen, tumman mahonginruskea ulkonäkö. Nokkapuolelta löytyy tummapaahteista kahvia, kuviattuja taateleita, mehukasta luumuisuutta, maitosuklaata, melassia, karamellia, kuivattuja luumuja, paahdettuja pähkinöitä, makeaa mokkaisuutta, hieman sitruunamarmeladia, ujoa vaahterasiirappia, aavistus hunajaa, hela hoito. Kaikki mahdollinen kuviteltavissa oleva. Suussa viinillä on erittäin tiivis, konsentroitunut ja tahmea olemus, mutta kiitos erittäin voimakkaan, sitruunaisen hapokkuuden, viini ei tunnu lainkaan raskaalta tai laiskalta, vaan erittäin raikkaalta ja fokusoituneelta. Hyvin voimakkaassa ja tuntuvan makeassa makumaailmassa siirappia, melassia, appelsiinisuklaata, mokkaisuutta, oksidatiivisia hasselpähkinän piirteitä, hieman makeaa keksimäisyyttä, hentoa savuisuutta ja aavistus pistävää ranciota. Huhhuh. Viinin makeus tuntuu jo lähes polttelevana tunteena. Eloisassa jälkimaussa tummaa kahvia, siirappia, mokkaa, karamellia, kivistä mineraalisuutta, hieman leivontamaisteita, aavistus tumman suklaista bitterisyyttä ja ujoa savuisuutta. Jopa useita minuutteja kielellä viipyilevä jälkivaikutelma on erittäin makea, voimakas ja käsittämättömän monisyinen.

    Tämä on yksinkertaisesti käsittämätöntä tavaraa. Vaikka viinistä ei löydy semmoista kepeyttä ja eloisuutta kuin nuoremmista versioista, on tämä tajuttoman vivahteikas ja rakenteikas Vinsanto helposti luokiteltavissa maailman parhaiden jälkiruokaviinien joukkoon. Kiitos viinin oksidatiivisen kypsyttelyn, korkean jäännössokeripitoisuuden ja käsittämättömän happopitoisuuden, sen kellarointipotentiaali lasketaan todennäköisesti sadoissa vuosissa. Helposti paras Santorinin-reissulla maistamani Vinsanto ja mahdollisesti jopa paras koskaan maistamani Santorinin viini.
Maistetut kuivat viinit.

Maistettuamme talon viinit läpi oli helppo ymmärtää, miksi Argyrosia pidetään peräti Santorinin parhaana Vinsanton tuottajana: jopa tuottajan nuorin Vinsanto oli selkeästi erittäin korkealuokkainen ja moniulotteinen esitys, kun taas 20 vuotta kypsytetylle Vinsantolle oli jo turha etsiä haastajia. Argyros erottuu muista saaren tuottajista myös siinä, että talo on yksi harvoista vanhempia vuosikertoja myyvistä viinitaloista. Talolla ei siis tuoteta vain yhtä, vuodesta toiseen samana pysyvää Vinsantoa, vaan 4-vuotiaan perus-Vinsanton rinnalle on tuotettu selkeästi monia muita tuottajia pidempään kypsytettyjen Vinsantojen sarja. Koutsoyannopoulos on Argyrosin lisäksi yksi harvoista tuottajista, joka tarjoaa Vinsanton uusimman vuosikerran lisäksi myös vanhempia vuosikertoja, mutta toisin kuin Argyros, Koutsoyannopoulos tuottaa Vinsantoa joka vuosi samalla tyylillä ja viineistä myydään julkaisuhetkellä vain osa, kun taas loput jätetään viinitalon kellariin kypsymään, myöhemmin myytäväksi.

Isomman kaliiperin tykittelymeininkiä.
Ei ollut etukäteen vaikeaa arvata, että Argyrosilla saisimme eteemme todella kovatasoista Vinsantoa. Sen sijaan se tuli itselleni varsin positiivisenä yllätyksenä, että myös talon kuivat puna- ja valkoviinit kuuluivat helposti saaren korkealaatuisimpien joukkoon! Pelkästään jo yleensä niin tylsästä Aidanista oltiin täällä saatu jo vakuuttavan rapsakka ja ryhdikäs esitys, kun taas Assyrtikot olivat mykistävän upeita – joskin myös äärimmäisen tiukkoja, peräti väkivaltaisia – jo näin nuorina. Näitä viinejä fiilistellessä oli ilahduttavaa huomata, että siinä missä monet muut Santorinin tuottajat tahtovat käyttää uusia tammitynnyreitä premium-luokan Assyrtikoita valmistaessaan, oli Argyrosin tyyli selkeästi päinvastainen: tynnyreitä kyllä käytetään rohkeasti tuomaan viineihin runsautta ja syvyyttä, mutta kuten viinejä esitellyt Yiota Ioakimoglou itsekin sanoi, Argyrosilla ei haluta peitellä lainkaan Assyrtikon ainutlaatuista terroiria, toisin sanoen selkeitä tammen piirteitä on turha etsiä viineistä. Talolla suositaan vain vanhoja ja keskimääräistä suurempia, 500 litran tammitynnyreitä, jotta valkoviineissä Assyrtiko pääsee esiintymään pääosassa soolona.

Argyrosin pihasta löytyvä, perinteinen koriprässi
ja irtileikattu kouloura-köynnös.
Tässä vaiheessa päivämme viinitaloja kierrellen oli venynyt jo niin pitkäksi, että naapurissa sijainnut Canava Roussos piti yksinkertaisesti jättää pois turneelta. Fiilisteltyämme Argyrosin viinit läpi lähdimme tallustamaan kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa Kamaria, kylää jossa majoituimme, ja sen loputonta rantabulevardia houkuttelevine ravintoloineen.

Näin loppukaneettina Argyrosista voin sanoa sen, että talo on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen, jos Santorinille eksyy. Varsinaisesta tilavierailusta on vaikea mennä sanomaan, sillä sellaista emme ehtineet kiertää, enkä edes tiedä järjestääkö Argyros sellaisia (todennäköisesti kyllä, jos tarpeeksi kiltisti kysyy), mutta itse viinit ovat ehdottomasti jo riittävän kova syy tulla tarkastamaan talon taso. Viinit eivät ole pelkästään hyviä tai tyylikkäitä; ne ovat jumalauta helposti saaren parhaimpien joukossa, elleivät jopa parhaimpia! Argyrosin mieletön, suorastaan väkivaltaisen tiukkaa hapokkuutta ja ääretöntä poweria hämmentävän hienostuneeseen ja vanhan maailman eleganssiin naittava tyyli vakuutti meikäläisen kertaheitolla talon tasosta. Vaikka Santorinilta ei kehnoja tuottajia löydy ja hämmentävän suuri osa saaren viinitaloista on erittäin korkealaatuisia, ei yksikään viinitalo ole kyennyt iskemään eteeni näin kovatasoista kattausta, jossa jo ensimmäinen viini iskee mielihyväkeskuksiin yhtä täysiä ja odottamatta kuin nyrkki taksijonossa leukaperiin, ja siitä lähdetään vain tasaista meno ylöspäin!

Ai jummi.

14.3.17

Hattingley Valley Classic Cuvée Brut

https://www.alko.fi/en/products/528757/
Hattingley Valley Classic Cuvée Brut
  • Valmistaja: Hattingley Valley
  • Tyyppi: Kuohuviini
  • Maa: Englanti
  • Alue: South East England, Hampshire
  • Rypäleet: Chardonnay (48%), Pinot Noir (33%), Pinot Meunier (17%), Pinot Gris (2%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 34,90e (Helmikuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 34,90e (Maaliskuu 2017, Alko)

Lisää englantilaisia kuplivia!

Vajaa vuosi sitten pitämässäni kuohuviinimaistelussa (tästä enemmän arvostelussa Agustí Torelló Matan Gran Reserva Brut Naturesta) ajattelin pistää sokkona maisteltavaksi viinejä, joista olisi haastamaan klassisesti maailman parhaimpina kuohuviineinä pidetyt shamppanjat. Loogisesti maistelusta löytyi useampikin kuohuviini Englannista, sillä nämä viinit ovat lyhyessä ajassa saaneet paljon huomiota juuri korkean tasonsa vuoksi – monissa sokkomaisteluissa brittikuplivia on verrattu positiivisesti shamppanjoihin ja jotkut saarivaltion viinit ovat jopa rökittäneet monet esikuvansa mennen tullen!

Yksi tuota Vanhaa Imperiumia edustamaan valikoituneista viineistä oli Alkon valikoimista silloin löytynyt ja sittemmin myös sinne palannut Hattingley Valley Classic Cuvée Brut. Erikoisesti talon sivuilla puhutaan vain vuosikerrallisista viineistä, mutta Alkosta sai vain NV-tavaraa. Kenties kaikki talon viinit pohjautuvat vain yhteen vuosikertaan, mutta viinit silti merkitään totuttuun kuohuviinien tapaan vuosikerrattomiksi? Kukaties. Noh, tästä syystä en ole varma, mihin vuosikertaan tämä meikäläisen pullo perustuu, mutta internetistä löytyi ainakin vuosikertaan 2013 pätevä rypälesekoitus, jonka mukaan viinistä puolet on punaisia ja puolet valkoisia rypäleitä. Mielenkiintoinen twist asiaan tulee siinä, että viinistä löytyy pari prosenttia Pinot Gris'tä! Tämä on lajike, joka on toki sallittu myös Champagnessa, mutta jonka viljelty pinta-ala kattaa siellä vain prosentin murto-osia, eli lajiketta ei todellisuudessa näe shamppanjoissa juuri koskaan. Mutta sen sijaan tästäpä viinistä löytyy!

Viinin on siis tuottanut vuonna 2008 perustettu Hattingley Valley, joka aloitti n. 11 hehtaarin viljelyksillä. Itse viininvalmistustilat saatiin valmiiksi vuonna 2010, hieman ennen kuin ensimmäiset istutukset alkoivat kantaa hedelmää – viiniköynnökseltä kun kestää normaalisti n. 3 vuotta istutuksesta, ennen kuin se rupeaa tuottamaan rypäleitä. Talon ensimmäiset viinit saapuivat markkinoille vuonna 2013 ja tätä nykyä talolta löytyy tarhahehtaareja jo 24. Hattingley Valleyn Classic Cuvée valmistetaan antamalla viinin käydä ja kypsyä sakkojen päällä ilman sulfiittilisäyksiä n. 8 kuukauden ajan; n. 25% viinistä kypsytetään 3 ja 4 kertaa käytetyissä Bordeaux'n ja Burgundin tammitynnyreissä, joilla pyritään tuomaan viineihin leveyttä ja runsautta. Ensimmäisen kypsymisen jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan, minkä jälkeen viinin annetaan käydä ja kypsyä pulloissa sakkojen kanssa n. 13 kuukauden ajan ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on varsin hailakka, jopa ohuehko vaaleanvihreä väri.

Tuoksultaan viini on aluksi varsin runsas ja rehevä, erottuen joukosta hyvin edukseen; kokonaisuudesta erottuu kypsää hedelmäisyyttä, kevyttä pähkinäistä paahteisuutta, ujoa kermaisuutta ja aavistus kalkkista mineraalia. Tuoksu kuitenkin tuntuu hieman sulkeutuvan lasissa ollessaan siinä missä monet muut vertailun viinit tuntuivat vain aukeavan hengitellessään.

Suussa viini on totuttuun englantilaiskuplivien tyyliin rapsakka, kuiva ja melko kepeä. Viinillä on kuitenkin ilahduttavaa runsautta makumaailmassaan, joka tarjoilee teräksistä mineraalia, tuoretta viheromenaa, kypsän sitruunaista sitrushedelmää ja ujoa kermaisuutta. Rakenteesta pitää huolen melko korkea hapokkuus sekä eloisa, keskikokoinen ja särmikäs, mutta myös melko kestävä mousse.

Melko pitkä ja mukavasti rapsakanpuoleinen jälkimaku jättää kielelle kalkkista mineraalia ja teräksisyyttä, mutta samalla hedelmä taittuu kirpakan viheromenais-sitruunaisesta otteesta muhkeampaan, kevyesti jopa persikkaiseen taittuvaan tyyliin.

Tämä tapaus oli varsin positiivinen yllättäjä: kokonaisuus ei ole mitenkään ylettömän persoonallinen tai ilmaisuvoimainen, mutta siitä löytyy miellyttävää runsautta, mikä ei ole mitenkään itsestäänselvää brittikuohuvissa. Tästä varmaan voi kiittää osittaista pohjaviinin kypsyttelyä vanhoissa tammitynnyreissä; minkäänlaisia tammisia piirteitä kokonaisuudesta ei erottunut, mutta uskon tynnyrikypsyttelyn kyllä antaneen viinille juuri tuota tervetullutta runsautta.

Kokonaisuutena viini suorastaan huokuu tasapainoa, mutta mitään suurta ja ainutlaatuista elämystä tältä viiniltä on turha odottaa – erityisesti laatukuohuvilta yleensä odotettu autolyyttinen vivahteikkuus käytännössä loistaa poissaolollaan. Pähkinänkuoressa viini on oikein kelvollinen ja maukas tekele, joka ei jää mitenkään jälkeen vastaavanhintaisista shamppanjoista – jopa rökittää jotkut hinnakkaammatkin tapaukset – ja toimii varsin hyvin niin laadukkaana maljakuohuvana kuin yleiskäyttöisenä ruokaviininä. Viinistä löytynee paukkuja myös muutamien vuosien kellarointiin, mutta hirveän pitkäaikaista hilloamista varten viiniä ei ehkä kannata hommata.

Lyhyesti: Tasapainoinen, hienostunut ja brittikuohuvaksi mukavan runsas esitys, jossa pääpaino on enemmän hedelmässä kuin autolyyttisissä piirteissä.

Arvio: Erittäin hyvä – oikein kelvollinen ja uskottava shamppanjan korvike. Vaikka viinistä kyllä löytyy paljon brittikuohuvien henkeä, voisi tämmöistä olla hyvin vaikeaa erottaa sokkomaistelussa samanhintaisten shamppanjoiden joukosta.

Hinnan (34,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

8.3.17

Furleigh Estate Blanc de Noirs Brut 2010

Furleigh Estate Blanc de Noirs Brut 2010
  • Valmistaja: Furleigh Estate
  • Tyyppi: Kuohuviini
  • Maa: Englanti
  • Alue: South West England, Dorset
  • Rypäleet: Pinot Noir (75%), Pinot Meunier (25%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: £30,00 (~37,54e; Syyskuu 2014, Lontoo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Englannin kuohuviinien nousua on ennustettu jo pitkälti yli toista vuosikymmentä ja jonkin verran totuuspohjaakin tuolla ennustuksella tuntuu olevan, kun katsoo miten sekä niin englantilaisten viinitalojen lukumäärä kuin maan kuohuviinien kysyntä tuntuu kasvavan. En sinänsä ihmettele tätä nousujohteista muutosta, sillä tarjoaahan Englanti varsin uskottavat lähtökohdat laadukkaan kuohuviinin valmistamiseen: sekä Etelä-Englannin ilmasto että maaperä kun ovat hyvin samankaltaisia maailman kuuluisimman kuohuviinialue Champagnen välillä. Suuremmat ongelmat tuntuvat olevan lähinnä a) siinä, että monissa taloissa on kyllä intoa tehdä laadukasta viiniä, mutta koska viinitarhat ovat nuoria ja osaamista vähän, voi viinien taso olla hieman vaihtelevaa; b) viinin valmistus – etenkään laadukkaan kuohu-sellaisen – ei koskaan ole halpaa, minkä vuoksi melkeinpä kaikki englantilaiset viinitalot joutuvat hinnoittelemaan viininsä samalle tasolle aidon shamppanjan kanssa. Monilla ihmisillä voi tehdä vaikeuksia iskeä samaa määrää seteleitä tuntemattomasta brittiskumpasta kuin kuuluisasta shamppiksesta.

Mutta myyntitilastot näyttävät, että yllättävän monet ovat valmiita kustantamaan Englannin kuplivista sen, mitä pyydetään. Tässä toki on varmasti avittanut se, että monet englantilaiset kuohuviinit ovat voittaneet useita kuohuviinisokkomaisteluja, joissa Champagnen ja Englannin kuohuviinejä on maisteltu ristiin ja rinnakkain. Juuri tästä syystä halusin itsekin pitää sellaisen maistelun, jossa Englannin kuohuvia maisteltaisiin muiden kuplivien seassa sokkona ja arvioitaisiin, erottuisivatko nämä kuohuvat jotenkin muista.

Lounais-Englannin Dorsetissa sijaitseva Furleigh Estate on talon toisen omistajan, Rebecca Hansfordin, lapsuudenkoti. Hänen isänsi möi tämän alun perin maitotilana toimineen maatalon pois, mutta vuonna 2004 Rebecca ja hänen miehensä Ian ostivat talon takaisin. Vuonna 2005 he istuttivat talon maille viiniköynnöksiä ja perustivat Furleigh Estaten viinitalon. Talon ensimmäinen vuosikerta saatiin tehtyä vuonna 2009 ja tätä nykyä talon n. 28 hehtaarilla kasvaa 22,000 viiniköynnöstä, joista n. 15,000 on ensisijaisesti kuohuviinin valmistukseen tarkoitettua Chardonnayta, Pinot Meunieria ja Pinot Noiria. Tämä meikäläisen maistelussa ollut pullo on alun perin hommattu Lontoosta ja se on Blanc de Noirs, eli rypälepohjasta löytyy vain punaisia rypäleitä, Pinot Noiria ja Pinot Meunieria. Käymisen ja 9 kk terästankkikypsyttelyn jälkeen viini on pullotettu ja se on saanut kypsyä 18 kk hiivasakkojen kanssa ennen korkinvaihtoa.

Viinillä on keskisyvän kellervä väri. Yleensä tämmöinen väri kuohuvissa vihjaa kehittyneempään ikään, mutta Blanc de Noirs -viineissä tämä on seurausta siitä, että viini on valmistettu yksinomaan punaisista rypäleistä; vaikka rypäleet murskattaisiin äärimmäisen varovaisesti, tummien rypäleiden kuorista silti uuttuu aina sen verran väriä mukaan, että lopputulos on perinteistä kuohuviiniä syvemmän värinen, vaikkei varsinaisesti punaiseen taittuisikaan.

Viinin tuoksu hämmentää. Kokonaisuus vaikuttaa jonkin verran jopa vialliselta, todennäköisesti kohtalaisen reduktiiviselta, sillä ensivaikutelmaltaan tuoksu on aika tyrmäävä: seissyttä merivettä, hieman kumimaisuutta, pehmeäksi mennyttä sipulia ja jotain pölyistä. Yleisilmeen seasta löytyy myös kypsää kellervää hedelmää, joka jopa taittuu ujosti myös hedelmäkarkkisuuteen, sekä ujoa vegetaalisuutta, joka muistuttaa etäisesti raparperia.

Onneksi tuoksun epämiellyttävät piirteet jäävät vain nokkasektorille, sillä maultaan viini on ilahduttavan puhdaspiirteinen. Makumaailmasta löytyy Englannin kupliville tyypillisen tuntuvaa, kalkkista mineraalisuutta, mutta muuten kokonaisuus on hieman yksioikoinen, tarjoillen lähinnä kypsää, persikkaisuuteen taittuvaa keltaista hedelmää ja ujoa punaista omenaa. Viinillä on suht täyteläinen suutuntuma ja melko kuiva yleisilme – aivan rutikuiva viini ei ole, sillä sen dosage tuntuu ujona makeutena ja runsautena. Kokonaisuutta sävyttää runsas, kohtalaisen suurikokoinen ja kestoltaan keskipitkä mousse, minkä lisäksi happoja on mukavan runsaasti.

Suuhun jää pitkä ja rapea jälkimaku, jossa tuntuu teräksisyyttä ja kalkkista mineraalia, kevyttä paahteista autolyysiä, hillittyä keltaista hedelmää ja ujosti silputtua persiljaa muistuttavia vihertäviä sävyjä. Melko voimakas mineraalisuus antaa jälkivaikutelmalle kohtalaisen bitterisen terän.

Todennäköisesti reduktiivisuuden tuoma tyrmäävä nokkapuoli oli kyllä melko kuoppainen startti viinille, mutta onneksi viini oli muuten vallan miellyttävä tapaus. Erityisesti Englannin kuohuviineille tyypillinen, voimakas mineraalisuus oli hyvin läsnä, minkä lisäksi viinistä löytyi mukavasti rakennetta happojen muodossa. Kokonaisuus kuitenkin jäi kohtalaisen yksiulotteiseksi, eli varsinaisia sakkakypsymisen tuomia autolyysin piirteitä ei juurikaan erottanut, ja koska viini oli tyyliltään Blanc de Noirs, ei kokonaisuudesta löytynyt myöskään Chardonnayn tuomaa rapeampaa hedelmää.

Loppupeleissä viini oli melko miellyttävä Blanc de Noirs -skumppa, josta löytyi ilahduttavan paljon napakkaa mineraalisuutta ja ryhtiä, mutta vastaavan hintaluokan shamppiksiin ero jäi melko suureksi, joten tässä tapauksessa Englannin kuohuvien hintapreemio ei enää tuntunut perustellulta. Ilman tömäkkää tuoksuaan tämä viini olisi kyllä ansainnut piirun verran paremman arvosanan, mutta silti oltaisiin kyllä alisuoriuduttu hintaluokkaan nähden.

Lyhyesti: Tuntuvan mineraalinen ja miellyttävän ryhdikäs, mutta samalla yleisilmeeltään melko mutkattomaksi ja yksiulotteiseksi jäävä englantilainen Blanc de Noirs.

Arvio: Miellyttävä – viinistä kyllä erottaa, että tässä ei ole tusinakuohuva kyseessä, mutta harmillisesti tämä ei onnistu realisoitumaan paletilla. Liekö tämä sitten kiinni viinintekijästä, vielä turhan nuorista rypäleköynnöksistä, jostain muusta, vai edelläolevien tekijöiden yhteisvaikutuksesta?

Hinnan (~37,54e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

7.3.17

Rodenbach Rosso

Rodenbach Rosso
  • Valmistaja: Rodenbach
  • Tyyppi: Olut, Sour ale, Flemish Red / maustettu olut
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Roeselare
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 2,99e (Maaliskuu 2016, K-Supermarket Kamppi)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Perinteisiin flaamilaisiin hapanoluisiin erikoistunut belgialainen Rodenbach on ollut meikäläisen lempipanimoita siitä asti, kun Rodenbach Vintage rokkasi maailmani ensimmäisen kerran. Tästä syystä allekirjoittaneella on melko matala kynnys testailla uusia panimon oluita aina silloin kun niitä tulee vastaan.

Edellisen kerran uutta Rodenbachia – eli tätä nyt syynissä olevaa Rossoa – tuli noin vuosi takaperin vastaan Kampin K-Supermarketin oluthyllyillä, missä oli juuri parasta ennen -päivämääränsä (9.3.2016) viimeisiä päiviä hätyyttelevä kappale myynnissä alennettuun hintaan. Koska olut tuskin oli paranemassa enää mihinkään, tuli se testattua hyvin ketterästi ostopäätöksen jälkeen.

Rosso on siis Rodenbachin uusi kötöstely, jolla todennäköisesti yritetään kosiskella nuorempia ja enemmän siidereistä ja limuviinoista kuin hapanoluista kiinnostunutta yleisöä – mutta pitämällä silti klassinen belgiolut raaka-aineena. Pohjaolut on sekoite 2 vuotta tammisammioissa kypsytettyä Rodenbachia (hapanta) ja tuoretta, vastapantua Rodenbachia (kepeää ja raikasta). Aluksi tässä sekoitteessa maseroidaan hapankirsikoita, karpaloita ja vadelmia, minkä jälkeen olut makeutetaan näiden samojen marjojen ja hedelmien mehulla. Lopuksi olut suodatetaan ja pullotetaan 4% vahvuisena.

Ulkonäöltään olut on hurmaavan kirkkaan mutta hyvin syvän ja lähes läpinäkymättömän rusehtavan punainen. Kaadon myötä oluen päälle muodostuu myös hyvin pienikuplainen, tiivis ja melko kestävä, roosanvärinen vaahtokukka.

Hieman makea tuoksu on vivahteikas ja Rodenbachin persoonalliselle tyylille sopivan uskollinen: kokonaisuudesta löytyy vanhan puun aromikkuutta, kevyttä karamellisuutta ja taustalla häilyvää etikkabakteerin tuomaa, ujosti balsamicomaista volatiilisuutta. Rodenbachin makeanhapan tuoksu on yleensä luonnostaankin tietynlaista kirsikkaisuutta vihjaava, mutta tässä oluessa mehulla boostattu kypsän kirsikkainen hedelmäisyys ei vihjaile mitään, vaan hyökkää suoraan asiaan. Marjaisuutta on kohtalaisen paljon, mutta se ei tunnu onneksi millään tavalla liialliselta tai päälleliimatulta.

Suussa olut on mehulla makeutettujen limu-lambicien kaltainen, eli kohtalaisen makea, mutta matalan alkoholin puolesta ja happamuutensa ansiosta myös mukavalla tavalla kepeähkö. Oluen happamuus on jopa sitä luokkaa, että kokonaisuus on hieman kirpeä, mikä pitää balanssin yllättävän hyvin tikissä. Makumaailmasta löytyy paljon tuoksun piirteitä, eli kypsänmakeaa kirsikkaisuutta, hillittyä puisevuutta, maltillista karamellista maltainen ja kohtalaisen mansikkahilloisuuutta. Tyylinmukaisesti oluesta ei löydy humalankatkeroa ja hiilihapposektori on hyvin pientä ja pehmeää.

Oluen jälkimaku kevyesti happamankirpeä ja hieman selvemmin makeaan taittuva. Kohtalaisen pitkässä ja miellyttävän vivahteikkaasta jälkivaikutelmasta löytyy metsämansikkaa, kirsikkaa, hillittyä vadelmahilloa, hentoa vanhaa puuta ja huonekalua sekä ujon etikkaista balsamicoisuutta.

Pähkinänkuoressa Rosso on yllättävänkin maukasta, mutta ennen kaikkea mutkatonta ja helpostilähestyttävää markettihapanta. Kyllähän Rodenbachin lippulaivatuote Vintagesta jäädään kauas, eikä myöskään Rodenbach Grand Cruta lähdetä tällä haastamaan, mutta kun odotukset olivat Lindemans-Timmermans-akselin simppeleissä limu-lambiceissa, onnistui Rosso yllättämään positiivisesti! Tässä on samanlaista makeaa mehumaisuutta, mutta olut on tehty silti tyylitajuisemmin, eli sekä tyylinmukaiselle happamuudelle että pitkästä tammikypsytykestä kielivälle puumaisuudelle on jätetty sopivasti tilaa. Jopa Rodenbachin tunnusmerkki, eli maltillinen, kevyesti balsamicoetikkaa muistuttava volatiilisuus erottuu kokonaisuudesta, eli laadukasta pohjaolutta ei olla haluttu haudata makean marjamehun alle.

Rodenbach Rosso on varsinainen hapanolut apupyörillä, mutta sellaiseksi varsin tasokas esitys. Tämä ei ole millään tavalla haastava, vaan enemmänkin helppo pikku hapanolut tyyliin vasta tutustuville, mutta myös sen verran pätevä ja moniulotteinen esitys, että jopa paatunut hapan-Heikki viihtyy oluen parissa vähintään tovin ajan. Yllättävän laadukas ja mielenkiintoinen tuote tältä Belgian klassikkopanimolta.

Lyhyesti: Helppo, hauska ja huoleton versiointi klassikkopanimo Rodenbachin hapanoluesta. Makean marjainen ja matala-alkoholinen, mutta myös yllättävän tyylitajuinen maitokauppahapan.

Arvio: Hyvä – mukava pikku mehu-hapan tilanteisiin, joissa ei kaivata vakavastiotettavia hapanoluita fiilistelykäyttöön, vaan mutkatonta ja simppeliä arkihapanta siemailtavaksi.

Hinnan (2,99e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

6.3.17

Enrico Serafino Alta Langa 2008

Enrico Serafino Alta Langa Metodo Classico Brut 2008
  • Valmistaja: Enrico Serafino
  • Tyyppi: Kuohuviini, DOCG Alta Langa
  • Maa: Italia
  • Alue: Piemonte, Langhe
  • Rypäleet: Chardonnay, Pinot Noir
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~20,00e (Toukokuu 2016)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Pari vuotta sitten Piemontessa reissatessamme meikäläiselle aukesi Alta Langan viinien maailma. Nämä ovat kuohuviinejä, joilla Piemonte yrittää haastaa naapurimaakunta Lombardian Italian kuohuviinien herruudesta – Lombardia kun on tunnettu muodin pääkaupunki Milanon lisäksi ensisijaisesti maan- ja maailmankuuluisista Franciacortan kuohuviineistä.

Barolon viinialueen eteläpuolelta löytyville korkeille rinteille ilmestynyt Alta Langan viinialue pyrkii toden teolla haastamaan Franciacortan lisäksi myös Champagnen kovatasoisilla kuohuvilla: Alta Langan appellaatiosäädökset kun ovat tiukkuudessaan varsin vaativat maailman mittakaavassa. Viinit saavat olla ainoastaan kuivia (Brut Naturesta (0 g/l) Extra Dryhyn (17 g/l)), niiden on oltava aina shamppanjan ja Franciacortan tapaan pullokypsytettyjä ja pullokypsytyksen on oltava kestoltaan minimissään 30 kk – erityisesti tämä kriteeri rökittää mennen tullen niin Cavan (9 kk), Champagnen (15 kk) kuin Franciacortan (18 kk) pullokypsyttelyjen pituuden. Alta Langan viinien on oltava aina valmistettu Chardonnaysta ja Pinot Noirista; rypäleiden sekoitussuhdetta saa tuottaja vapaasti vaihdella tyylin mukaan, mutta ymmärtääkseni viinin on aina oltava näiden kahden rypäleen sekoite. Lisäksi laki sallii maksimissaan 10% lisäyksen muita paikallisia lajikkeita.

Alta Langa on onnistunut kiipeämään hämmentävän ketterästi Italian appellaatiovuoren huipulle: aluetta ruvettiin hahmottelemaan vuonna 1990, vuonna 1994 alueelta ruvettiin tuottamaan viiniä kaupallisia määriä ja tästä vain 8 vuotta myöhemmin, vuonna 2002, Alta Langa sai oman DOC-appellaationsa. DOCG-tasoiseksi alue nostettiin vuonna 2011.

Viime keväänä järjestämääni Shamppanjan haastajat -maisteluun (josta hieman enemmän äskettäisessä arviossani Agustí Torelló Matan Cavasta) tuli yksi viini oman kellarini ulkopuolelta: tämä Italiasta ostettu Alta Langa, joka tyylillisesti sopi maistelun viinien joukkoon kuin nenä päähän. Viinin on tuottanut Enrico Serafino, vuonna 1878 samannimisen herran Roeroon perustama viinitalo, joka tuottaa useimpia alueelle tyypillisiä viinityylejä – Alta Langan kuohuviinit yhtenä uusimmista lisäyksistä talon valikoimiin. Tästä viinistä ei tahtonut löytyä muita speksejä kuin se, että se on valmistettu Pinot Noirista ja Chardonnaysta ja viini on saanut kypsyä pulloissa sakan päällä 36 kk ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on hailakan vihertävä väri.

Tuoksu tuntuu aluksi hieman tunkkaiselta ja villaiselta, minkä lisäksi seasta löytyy hieman nahistunutta omenaa ja ujoa pahvisuutta. Viini kuitenkin rupeaa saamaan palikoitaan kohdalleen lasissa hengitellessään ja kokonaisuuteen rupeaa ilmestymään myös kypsempää omenaa ja hentoa nougat'ta, sekä kevyesti taustalla värjöttelevää vihertävää lehtisyyttä.

Suutuntumaltaan viini on kepeä ja freesi, mitä pieni ja hillitymmänpuoleinen, mutta samalla varsin innokkaasti nipistelevä, kestävä mousse komppaa hyvin. Tuoksun tunkkaisuutta ei löydy mausta lainkaan, vaan kokonaisuus on hyvin puhdaspiirteinen – joskin todella teräksinen ja jopa hieman vihersävyinen. Makumaailmasta löytyy raa'ahkoa viheromenaa, teräksistä mineraalisuutta, hieman vihertävää koivunlehtisyyttä ja ujoa greippiä. Hapot ovat hyvin tuntuvat ja varsin kirpeät.

Suuhun jäävä jälkimaku on yleisilmeeltään varsin rapea ja teräksinen, minkä lisäksi kielelle jää vielä viheromenaisuutta ja yleisilmettä sävyttävää, ujosti koivunlehtiä muistuttavaa vihertävyyttä. Loppua kohti viinin rapsakkaan jälkivaikutelmaan alkaa tulla myös ujosti paahteisia ja hennosti taikinaisuutta muistuttavia autolyysin sävyjä.

Tässä Alta Langassa esiintynyt vihertävyys hämmensi monia, eikä viini tuntunut saavan erityisen lämmintä vastaanottoa. Kokonaisuus vaikuttikin kuohuviiniltä, jonka valmistuksessa on käytetty turhan alikypsiä rypäleitä, minkä vuoksi yleisilmeestä tuntui puuttuvan balanssia. Viini tuntui olevan hieman hajallaan, ilman kummoista fokusta; periaatteessa palikat hyvään viiniin olivat olemassa, mutta kokonaisuus ei vain pelannut yhteen. Parhaimpina hetkinään viini oli peräti erittäin hyvä esitys, mutta melko kummallisen tuoksun ja vihersävyisen makumaailman vuoksi se ei jaksanut nousta lähellekään maistelun parhaiden viinien tasoa.

Viinistä jäi hieman epävarmat fiilikset; konsensusta ei varsinaisesti saatu siihen, oliko meillä käsillä vain hieman epäkelpo pullo, vai oliko viinin tyyli tosiaan tällainen. Ilman viinin uusintamaistoa en itse uskalla heittää mitään lopullista päätöstä. Alta Langa on kuitenkin kerännyt kritiikkiä siitä, että kovista laatustandardeistaan huolimatta alueen viineissä on hyvinkin rankkaa laadunvaihtelua talojen tyyleissä: toiset tuottajat voivat tehdä todella vaikuttavia kuohuviinejä, joista voi hyvinkin olla laadukkaiden shamppisten haastajiksi, kun taas toiset tuottajat tekevät innolla kuohuviiniä ilman selvää kuvaa ja osaamista miten laadukasta kuohuviiniä tehdään – tällaiset viinit ovat olleet yleensä todella ankeita ja mauttomia esityksiä, mutta pahimmillaan täysin Champagnen viineihin verrattavalla hintalapulla. Tällä hetkellä Alta Langa vielä vaikuttaa nuorelta viinialueelta, joka edelleen etsii suuntaa ja omaa tyyliään. Parhaat Alta Langat ovat oikein vaikuttavia esityksiä, mutta ainakaan tällä hetkellä en itse uskaltautuisi ostamaan alueen viinejä sika säkissä -meiningillä sokkona.

Lyhyesti: Hyvin teräksinen, rapsakka ja myös hieman hämmentävän (ja paikoin jopa aavistuksen häiritsevän) vihersävytteinen laatukuohuviini Piemontesta.

Arvio: OK – kovatasoisista lähtökohdistaan huolimatta tämä viini jäi melko vaatimattomaksi tuttavuudeksi. Jäi hieman epäselväksi, oliko meillä maistelussa vain kehno pullo, vai oliko viini tyyliltään tosiaan tällainen.

Hinnan (~20,00e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

5.3.17

Slaapmutske FLOSS

Slaapmutske FLOSS Flemish Old Style Sour Ale
  • Valmistaja: Brouwerij Slaapmutske
  • Tyyppi: Olut, Sour ale, Flemish Red
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Itä-Flanderi, Melle
  • Maltaat: Pils-, väri-
  • Humala: Brewer's Gold
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,10e (Marraskuu 2015, Õllepood Koht)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Tämä olut tarttui mukaani reilu vuosi sitten Viron-reissulla piipahdettuani ostoksilla Koht-olutmyymälässä Tallinnan vanhassakaupungissa.

Oluen tuottanut panimo Slaapmutske on saanut alkunsa, kun belgialainen Dany de Smet valmistui panimokoulusta panimotekniikan insinööriksi ja alkoi työskennellä mm. Delirium Tremens -oluesta tunnetulla Huyghen panimolla. Vapaa-aikansa hän kulutti myöskin töiden parissa, eli kun hän ei ollut panimolla töissä, hän valmisti kotonaan itse kotioluita. Lopulta vuonna 2000, oluiden kysynnän kasvun seurauksena, Dany ja hänen vaimonsa Marleen päättivät julkaista oluitaan ensimmäistä kertaa kaupallisesti. Panimo sai nimekseen Slaapmutske, "yömyssy", ja oluita ryhdyttiin valmistamaan vuokrapanimo de Proefbrouwerij'lla. Vuokrapanimoa käyttämällä Slaapmutske pystyy ylläpitämään tasaisia 1400 litran panoeriä, minkä he ovat todenneet tähän asti soveltuvan parhaiten heidän toimintaansa.

Tämä "FLOSS"-oluen nimi on väännös sanasta Flemish old-style sour, joka jotakuinkin kuvaa oluen tyyliä – tämän siis pistäisi olla tyyliltään perinteistä "Flemish rediä" eli flaamin punaista hapanolutta. Olut on 5% vahvuinen pintahiivaolut, joka käytetään oluthiivan lisäksi myös brettanomyces-hiivalla, minkä lisäksi oluen valmistuksessa käytetään maltaan ohella myös ruokosokeria. Happamuutensa olut saa kypsytyksestä amerikkalaisissa tammitynnyreissä, joissa olutta happamoittavat mikrobit pääsevät tekemään temppujaan. Tämä meikäläisen pullo tuli testattua maaliskuussa 2016, mutta parasta ennen -päiväystä on päivämäärään 12/11/2017 asti, joten kestävyyttä ainakin tuntuu oluesta riittävän – mikä on kyllä bretta-käytetyille hapanoluille varsin tyypillistä!

Oluella on kaunis, kirkas, pronssisen punaruskea väri sekä kestävä ja melko runsaan kuohkea, rantahiekanvärinen ja pitsiä jättävä vaahto.

Lasista kohoaa ihastuttavan perinteikäs Flemish redin tuoksu: makeaa karamellisuutta, tunteja sitten lohkottua ja kohtalaisesti jo rusehtunutta, kypsää punaomenaa, kevyttä brettan tuomaa nahkaisuutta, hentoa pölyistä vanhaa puuta, ujo vivahde balsamiviinietikkaa ja pieni aavistus rautaa.

Suussa oluella on keskitäyteläinen, kehittynyt, puiseva ja hennon rusehtavan omenainen maku, joka on Flemish rediksi yllättävän kuiva – nämä oluet kun yleensä tuppaavat olemaan tyyliltään hieman makeampia. Kielellä pyörii pähkinäisyyttä, kuivakkaa ja hennon karamellista mallasta, ujoa rusehtavaa omenaa, hentoa puuta, nahkeaa tummaa hedelmää ja aavistus vahamaisuutta. Ryhtiä tuovat kohtalaisen hillitty (20 IBU) katkero ja varsin pieni sekä pehmeä hiilihappo. Happamuuttakin löytyy, mutta melko maltillisesti ja lempeästi – tämä olut ei ole siis mitään poskiinpureutuvaa akkuhappoa, vaan melko aloittelijaystävällistä tavaraa. Lähinnä maun kepeys ja kuivuus yllättävät makean tuoksun jälkeen. Yleisilmeeltä löytyy hieman hillittyä, mutta omaa silti mukavaa, ujohkoa kompleksisuutta.

Hieman hapahko ja kevyehkö jälkimaku on maultaan kevyen maltainen, hillitysti rusehtavan omenainen ja hennon omenankuorinen, hapoillaan ujosti vettä kielellenostattava ja etäisesti pähkinäisen sävyinen. Hillittyä kompleksisuutta ilmaiseva jälkivaikutelma on melko pitkä.

Kokonaisuutena Slaapmutske FLOSS on kaikin puolin mukava ja mielenkiintoinen, mutta tyylin klassikoihin (esim. Rodenbach) verrattuna hieman kesy, hillitympi ja vaatimattomampi – sekä yllättäen myös kuivempi – Flemish red. Rodenbach Vintagen kaltaista tykitysolutta on siis turha odottaa, mutta hyvin tehtyä, tasapainoista ja vivahteikasta vanhan koulukunnan hapanolutta kylläkin. Lisäksi voi hyvin olla, että jos oluen valmistuksessa on käytetty brettaa, voi olut jaktaa kehittymistään pullossa vielä vuosia – näin ollen olut voi olla vielä näin nuorena varsin simppeliä kamaa, kutta kehittyä mm. klassikko-olut Orvalin tavoin vuosia kellaripuolella. Kenties pitänee metsästää tätä olutta lisää ja pistää testikappale kypsymään?

Lyhyesti: Melko maltillisen hapan, hillitty ja kuivakka, mutta samalla miellyttävää syvyyttä ja vivahteikkuutta tarjoileva Flemish red ale.

Arvio: Hyvä – tyylin huippuja tämä olut ei hätyyttele, mutta sen sijaan tuo tähän turhan rajoittuneeseen ja melko tuntemattomaankin oluttyyliin mukavaa ja kaivattua vaihtelua. Erityisesti tyyliin vasta tutustuville tämä on mainio entry level -olut, joka suuremmalla todennäköisyydellä hurmaa kuin karkottaa.

Hinnan (4,10e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

4.3.17

Agustí Torelló Mata Gran Reserva Brut Nature 2008

Agustí Torelló Mata Gran Reserva Brut Nature 2008
  • Valmistaja: Agustí Torelló Mata
  • Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava Gran Reserva
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès
  • Rypäleet: Macabeu (42%), Parellada (33%), Xarel•lo (25%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 14,90e (Marraskuu 2015, Liviko Store Lootsi Keskus, Tallinna)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Toukokuussa 2016 järjestin sokkomaistelun teemalla "Shamppanjan haastajat"; tässä maistelussa tarkoituksenani oli haastaa ihmisten mielikuvaa Champagnen viineistä maailman parhaimpina kuohuviineinä maistattamalla erilaisia, korkealaatuisia kuohuviinejä, jotka pystyisivät tarjoamaan Champagnen veroista laatua. Kyseessä ei ollut varsinaisesti tarkoituksena etsiä kuohuviinejä, jotka pystyisivät imitoimaan Champagnen viinejä mahdollisimman tarkasti, vaan tuoda tarjolle kovatasoisia kuohuviinejä, jotka pystyisivät vakuuttamaan omalla, persoonallisella tyylillään. Päädyin maistattamaan viinit täysin sokkoina, jotta maistajien mielikuvat ja asenteet eivät pääsisi vaikuttamaan lopulliseen arvioon. Maistelu aloitettiin Agustí Torelló Matan Gran Reserva -tasoisella vuosikerta-Cavalla.

Syksyllä 2014 Viinimestarikoulutusryhmällä tekemämme reissu Kataloniaan, Espanjaan, oli itselleni varsin silmiäavaava matka. Vaikka tätä ennen olinkin maistanut muutamia korkeatasoisempia Cavoja, oli viinityyli silti mielikuvissani asettunut enemmän simppeleiden ja edullisten (mutta hintaansa nähden usein tasokkaiden) kuohuviinien tasoon. Vasta kun vierailimme usean kovatasoisen Cava-tuottajan luona rupesin ymmärtämään, että Cava ei ole vain Codorníun ja Freixenetin kaltaisten jättituottajien perusskumppaa, vaan alueella tehdään myös äärimmäisen kovatasoista, vaikuttavaa ja vivahteikasta laatukuohuvaa, eikä niiden tuottajilla ollut minkäänlaista kiinnostusta emuloida Champagnen viinejä – he olivat ylpeitä omasta viinityylistään ja pyrkivätkin tuottamaan paikallisista rypälelajikkeista viiniä, joka olisi sekä laadukasta maailmanluokan kuohuviiniä, että selkeästi alueen tyyliä kunnioittavaa.

Mielestäni yksi ehdottomasti kovatasoisimmista Cava-tuottajista oli (ja on edelleen) Sant Sadurní d'Anoian "Cava-kaupungin" reunoilla majaansa pitävä Agustí Torelló Mata - kiinnostuneiden kannattaa vilkaista tästä meikäläisen raportti vierailustamme tuottajalle. Talon tyyli on varsin tinkimätön: viinejä tuotetaan vain paikallisista, perinteisestä Cava-lajikkeista (eli kansainvälisiä lajikkeita ei viineissä käytetä, vaikka ne olisivatkin sallittuja) ja viinien kypsytysajat ylittävät reilusti alueen minimisäädökset. Talon perusviini on jo Reserva-tasoinen (vähintään 15 kk sakkakypsytystä ennen korkinvaihtoa) ja käytännössä kaikki muut kuohuviinit ylittävät Gran Reserva -tasoisten viinien kypsytysvaatimukset (vähintään 30 kk sakkakypsytystä). Lisäksi talo ei halua tehdä "hahmottomampaa" viinityyliä valmistamalla ns. NV-viiniä eli sekoittamalla eri vuosikertoja, vaan kaikki talon kuohuviinit pohjautuvat ainoastaan yhteen vuosikertaan – tämän vuoksi viinien tyyli saattaa muuttua havaittavasti eri vuosikertojen välillä.

Sokkomaisteluuni valikoitui eräällä Tallinnan-reissullani Lootsi Keskuksen viinimyymälästä hommaamani Agustí Torelló Matan Gran Reserva -Cavan Brut Nature -versio. Kyseessä on siis viini, johon ei ole korkinvaihdon yhteydessä lisätty grammaakaan sokeria, vaan viini on täysin rutikuiva. Viini on perinteisistä Cavan kolmesta rypäleestä valmistettu blendi, mutta yleensä Cavassa pääosaa näyttelevä Xarel•lo on siirretty taka-alalle ja suurimpaan rooliin on päästetty Macabeo eli Viura.

Viinillä on keskisyvä sitruunankeltainen väri.

Lasista kohoaa ihastuttavan runsas, kypsähkö ja melko paahteinenkin tuoksu, jossa tuntuu kypsää sitruksisuutta, hasselpähkinäistä paahteisuutta, hillittyä hiivaisuuttaa, kevyttä makeahkoa kumimaisuutta, hentoa keltaista rusinaa, aavistus makeaa savuisuutta ja ujo karamellisen oksidatiivinen alavire. Tuoksun yleisilme on selkeästi moniulotteisempi ja kehittyneempi, mitä Cavalta yleensä odottaa.

Kuten Brut Nature -kuohuviiniltä voi odottaa, viini on suussa kepeä, rutikuiva ja erittäin eloisa. Intensiivistä makumaailmaa hallitsee kalkkinen mineraalisuus, raikas viheromenaisuus ja kevyesti limettiin taittuva sitruksisuus. Taustalla erottuu kehittyneempiä piirteitä, kuten hillityn leipäistä ja ujon pähkinäistä paahteisuutta ja aavistus savuisuutta. Iän tuomat, maltillisen makeat keltaisen rusinaiset ja aavistuksen karamelliset sävyt tuovat mukavaa viinillisyyttä kokonaisuuteen, vaikka viinin suutuntuma onkin hyvin rapea ja kepeä, jopa ujosti vihersävyinen. Vaikka mousse on suorastaan poikkeuksellisen pehmeää, lempeää ja hienostunutta, on se silti myös mukavan napakkaa ja kohtalaisen kestävää. Rakenne pysyy loistavasti paketissa, kiitos tuntuvan, lähes veitsenterävän hapokkuuden.

Raikkaan rapsakkaa ja miellyttävän vivahteikasta jälkimakua hallitsevat tuntuvan kalkkipölyisen mineraaliset, limettisen ja viheromenaiset piirteet, mutta kun ne lopulta häipyvät, jää kielelle pitkä, eloisa ja kevyesti nipistelevä jälkivaikutelma, jossa viipyilee kevyttä pähkinäistä paahteisuutta, hennosti rusinaista makeutta ja ujoa karamellisuutta.

Kokonaisuutena Agustí Torelló Matan rutikuiva Brut Nature on kaikin puolin mainio ja herkullinen esitys. Viinissä ei ole samanlaista leveyttä ja runsautta kuin monissa Champagnen kuohuviineissä, mutta sen todella kepeä ja mineraalinen, mutta samalla yllättävän runsas ja vivahteikas ote tuo kyllä mieleen monet Côte des Blancsin Blanc de Blancs -shamppanjat, joskin hyvin omanlaisella, Cavamaisella persoonalla. Viinistä erottaa selkeästi sen, ettei tässä ole tarkoitus tehdä vain teräksistä ja terävää kuohuviiniä, vaan siihen selkeästi on haluttu saada myös sellaista syvyyttä ja viinillisyyttä, mitä ainoastaan pitkä sakan päällä kypsyttely voi tuoda. Kokonaisuudessa yhdistyy rutikuiva rapsakkuus, erittäin tuore ja jopa hieman vihertäväsävyinen hedelmä, tyylikäs autolyyttinen vivahteikkuus ja pitkän iän tuoma runsaus erittäin tasapainoisella tavalla. Agustí Torelló Mata onnistuu kyllä tuottamaan kerta toisensa jälkeen hurmaavaa kamaa. Kun vielä ottaa huomioon talon viinien erittäin kilpailukykyisen hintatason, ei voi todeta muuta kuin että on se kova.

PS. Kannattaa tähän perään vilkaista verrokiksi myös arvioni ATM:n osittain tammitynnyreissä käytetyistä ja kypsytetyistä Macabeo-viineistä valmistetusta Gran Reserva Brut Nature Barricasta!

Lyhyesti: Erittäin vakuuttava ja moniulotteinen Cava, jossa sekä pitkä kypsytys sakan päällä että pidempi kellarointi tuovat kokonaisuuteen hurmaavaa kompleksisuutta ja viinillisyyttä.

Arvio: Erinomainen – ei tämä viini vielä haasta niitä kaikkein parhaita Cavan tai Champagnen kuohuviinejä, mutta omassa sarjassaan se kuuluu helposti kärkikastiin. Kohtuullisesti hinnoiteltujen kuohuviinien parhaimmistoa.

Hinnan (14,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

3.3.17

Tuottajaesittely: Art Space Wines

Viimekesäisen Santorini-reissumme ehdottomasti erikoisin viinitalovierailu sattui sen jälkeen, kun olimme vierailleet Koutsoyannopoulosin ja Artemis Karamolegosin viinitaloilla ja lähdimme vaeltamaan kohti seuraavaa kohdettamme. Olin sopinut jo aikaisemmin vierailusta Argyrosin viinitalolle, joten näpyttelin Google Mapsiin nimen "Argyros" ja vain verrannollisen kivenheiton päästä löytyikin samanniminen viinitila. Ei kestänyt kuin 10-15 minuuttia ja olimme lupaavasti viinitalolta näyttävän rakennuksen pihalla. Kuulimme erään raollaan olevan oven takaa ääniä, joten kurkkasimme ovesta sisään ja siellä olikin vanhempi herra aloittamassa juuri esittelykierrosta. Kun tiedustelin ovelta että "excuse me, is this Argyros winery?", sain vastauksena yesyesyescomeincomein ja vimmattu selittäminen talon historiasta vain jatkui. Asetuimme siis esittelykierrokselle osaksi suurempaa talolla vieraillutta seuruetta.

Melko pian kuitenkin tuntui siltä, että nyt ei kuitenkaan kaikki asiat natsaa ihan täysin.

Jossain vaiheessa kierrosta paljastuikin, että kyseessä ei tosiaankaan ollut tunnettu viinitalo Argyros, vaan käytännössä sen naapurissa sijaitseva viinitalo Art Space. Tässä vaiheessa oli vain todettava, että vahinko on jo tapahtunut, joten menimme massan mukana ja kuuntelimme, mitä herralla viinitalosta oli kerrottavana.


Antonis Argyros esittelemässä viinitalon museopuolta.
Myöhemmin kierroksella kyllä paljastui miksi herra vastasi myöntävästi tiedusteluun siitä, oliko tämä viinitalo Argyros: taloa pyörittävä vanha gubbe kun on nimeltään Antonis Argyros! Joten kyllähän olimme sittenkin onnistuneet löytämään Argyrosin viinitalon – vaikkemme nyt ihan sitä, mitä olimme alun perin etsineet.





  • Art Space Winery on perustettu vuonna 1999 Argyrosin suvun vanhaan, yli satavuotiaaseen viinitaloon.
  • Alun perin tämä osittain tuliperäiseen maahan kaivettu Argyrosin viinitalo on otettu käyttöön jo vuonna 1861, joten se on helposti yksi vanhimmista Santorinilla edelleen toimivista viinitaloista. Viinitalo kuitenkin poistui pitkäksi aikaa käytöstä kun Nikolaos A. Argyros – taloa nykyisin pyörittävän Antonis Argyrosin isä – lopetti talon toiminnan vuonna 1952 ja perusti Santorinin pienviljelijöiden osuuskunnan. Nykyisin tuo osuuskunta tunnetaan nimellä Santo Wines ja se on Santorinin ylivoimaisesti suurin viinintuottaja.
  • Suurena taiteen että Santorinin kulttuurin ja historian ystävänä Antonis Argyros restauroi sukunsa vanhan viinitalon kuntoon ja rakennutti sinne sekä taidenäyttelytilan että viini- ja tislaamomuseon. Viinitalon vanhalla puolella on nykyisin mahdollista tutustua, miten viinejä ja tisleitä valmistettiin saarella vuosisata sitten, kun taas kellaritunneleista löytyy jatkuvasti vaihtuva näyttely, jossa on näytteillä sekä kreikkalaisten että ulkomaisten taiteilijoiden tauluja ja veistoksia.
  • Näyttelyn ja museon pyörittämisen ohessa Argyros ryhtyi myös tuottamaan viiniä talon uudemmalla puolella, jonne hän rakennutti pienimuotoisen, nykyaikaisen viinitalon. Alun perin talon vuorituotanto pyöri n. 1,000 pullon tuntumassa, mutta nykyisin talo tuottaa vuosittain "jo" n. 10,000 pulloa viiniä. Argyros tuottaa viinien lisäksi myös pieniä määriä paikallista tislettä, rakia.
  • Art Space Winery on viinitalona yksi Kreikan saariston harvoja natural-henkisiä viinitaloja. Köynnöksiä viljellään luonnonmukaisesti ilman kemiallisia torjunta-aineita tai lannoitteita ja viinit valmistetaan täysin hands-off-periaatteiden mukaisesti, eli rypäleet vain puristetaan ja niiden annetaan käydä luonnonhiivoilla viiniksi ilman minkäänlaista prosessiin puuttumista. Ainoastaan pullotuksen yhteydessä viineihin lisätään sulfiitteja; Argyrosin mukaan "100 grammaa tonnia kohti", eli 100 mg/l. Pullotuksen yhteydessä viinejä ei kirkasteta tai suodateta.
  • Viinitalo on rakennettu maan sisään useampaan kerrokseen niin, ettei siellä tarvitse käyttää juuri minkäänlaisia pumppuja ja vastaavia laitteita, vaan viinit on mahdollista siirtää vaivattomasti sammioista ja astioista toiseen yksinkertaisesti painovoiman avulla.
  • Saaren pienimpänä viinintuottajana Art Spacen viinit ovat äärimmäisen harvinaisia jopa Santorinin saarella: Antonis Argyros mainitsi, että hän myy viinejään vain neljälle Santorinin ravintolalle ja loput viineistä myydään viinitalon myymälästä. Hänellä ei ole myöskään kiinnostusta kasvattaa tuotantoa, koska tällä hetkellä talon viinintuotanto vastaa hyvin kysyntää, eikä Argyrosilla olisi juuri resursseja kasvattaa tuotantoaan suuremmaksi.

Antonis Argyros tarjoilemassa talon Aidania.
Talolle eksyminen ja kierroksen läpikäyminen oli kyllä melkoinen kokemus. Eikä pelkästään itse viinitalovierailun vuoksi, vaan myös itse herra Argyrosin takia! Mies selittää kyllä kaikesta mahdollisesta asiaan liittyvästä ja liittymättömästä varsin innokkaasti, mutta ihmeellisellä, matalalla, monotonisella ja kohtalaisen nasaalilla englannilla, jota hän puhuu varsin nopealla tahdilla ja voimakkaasti kreikkalaisittain murtaen. Jos siis paikan päälle eksyy, on luvassa paljon mielenkiintoista tietoa, mutta puheeseen on myös jaksettava keskittyä sataprosenttisesti! Jos ajatus herpaantuu hetkeksikin, huomaa ajattelevansa jälleen kerran että "minä en kyllä tajua nyt sanaakaan". Myös Argyrosin tapa kuljettaa vierailijoita tiloista toiseen on mielenkiintoinen: hän selittää innokkaasti n. kaksi minuuttia putkeen vetämättä välissä henkeä, minkä jälkeen hän on noin kaksi sekuntia hiljaa, mitä seuraa nopeasti mutistu "okayokayokaygogogomovemove" kun mies lähtee tallustamaan seuraavalle pisteelle hätistäen vierailijoita edellään. Spontaani reissu Art Spacelle jäi kyllä mieleen omaperäisimpänä ja omalla tavallaan viihdyttävimpänä viinitalovierailuna Santorinin-reissullamme!

Museo-, näyttely- ja viinitalovierailu päättyy lopuksi viinitalon pieneen maistelutilaan, jossa pientä korvausta vastaan on tarjolla maistelu talon kaikista tuotteista. Tämä on kyllä tilaisuus, jota ei talon viinien olemattoman saatavuuden vuoksi kannata jättää välistä!
Tässä havaintoni vierailun päätteeksi maistetuista viineistä:
  • Art Space Aidani 2014: 100% Aïdani luonnonmukaisisesti viljellyistä rypäleistä. Käytetty ja kypsytetty terästankeissa.

    Melko syvä, konsentroitunut kellanvihreä väri. Runsas ja ulkonäön tavoin konsentroitunut tuoksu, jossa hieman villejäkin sävyjä, hyvin kypsää ja hunajaisuuteen taittuvaa hedelmää, kevyttä vahamaisuutta ja ujoa pölyistä maamaisuutta. Suussa öljyinen ja täyteläinen, minkä lisäksi hapot ovat lajikkeelle tyypilliseen tapaan maltillisenpuoleiset. Runsaan rehevässä makumaailmassa persikkaa, hyvin kypsää omenaa, hieman villejä vivahteita, kevyttä kivipölyisyyttä ja aavistus tanniinista otetta. Pitkässä ja kokonaisuuteen nähden yllättävän rapeassa jälkimaussa tuntuu suolaista mineraalisuutta, persikkaa, kirpeänäkin tuntuvaa hapokkuutta, kevyttä hunajaa ja hentoa savua.

    Ehdottomasti äärimmäisen mielenkiintoinen ja herkullinen tapaus Aidaniksi – yleensä kun tämä lajike tuottaa lähinnä melko kypsän hedelmävetoisia, mutta turhan pehmeitä ja mielenkiinnottomia valkoviinejä. Tämä on hämmentävän runsas ja konsentroitunut tapaus erittäin mielenkiintoisilla, ujon villeillä piirteillä ja hienolla, kokonaisuuteen integroituneella happorakenteella. Mahdollisesti jopa Santorinin paras Aidani, joskaan ei se kaikista tyypillisin tuttavuus.
  • Art Space Santorini Assyrtiko 2014: 100% Assyrtiko luonnonmukaisesti viljellyistä rypäleistä. Käytetty ja kypsytetty terästankeissa.

    Vaaleanvihreä väri. Tuhti ja äärimmäisen persoonallinen, hieman vihertäväsävyinen ja melko konsentroitunut tuoksu, jossa sitruunaa, villiä kompleksisuutta, melko voimakasta vahamaisuutta ja hentoa vulkaanista savuisuutta. Suussa viini tuntuu paradoksaalisesti kepeältä ja rapean hapokkaalta, mutta samalla varsin konsentroituneelta ja öljyiseltä. Runsaasta makumaailmasta löytyy kivistä mineraalisuutta, kypsää pomeloa, hieman mehiläisvahaisuutta, hentoa persikankiveä ja ujoa suolaisuutta. Kokonaisuus on erittäin rakenteikas. Runsaasta ja konsentroituneesta, mutta rakenteikkaan hapokkaasta jälkimausta löytyy napakkaa, kypsää sitruunaa, kevyttä hunajamelonia, mehiläisvahaa ja hentoa omenahilloa.

    Uskomattoman moniulotteinen ja silti äärimmäisen juotava Assyrtiko, joka tuntuu olevan yhtä aikaa sekä persoonallista natural-meininkiä henkivä että erittäin lajiketyypillinen. Vaikka viini on selkeästi kypsempi ja rehevämpi kuin tavallinen Santorinin Assyrtiko, on tässä viinissä silti hämmentävää kepeyttä, rakennetta ja ryhtiä. Upea jo nyt, mutta kestää helposti kellarissa vuosia. Sekä Art Spacen että mahdollisesti koko Santorinin hienoin kuiva valkoviini.
  • Art Space Nykteri 2011: 100% Assyrtiko luonnonmukaisesti viljellyistä rypäleistä. Ennen villihiivoilla käyttämistä murskattujen rypäleiden annetaan maseroitua kuorten kanssa kylmässä. Osa viinistä kypsytetään tammitynnyreissä.

    Syvä, intensiivinen kellanvihreä väri. Runsas ja kohtalaisesti makeaan taittuva, kompleksinen tuoksu, jossa kypsänmakeaa keltaista hedelmää, makeahkoa vaniljaisuutta ja hillittyä kermaisuutta. Varsin runsas, täyteläinen ja erittäin konsentroitunut suutuntuma. Moniulotteisessa makumaailmassa kypsiä sitrushedelmiä, suolaista mineraalisuutta, kermaisuutta, hieman kypsää punaista omenaa ja ujoa vaniljaan taittavaa tammea. Varsin napakka happorakenne. Pitkässä ja moniulotteisessa jälkimaussa kypsänmakeaa sitruksisuutta, kalkkista mineraalisuutta, kermaista tammea, hentoa suolaisuutta ja ujoa vaniljaa.

    Erittäin kypsä, moniulotteinen ja tyylitajuisesti tammitettu Assyrtiko, joka on runsaudestaan ja kypsyydestään huolimatta hämmentävän kepeän ja tasapainoisen oloinen. Todella vaikuttava esitys, mutta jää silti talon perus-Assyrtikon varjoon. Tästä huolimatta helposti yksi Santorinin vaikuttavimpia valkoviinejä.
  • Art Space Saint August Barrel 2011: 100% Assyrtiko luonnonmukaisesti viljellyistä, myöhään korjatuista rypäleistä. Ennen villihiivoilla käyttämistä murskattujen rypäleiden annetaan maseroitua kuorten kanssa kylmässä. Ennen kuin käyminen on loppunut, siirretään viini uusiin tammitynnyreihin kypsymään 10–15 kuukaudeksi.

    Konsentroitunut kullankeltainen väri. Runsaassa ja moniulotteisessa tuoksussa makeaa tammisuutta, vaniljaa, cantaloupea, hieman mehiläisvahaa ja hentoa vulkaanista savuisuutta. Makumaailmassa kivistä mineraalisuutta, kypsiä sitrushedelmiä, kermaista tammea, kevyttä suolaista mineraalia, hentoa vaniljaa ja ujoa yrttistä bitterisyyttä. Erittäin runsas, täyteläinen ja hieman öljyinen suutuntuma, jota vastaan asettuu tuntuva, rapea hapokkuus. Pitkä, intensiivinen ja vivahteikas jälkimaku, jossa sitrushedelmiä, kivistä mineraalisuutta, kermaista tammea, kevyttä vaniljaa ja ujoa bitterisyyttä.

    Varsin suurikokoinen ja runsas Assyrtiko, jossa kypsyydellä ja voimalla on enemmän painoa kuin kepeydellä ja eleganssilla. Vaikka viini on tunnistettavissa Santorinin Assyrtikoksi, edustaa se enemmän geneerisempää ja modernimpaa tyylisuuntaa vahvalla uuden tammen läsnäolollaan. Varsin hieno viini tyylilajissaan, mutta paljon anonyymimpi kuin muut Art Spacen viinit. Todennäköisesti tullee muuttumaan varsin hurmaavaksi esitykseksi pidemmän kellaroinnin jälkeen, kunhan tammi integroituu viinin hedelmän kanssa paremmin.
  • Art Space Vinsanto 2005: Assyrtiko (90–95%), Aïdani + Athiri (5–10%) luonnonmukaisesti viljellyistä rypäleistä. Korjattuja rypäleitä kuivatetaan auringossa niin, että 1 litra viiniä vaatii n. 8–12 kg rypäleitä. Kypsyy vuosikerrasta riippuen 3–20 vuotta tammitynnyreissä.

    Syvä pronssisen punaruskea väri. Voimakas ja yllättävän kuivakka tuoksu, jossa intensiivistä mausteisuutta, rusinaisuutta, kuivattuja viikunaa ja hentoa piparisuutta. Varsin makea, runsas ja samalla melko hapokas yleisolemus. Makumaailmassa voimakasta siirappisuutta, kuivattua taatelia, hieman rusinaa, ujoa piparitaikinaa ja aavistus kuivattuja luumuja. Silkkisen öljyinen suutuntuma. Mehukkaan makea, pitkä ja hieman tahmea jälkimaku, jossa joulumausteita, rusinaa, hieman kuivattua viikunaa ja ujoa rusehtavaa omenaa.

    Varsin tasapainoinen ja tyylikäs Vinsanto, jossa runsas makeus, iän konsentroima hedelmä ja raikas hapokkuus ovat hienosti tasapainossa. Hyvä ja maukas esitys, mutta ei ehkä aivan pärjää saaren parhaimmille Vinsantoille.

Elämää Art Spacella.
Maistelun päätyttyä oli todettava, että Art Space on kiistämättä melko ainutlaatuinen tapaus Santorinin viiniskenessä. Kun ottaa huomioon, että se on saaren pienin viinitalo, joka on lähinnä taidegalleriaa pitävän herran sivutoiminen business venture, on varsin merkittävää, että talo tuottaa (ainakin omasta mielestäni) jopa saaren parasta Aidania ja Assyrtikoa. Viineissä kyllä leijuu vahvasti persoonallinen, natural-meininkiä henkivä villi ote, joka tuo omasta mielestäni niihin vastaansanomatonta syvyyttä ja vivahteikkuutta, mutten ihmettelisi, jos jonkun toisen mielestä nämä olisivat viallisia viinejä verrattuna saaren teknisesti virheettömiin ja siistiksi puleerattuihin viineihin. Jos jotakin, ovat nämä viinit ainakin täynnä ainutlaatuista vivahteikkuutta ja persoonaa – se, tykkääkö talon tyylistä, on sitten ihan henkilökohtainen asia.

Joka tapauksessa, pelkästään viinien äärettömän pienen saatavuuden vuoksi voin suositella erittäin lämpimästi vierailua Art Spacen viinimuseoon/-taloon/taidegalleriaan. Erityisesti talon Assyrtiko on omasta mielestäni aivan omassa luokassaan ja siksi itseä jäikin harmittamaan, etten sitä älynnyt ostaa pulloa tai paria mukaani, kun piti kierroksen jälkeen kiirehtiä sinne "oikealle" Argyrosin viinitilalle. Kiinnostuneille on kuitenkin mainittava tässä, ettei Art Spacelle saapuminen ole mitenkään hankalaa: viinitalolle löytää helposti joko vain kävelemällä n. 20 minuutin matkan Kamarin kylästä tai ottamalla Fira–Kamari-bussin; aivan Canava Roussosin, Argyrosin ja Santorini Brewing Companyn lähistöllä sijaitsee bussipysäkki, jolta kävelee Art Spacelle viidessä minuutissa. Tarjolla on ainutlaatuinen, saaren tyylistä poikkeava ja varmasti mieleenjäävä elämys.