Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

30.7.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1421 viiniä, 279 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


24.4.17

Pyynikin Black IPA

https://www.alko.fi/tuotteet/761524/
Pyynikin Black IPA
  • Valmistaja: Pyynikin Käsityöläispanimo
  • Tyyppi: Olut, Black IPA
  • Maa: Suomi
  • Alue: Pirkanmaa
  • Maltaat: Black, Cara, Chocolate, Crystal, paahdettu ohra, Pale ale, Suklaavehnä
  • Humala: Amarillo, Cascade, Centennial, Citra, Saaz, Target
  • Koko: 0,33
  • Hinta arviointihetkellä: 4,99e (Maaliskuu 2017, Alko)
  • Hinta nyt: 4,99e (Maaliskuu 2017, Alko)

Pitkästä aikaa taas korruptiopullojen arviointia!

Tämä kyseinen olut päätyi meikäläiselle parin muun Pyynikin Käsityöläispanimon mukana suoraan itse panimolta. Kun tuosta kuriirin kärräämästä satsista meikäläisen kattavasti vakuuttanut, Bourbon-tynnyreissä kypsytelty Imperial Stout oli testattu, ei vaatinut kovinkaan suurta motivointia ottaa paketin seuraava olut, Black IPA, testiin.

Kyseessä on siis reilusti kehuja ja ihan useampiakin palkintojakin keräillyt tapaus, joka aivan hiljattain saapui myös ihan tavan kuluttajien saataville Alkon valikoimiin. Tämän oluen pitäisi olla siis tyyliltään Black IPA, eli mustilla maltailla tuunattu IPA. Kuitenkaan aivan täysin tavan IPA:sta ei pitäisi olla kyse, sillä oluesta löytyy voltteja järeät 8,5% ja katkeroitakin jyrkät 80 EBA – meikäläisen hahmotuskyvyillä tässä liikutaan jo vahvasti Double IPA -akselilla! Meikäläisen testipullolla on parasta ennen -päiväystä lokakuuhun 2017, joten edelleen riittävän tuoretta tavaraa pitäisi olla tarjolla.

Tässä joitain olutblogeja lueskelleena voin huomata, etten ole yksin oman suhtautumiseni Black IPA:an kanssa: tästä oluttyylistä kun tuntuu olevan vain niin hankalaa olla jotain järkevää mieltä. Joitain rassaa koko oluen ristiriitainen nimi: Black India Pale Ale – miten olut on olevinaan yhtä aikaa sekä "black" että "pale"? Kuten itse olen varmaankin kaikissa aikaisemmissa BIPA-arvioissani kirjoittanut, itseäni rassaa se, että liian harvoin nämä oluet ovat varsinaisesti "IPA" ja enemmän portteri. Jos olut kulkee IPA-nimellä, olisi mielestäni perusteltua, että siinä olisi humalat pinnassa ja yleisilme olisi kepeänraikas; ei mielestäni portteri tai stout IPA:ksi muutu, jos siinä on vain hieman enemmän katkeroa – etenkin kun niin monessa jenkkiportterissa on jo lähtökohtaisesti usein enemmän katkeroita kuin tavan IPA:ssa!

Lasiin kaatuu nimensä mukaisesti lähes täysin läpinäkymättömän mustanruskean väristä olutta. Kaadon myötä lasiin nousee myös melko runsas, tuhkaisen beigen värinen ja kestoltaan keskipitkä vaahtohattu.

Tuoksussa paahteinen maltaisuus ja humalainen aromikkuus mittelevät, mutta kohtalaisen nopeasti kärtsäinen puoli ottaa erävoiton humalista. Kokonaisuudesta erottuu makeahkoa, tummanpuhuvaa mallasta, siirappia, yleistä kärtsäisyyttä, kevyttä aromaattisen sitruksista aromihumalaa ja hillittyä salmiakkia.

Suussa oluella on kuivahko, muttei täysin kuiva, melko täyteläinen ja hiilihapoiltaan lähes täysin olematon habitus, mikä myös antaa oluelle hyvin suunmyötäisen, kermaisen suutuntuman. Kielen kärjessä tuntuu hieman siirappista, piimälimppuista ja kevyen lakritsista makeutta, kun taas muualla suussa tuntuu robustimpää kärtsää, pihkaa, kevyttä sitrushedelmäisyyttä, hentoa espressoisuutta ja ujoa yrttisyyttä, joka kasvaa jälkimakua kohden tuntuvammaksi yrttikatkeroisuudeksi.

Vasta jälkimaussa oluen IPA-puoli astuu kunnolla esiin voimakkaan ruohoisella ja yrttisellä, jopa hieman saippuaisella katkerollaan (80 EBU), joka kantaa pitkään. Kielelle jää karvasta espressoa, makeampaa mokkaisuutta, hillittyä männynneulasta ja hentoa salmiakkia, joka loppua kohti kääntyy ujoksi lakritsiseksi makeudeksi.

Näin kokonaisuutena on helppo todeta, että Pyynikin Black IPA on oikein maukas ja tyylikäs esitys, mutta sokkona olisin itse pistänyt tämän oluen reilummin humaloiduksi portteriksi – tässä kun on varsin reippaasti kärtsää, eikä humalan omia piirteitä tahdo löytyä muualta kuin jälkimaun katkeroista. Perinteistä IPA:n aromihumalavetoisuutta oluesta löytyy varsin vähän ja IPA:lle tyypillistä kepeyttä ja huolettomuutta vielä vähämmän. Erityismaininnan kuitenkin saa reipas alkoholi (8,5%), joka ihmeen kaupalla ei tunnu juuri missään.

Eihän tässä oluessa paljoa IPA:a ole, mutta siitä huolimatta oikein mainio oluthan tämä on noin muuten. Humaloitujen porttereiden ystäville tämä on varsinainen nappiosuma ja itse ehkä mieltäisin enemmän tämän oluen sinne volttiensa, runsautensa ja makumaailmansa puolesta. Makuasioista voi toki aina kiistellä, mutta itse odottaisin enemmän IPA-henkeä jos nappaisin sokkona tämän kaupan hyllyltä, kun taas Portterina olisin varsin innoissani! Mielikuvat, koeta nyt ottaa niistä selvää.

Lyhyesti: Vahvasti portterityylinen, reilusti humaloitu musta ale, jossa IPA-maisuutta on lähinnä jälimaun katkerota. Hajanaisesta fokuksestaan huolimatta varsin mainiota tavaraa!

Arvio: Erittäin hyvä – kyllä Pyynikki tuntuu hanskaavan nämä tummat oluet varsin varmoin ottein. Tämä on oikein mukavalla tavalla robusti ja tasapainoinen olut jostain harmaalta alueelta Black IPA:n ja portterin välimaastosta.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

23.4.17

Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010

Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010
  • Valmistaja: Nyetimber
  • Tyyppi: Kuohuviini
  • Maa: Englanti
  • Alue: South East England, West Sussex
  • Rypäleet: Chardonnay, Pinot Meunier, Pinot Noir
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: £24,90 (~32,35e; Joulukuu 2015)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Vuosi sitten toukokuussa järjestin Champagnen haastajat -sokkomaistelun, jonka viinejä olen tässä viime postauksissani esitellyt. Maistelun viimeisen viinin rooliin oli joutunut runsaasti tunnustusta keränneen englantilaisen kuohuviinitalo Nyetimberin palkittu Classic Cuvée 2010.

Nyetimber on Englannin tunnetuimpia kuohuviinitaloja ja sen tarina alkaa jo kauan ennen viime vuosina ympäri viinimaailmaa levinnyttä brittikuohuvien buumia (no, "lievä innostus" on ehkä osuvampi termi kuin "buumi", sillä valtaosalle kuohuviinien kuluttajista brittikuohuvat ovat yksinkertaisesti liian hinnakkaita). Luottavaisina alueen viinintuotannolliseen potentiaaliin, Nyetimberin maille istutettiin ensimmäiset viiniköynnökset jo vuonna 1988 ja talo tuottikin ensimmäiset viininsä vuonna 1992. Tätä nykyä Nyetimber on Englannin suurin viinitalo peräti 170 tarhahehtaarillaan, minkä lisäksi se on maan ainoa merkittävä viinitalo, joka tuottaa kaikki viininsä omista rypäleistään ilman ostorypäleitä.

Classic Cuvée on toinen talon kahdesta alkuperäisestä viinistä (toinen on 100% Chardonnaysta valmistettu Blanc de Blancs), jonka pohjana toimii klassinen Champagnen kolmen rypälelajikkeen blend. Rypäleistä puristettu viini käytetään aluksi kuivaksi terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään pulloihin, joissa viinien annetaan kypsyä hiivasakkojen päällä vähintään 3 vuoden ajan ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on hieman ohuenpuoleinen, vaaleanvihreä väri, joka vaikuttaa varsin nuorekkaalta ja jopa vähän vaatimattomalta.

Tuoksu sen sijaan on kaikkea muuta kuin vaatimaton; siitä tuntuu löytyvän suorastaan kaikkea mahdollista, alkaen puhtaasta hedelmäisyydestä melko viileisiin olosuhteisiin vihjaaviin vihertäviin piirteisiin. Aluksi yleisilmettä hallitsee ujosti kuminen reduktiivisuus, joka haihtuu nopeasti paljastaen altaan kypsää sitruksisuutta ja hieman raa'ahkoa Granny Smith -omenaa, kevyen yrttisiä vihreitä sävyjä, maltillista paahteisuutta ja mantelia sekä jopa ujosti tuoretta tomaattia.

Tuoksun hieman vihertäviin sävyihin nähden viinillä on selkeästi kypsempi ja runsaampi olemus suussa, mitä viinin jopa kohtalaisen täyteläinen suutuntuma korostaa. Kielellä pyörii kypsää punaposkista omenaa, mehukasta sitrushedelmää, kevyttä teräksistä mineraalisuutta, hillittyä viheromenaa ja hentoja autolyysin tuomia mantelisia ja jopa siirappisuutta vihjaavan paahteisia piirteitä. Dosage tuntuu ujosti, mutta viinin tasapainoiset, runsaanpuoleiset hapot ja runsas, melko kestävä mousse pitävät viinin varsin kuivan tuntuisena.

Viinistä jää pitkä ja happovetoisen rapsakka jälkivaku, jossa tuntuu sitruunavetoista sitrushedelmää, jota dosagen makeus taittaa ujosti sitruunaremmikarkkiseen makeankirpeyteen, kevyttä mantelista paahteisuutta ja ujoa suolaista mineraalisuutta.

Kokonaisuutena Nyetimberin klassikkokupliva on varsin vakuuttava esitys ja sokkomaistelun neljästä brittikuohuvasta (tämän lisäksi löytyi Ridgeview Cavendish*, Furleigh Blanc de Noirs 2010 ja Hattingley Valley Classic Cuvée) selkeästi vakuuttavin esitys. Tyylillisesti viinissä on selkeästi lähdetty hakemaan Champagnea imitoivaa tyyliä ja siinä on talo onnistunut sen verran hyvin, että kyllä tämä menisi helposti vastaavan hintaluokkan shamppiksesta. Ainoastaan viinissä ujosti häivähdelleet vihertävät sävyt voisivat vihjaista siihen, että aivan kaikki rypäleet eivät ole saavuttaneet optimikypsyyttä, joten viileä alkuperäalue selkeästi paistaa viinistä läpi.

* Linkin takaa löytyvä arvio ei ole maistelun viinistä, vaan aiemmin testatusta Cavendishista. Maistelussa ollut ja joitain vuosia kellarissa majaillut Cavendish ei ollut kestänyt ikää niin mairittelevasti ja pärjäsi blogissa arvioitua viiniä huonommin.

Vaikkei ainakaan omissa kirjoissani Nyetimber Classic Cuvée päässytkään sokkomaisteluni kärkisijoille (sinne päätyivät Recaredo Reserva Particular 2004 ja Barone Pizzini Bagnadore 2008), oli viini selkeästi maistelun paremmasta päästä ja jos pisteitä ruvettaisiin jakamaan, niin kenties jopa pronssimitalin väärti suoritus. Kokonaisuutena viini lienee kenties jopa paras maistamani brittikuohuva.

Lyhyesti: Hieman vihersävytteinen, mutta muuten erittäin vakuuttava, selkeästi Champagnen henkeen tehty laatukuohuviini Englannista.

Arvio: Erinomainen – tyyliä ja tasapainoa huokuva kupliva, joka täyttää helposti kaikki laatukuohuviinin kriteerit.

Hinnan (~32,95e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

14.4.17

Piollot Cuvée Come des Tallants

Piollot Cuvée Come des Tallants Zero Dosage
  • Valmistaja: Champagne Piollot Pére & Fils
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, Aube, Côte des Bar
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~40,00e (Toukokuu 2016)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viime vuoden keväällä järjestämissäni Champagnen haastajat -sokkomaistelussa oli kaikkien ei-shamppisten keskuuteen ujutettu yksi aito shamppanja. Kyseessä oli melko naturaaliin henkeen viinejä tuottavan Roland Piollot'n rutikuiva tarha-Blanc de Noirs, eli yhden "Come des Tallants" -tarhan punaisista Pinot Noir -rypäleistä valmistettu valkoinen kuohuva. Tämä Champagnen lämpimimmissä kaakkoisosissa, Côte des Bar'n viinialueella toimiva viinintuottaja oli aiemmin vakuuttanut meikäläisen sekä varsin tasapainoisella Pinot Blanc -kuohuviinillään että lähes kuplivaa punaviiniä muistuttavalla roséekuohuviinillään, joten osasin odottaa, että myös tässä maistelussa Piollot pärjäisi hyvin.

Viinillä on vaaleanvihertävä ulkonäkö.

Viinillä on kypsähkö, mutta hieman hillitty tuoksu, jossa tuntuu makeaa sitruunaa ja jopa hennosti karamellisoitua keltaista hedelmää, mutta myös hillittyä aromaattista kukkaisuutta sekä jotain etäistä vihertävyyttä, lähes parsamaista. Monien Blanc de Noirsien taustalla värjöttelevästä, tummanpuhuvasta hedelmästä ei tunnu olevan tietoakaan, vaan yleisilme on hyvin kirkas ja rapean tuntuinen.

Viini on suussa eloisa, keskitäyteläinen ja kohtalaisen happovetoinen, mutta vivahteikasta makumaailmaa sävyttää tuoksun tavoin ujo, ruohoinen vihersävytteisyys. Taustalla häilyy myös hieman muhkeampaa kellervää hedelmää sekä Pinot Noirin tummempaa hedelmää, jota tuntuva hapokkuus taittaa kohti etäistä hapankirsikkaisuutta. Kokonaiskuva on kuitenkin hyvin rapsakka ja vihreiden piirteiden ansiosta myös aavistuksen raa'ahkon oloinen. Mousse on varsin runsasta ja pienistä kuplistaan huolimatta kohtalaisen rouhean tuntuista.

Suuhun jää lopuksi melko pitkä, kepeä ja rapea jälkimaku, jossa tuntuu varsin nuorekasta kypsää omenaisuutta ja sitruunavetoista sitrushedelmää. Happovetoinen ja tuntuvan mineraalinen jälkivaikutelma puhdistaa suun varsin tehokkaasti.

Tällä kertaa Piollot ei herättänyt läheskään yhtä vakuuttavia fiiliksia kuin talon aikaisemmat pullotteet. Sokkomaistelussani pari osallistujaa osasi jopa veikata oikein viinin shamppanjaksi paljastettuani, että yksi mukana olleista viineistä olikin aitoa tavaraa, mutta useimmat veikkaukset shamppiksesta menivät metsään. Sen sijaan monelle tuli yllätyksenä se, kuinka vaatimattomasti näin mielenkiintoisen ja laadukkaaksi tunnustetun tuottajan viini pärjästi tällä kertaa sokkona, kun pullot lopulta paljastettiin ja kyseinen kupliva paljastui Piollot'n tuotteeksi. Viini nimittäin ei suuria tunteita puolelleen kerännyt – ei sitä missään nimessä huonoksikaan tuomittu, mutta viinin hieman suppeaksi jäänyt aromi- ja makumaailma jättivät hieman toivomisen varaa, eikä viinin ujosti vihertävät piirteet herättäneet ainakaan positiivisia viboja. Kenties pohjaviininä oli haastavampi vuosikerta? Tai mahdollisesti pidempi kypsyttely olisi saanut viinin pelaamaan paremmin yhteen?

Lyhyesti: Tasapainoinen ja ryhdikäs, mutta myös hieman yksiulotteinen ja aavistuksen vihersävytteinen Blanc de Noirs -tarhashamppis Aubesta.

Arvio: Hyvä – mutta ei juuri muuta. Viiniä hörppii ihan mielellään sellaisenaan, mutta kovinkaan suurta muistijälkeä se ei onnistu jättämään jälkeensä.

Hinnan (~40e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

10.4.17

Tuottajaesittely: Venetsanos

Viimekesäisen Santorinin-reissumme loppupuolella ajattelimme, että saarta olisi mukava nähdä myös muuten kuin vain bussien ikkunoista. Päätimme siis vuokrata kahdenistuttavan mönkijän ja lähdimme sillä seikkailemaan Santorinin teitä.

Saavuttuamme saaren ulkoreunan rantakaupunki Kamarista sisäreunan korkean ja jyrkän kalderan reunalle, päätimme ottaa suunnan kohti etelää ja Akrotirini punaista rantaa. Kuitenkin melko pian vastaan rupesi tulemaan viinitalojen kylttejä, joten oli todettava pienen pysähdyksen olevan paikallaan. Kyltit osoittivat, että pian vastaan tulisi tunnetun Boutarin ja tuntemattomamman Venetsanosin viinitalot; niistä hetken arpomisen jälkeen päädyimme Venetsanosiin ja kurvasimme mönkijän viinitalon (ja sen naapurissa toimivan Spa of the Gods -kylpylän) parkkipaikalle.

Koko Venetsanosin viinitalon maanpäällinen osa.
Venetsanosin viinitalolle löytäminen on melko helppoa: riittää vain, että ajaa sitä päätietä pitkin, jonka varrella viinitalo on – kyltit kyllä johdattavat perille. Vielä helpompaa on löytää Boutarille, sillä kylttien lisäksi viinitalon näkee helposti jo satojen metrien päästä. Aivan kalderan reunalla sijaitsevan Venetsanosin viinitaloa on sen sijaan vaikeampi bongata, sillä talosta näkyy parkkipaikallakin vain pieni, muutaman metrin kanttiinsa oleva valkoinen koppi. Tämä johtuu siitä, että viinitalo on rakennettu kokonaan maan sisään, kalderan reunaan. Kopista edestä löytyvät portaat, joista laskeudutaan monessa kerroksessa toimivaan viinitalokompleksiin – itse viinitalon lisäksi maan alta löytyy myös maistelutilat, näköalaterassi Santorinin laguunin yli, viinimyymälä ja syvälle maan sisään louhitut, viinipullojen kypsytykseen tarkoitetut kellaritunnelit. Koko maanalainen kompleksi vaikuttaa erittäin perinpohjaisesti suunnitellulta – viinitalo sijaitsee viennin kannalta oleellisesti Santorinin ainoan sataman kohdalla ja jopa kompleksin lattiat viettävät huomaamattomasti kohti kraaterin ulkoreunaa, jotta lattialle päätyvä vesi valuisi automaattisesti viinitalolta ulos.

Maanalaista toimistoa.
Viinitalon kellarina toimivaa, tuliperäiseen maahan louhittua varastointitunnelia.

Saavuttuamme paikalle tilasimme maistelusetin talon viineistä, minkä ohella meille kerrottiin tiivistettynä viinitalon historia.
  • Venetsanos on viinitalona sekä vanha että varsin nuori. Tämä vuosina 1947–1949 Giorgos Venetsanosin kalderan rinteeseen rakennuttama viinitalo oli aikanaan Santorinin ensimmäinen teolliseen viinintuotantoon rakennettu viinitalo – kaupallisia viinitaloja oli ollut saarella jo satoja vuosia aiemmin, mutta ne eivät eronneet tavallisten pientalouksien viinintuotannosta muussa kuin tuotantomäärissä. Venetsanosin oli alusta alkaen tarkoituksena olla nykyaikainen, laatuorientoitunut viinitalo, ei saarelle tyypillinen kánava.
  • Venetsanosin viinitalo rakennettiin nykyaikana varsin suosituksi tulleen periaatteen mukaisesti: kaikki valmistuksen eri vaiheet sijaitsivat eri kerroksissa, joten viinin siirtely rypäleiden puristamisesta mehun käymiseen, kypsymiseen, pullotukseen ja kellarointiin pystyttiin suorittamaan kokonaan painovoiman avulla. Tässä suhteessa viinitalo ei ollut ainoastaan ainutlaatuinen Santorinilla, vaan myös edelläkävijä viininvalmistuksen modernisoinnissa koko maailman mittakaavassa!
  • Alkuperäinen Venetsanosin viinitalo oli toiminnassa 30 vuotta, vuodesta 1949 vuoteen 1979, eli ennen Santorinin nykyaikaisen viinintuotannon alkua. Omistaja Giorgos Venetsanosin kuoltua viinitalo oli mm. osuuskunta Santo Winesin käytössä, mutta valtaosan ajasta vuosikymmenten 1980–2010 välillä viinitalo oli täysin käyttämättömänä.
  • Vuonna 2014 Ioanna Vamvakouri, Boutarin silloinen viinintekijä, ehdotti Nikos Zorzosille – viinitalon perineelle Giorgos Venetsanosin sukulaispojalle ja Santorinin pormestarille – että talo kannattaisi herättää jälleen henkiin viinitalona, jonka viinintekijänä hän voisi toimia.
  • Ioanna Vamvakouri ja veljekset Nikos ja Vangelis Zorzos aloittivat toiminnan Venetsanosin viinitalolla uudestaan syksyllä 2014. Talo saapui markkinoille lopulta keväällä 2015 Santo Winesin kautta ostorypäleistä valmistetuilla viineillä, mutta tätä nykyä talo omistaa 10 hehtaaria viinitarhoja ja kaikki talon viinit tehdään omien tarhojen rypäleistä.
  • Talon ensimmäistä vuosikertaa valmistettiin n. 14,000 pulloa ja nyt markkinoilla olevaa vuosikertaa 2015 valmistettiin n. 20,000 pulloa. Venetsanos pyrkii kasvattamaan tuotantoaan tasaisesti, mutta kuitenkin sopivan rauhallisella tahdilla, sillä talolla on vielä hyvin rajalliset markkinat, eikä vielä juuri ollenkaan vientiä.
  • Santorinilla viinintuotanto on aina ollut kovin miesvaltainen ala: aloittaessaan Vamvakouri oli Santorinin ainoa naispuolinen viinintekijä ja hän on tässä kirjoitushetkellä edelleen Santorinin ainoa naispuolinen viinitaloa pyörittävä henkilö.

Koska saapuessamme viinitalolle normaalisti maistelutilana toimivalla näköalaterassilla puhalsi paikoitelle varsin vimmaiset tuulet, joten jäimme tutustumaan varsin mielellämme viinitalon sisätiloihin maistelemaan viinejä. Pääsimme tutustumaan lähinnä talon tuoreimpaan 2015-vuosikertaan, mutta tarjolla oli myös yksi viini talon ensimmäistä 2014-vuosikertaa.
  • Venetsanos Santorini 2015: Assyrtiko (100%) yhdeltä "Giannas"-viinitarhalta. Käy ja kypsyy 3 kk ajan terästankeissa. 13% alkoholia.

    Intensiivinen vaaleanvihreä väri. Runsaassa, intensiivisessä ja makeaan taittuvassa tuoksussa kvitteniä, kypsää sitrusta ja autolyyttistä vaniljakreemisyyttä sekä taustalla värjöttelevää kirpeämpää viheromenaa. Suussa viini on Assyrtikoksi yllättävän täyteläisen ja konsentroituneen oloinen; runsaassa ja selkeästi kypsässä makumaailmassa valkoista persikkaa, keltaisia hedelmiä, hillittyä kivistä mineraalisuutta ja ujoa suolaisuutta sekä kohtalaisen hapokkuuden esiin nostamaa sitruunaisuutta. Suuhun jää melko pitkä ja freesi jälkimaku, jossa tuntuu kypsää keltaista omenaa, sitruksisuutta, kevyttä kivistä mineraalisuutta ja ujoa suolaisuutta.

    Kokonaisuutena Venetsanosin Santorini on hyvä, mutta hyvin siistiksipuleeratun ja modernin oloinen valkoviini, joka ei tunnu aivan klassiselta Santorinin Assyrtikolta, vaan geneerisemmältä valkoviiniltä, jossa on reilusti ryhtiä, rakennetta ja mineraalia, mutta loppupeleissä melko vähän persoonaa. 17€ hinnalla laatuunsa nähden hieman tyyriin oloinen.
  • Venetsanos Nykteri 2015: Assyrtiko (100%). Käy osittain terästankeissa; kesken käymisen viini siirretään uusiin ranskalaisiin barrique-tynnyreihin, joissa viini käy loppuun ja kypsyy 4 kk ajan. 14% alkoholia.

    Intensiivinen vaaleanvihreä väri; käytännössä identtinen Venetsanos Santorinin kanssa. Tuoksu edellistä viiniä hillitympi, mutta makeampi ja kohtalaisen selkeästi tamminen; kypsää päärynää, kvitteniä, hillittyä kermaa, hentoa vaniljaa. Täyteläinen, leveä ja melko intensiivinen suussa. Makumaailmassa kypsää omenaa ja sitrushedelmiä, kevyttä mausteista tammisuutta, ujoa kermaa ja aavistus suolaista mineraalisuutta. Kohtalaisen hapokas. Freesissä, melko pitkässä ja kohtalaisen happovetoisessa jälkimaussa kypsää sitruksisuutta, makeaa omenaa, kevyttä kermaisuutta, hentoa teräksistä mineraalisuutta ja ujoa kermaisuutta.

    Vaikka tässä viinissä uusi tammi tuntuu kohtalaisen selkeästi, ei sitä ole viinissä häiritsevyyteen asti. Kokonaisuutena viini on mielenkiintoisempi ja vakuuttavampi kuin perus-Santorini, mutta tämäkin viini on silti melko anonyymin oloinen ja sokkona voisi olla vaikea sijoittaa Santorinille. 21€ hinnalla laatuunsa nähden hieman tyyriin oloinen.
  • Venetsanos Anagallis 2015: Assyrtiko (50%), Aïdani (30%), Mandilaria (20%). Punainen Mandilaria viiniytetty punaiseksi, valkoiset rypäleet valkoisiksi. Käy ja kypsyy terästankeissa. Lopuksi sekoitettu "roséeviiniksi". Jäännössokeria 9 g/l.

    Läpinäkyvä, mutta melko syvä mansikanpunainen väri. Runsaassa mutta melko kuivakassa tuoksussa metsämansikkaista hedelmää, kevyttä mausteisuutta, hentoa hapankirsikkaa ja ujoa sinimarjaa. Suussa viini on täyteläinen, mehevä ja kuivahko – ei selvästikään täysin kuiva, muttei aivan puolikuiva. Mehukkaassa makumaailmassa mansikkaisuutta ja metsämansikkaisuutta, kevyttä sitruunaisuutta ja ujoa omenaisuutta. Yleisilme on keskihapokas ja melko pehmeä, mutta kuitenkin riittävän raikkaan oloinen. Keskipitkässä ja keskimakua hieman makeammassa jälkimaussa raikasta sitruksisuutta, omenaisuutta ja ujoa hapankirsikkaa.

    Perushörpittävä, mutta loppupeleissä melko yhdentekeväksi jäävä rosée, jossa ei onnistu maistumaan niin Assyrtikon ryhti kuin Mandilarian persoonallinen aromikkuuskaan. 15€ hinnalla laatuuna nähden hieman tyyriin oloinen.
  • Venetsanos Mandilaria 2015: Mandilaria (100%) 2 päivää kuivatetuista rypäleistä. Viinistä 40% käy ja kypsyy terästankeissa, 60% käy ja kypsyy barrique-tynnyreissä (50% uusia, 50% 2. kerran käytössä). 14% alkoholia.

    Läpinäkyvä, varsin tumman rubiininpunainen väri. Kiehtova ja jännittävä tuoksu, jossa kirsikkaa, persoonallista metsämarjaisuutta, tuoreita luumuja ja kriikunoita, maustepippuria ja neilikkaa, hillittyä makeaa tammea ja häivähdys maitosuklaisuutta. Alkoholi tuntuu ujosti. Suussa viinillä on melko täyteläinen yleisolemus. Intensiivisessä ja intensiivisyydessään suuntäyttävässä makumaailmassa voimakkaana tuntuvaa lakritsijuurta, kirsikkaa, kypsänmakeita metsämarjoja, kevyttä vadelmahilloa, ujoa tarhamansikkaa ja aavistus taustalla väijyvää suklaista tammea. Kokonaisuus on kohtalaisen hapokas ja vaikka tanniineja ei ole erityisen runsaasti, tarraavat ne ikeniin melko innokkaasti. Pitkässä ja ujosti lämpimässä jälkimaussa tuntuu kypsää tummaa kirsikkaa, kevyttä lakritsijuurta, maltillista makeaa tammen mausteisuutta ja hieman tanniinista grippiä.

    Tämä appassimento-trendien mukainen Mandilaria on varsin persoonallinen esitys Venetsanosin viinien joukossa ja näköjään Mandilaria kestää varsin vaivatta pienen kuivatuskäsittelyn, mutta mielestäni kepeämmät ja hapokkaammat Santorinin Mandilariat ovat kyllä paljon mielenkiintoisempia kuin tämmöiset muhkeammat ja modernimmat esitykset. Lisäksi uutta tammea olisi voitu käyttää vielä vähemmän; rusinoinnin seurauksena viini on jo valmiiksi makea, minkä vuoksi se ei kaipaisi enää lisää suklaista tammea tuomaan lisää makeutta. 16€ hinnalla viini on hintansa väärti ostos.
  • Venetsanos Mandilaria 2014: Mandilaria (100%) 3 päivää kuivatetuista rypäleistä. Viinistä 50% käy ja kypsyy terästankeissa, 50% uusissa tammitynnyreissä. Viinin ensimmäinen vuosikerta, kokonaistuotanto 1530 pulloa. Alkoholia 15%. Kuulemma 2014 oli vuosikertana keskimääräistä pilvisempi ja sateisempi, mikä oli huonompi valkoisille rypäleille mutta parempi punaisille rypäleille.

    Läpinäkyvä, mutta varsin syvä ja tummanpuhuva kirsikanpunainen väri, joka taittuu ujosti kehittyneen luumunpunertavaan. Hyvin runsaassa ja vivahteikkaassa tuoksussa kirsikkaa, minttua, nahistuneita punaisia marjoja, hillittyä makeaa puuta, ujoa rusinaa ja aavistus suklaata. Viini on suussa runsas, täyteläinen ja robusti, mutta samalla hämmentävän eloisa ja kevytliikkeinen. Vuosikertaa 2015 makeammasta makumaailmasta löytyy tummaa kirsikkaa, makeankypsää mansikkaa, hillittyä rusinaisuutta, makeaa suklaata, kevyttä bitteristä puuta ja ujoa minttuisuutta. Viini on valtavan rakenteikas, eli happoja on reilusti ja tiukasti tarraavat tanniinit tuntuvat varsin jykeviltä. Suuhun jää mehukas, makeahko ja pitkä, mutta samalla varsi happovetoinen ja tiukan tanniininen jälkimaku, jossa tuntuu hapankirsikkaa, mausteista tammea, mehukasta tummaa luumua ja ujoa kivistä mineraalia.

    Viini tuntuu olevan kuin Santorinin oma Amarone kaikessa massakkuudessaan, tiukkarakenteisella otteellaan ja kuivatun hedelmäisellä makumaailmallaan. Viini kuitenkin kärsii samasta piirteestä kuin vuosikerta 2015 – selväpiirteinen uusi tammi korostaa selvästi viinin jo valmiiksi makeita piirteitä entisestään. Tässä vuosikerrassa Mandilarialle tyypilliset, tuntuvat hapot ja tanniinit suitsivat hyvin viinin makeutta, mutta kokonaisuus tuntuu silti vähän turhan överiltä. Kaikesta huolimatta viini on silti Venetsanosin kuivista viineistä kaikken korkealaatuisin ja mielenkiintoisin esitys – joskaan ei missään nimessä täysin naurettavan 100€ hintansa arvoinen.
  • Venetsanos Liastos 2007: Mandilaria (~100%) 8–12 päivää kuivatetuista rypäleistä. Kokonaistuotanto 2,900 pulloa. Alkoholia 13,5%. Itselleni jäi hieman epäselväksi mistä Venetsanosin vanhemmat vuosikerrat olivat peräisin, mutta Liastoseja löytyi aina vuosikertaan 2003 asti.

    Läpinäkyvä, raskasliikkeinen ja hyvin tumman mahonginruskea ulkonäkö. Tuoksusta löytyy todellinen makeiden aromien runsaudensarvi: melassista tummaa siirappia, vaahterasiirappia, espressoa, kuivattuja tummia hedelmiä, makeaa mokkaa, suklaakastiketta, kuivattua viikunaa ja taatelia ja kevyttä rusinaa. Suussa viini on täyteläinen, mutta suht hapokkaan runkonsa ansiosta ei lainkaan paksu, vaan freesihkö ja miellyttävän mehukas. Intensiivisessä makumaailmassa Sun Maid -rusinoita, sulaa suklaata, mokkaa, joulumausteita ja siirappia sekä sitruunaista eloisuutta. Jälkimaku on todella pitkä, raikas ja kompleksinen; kielelle jää voimakasta mokkakahvia, maustekakkuisuutta, rusinaisuutta, kevyttä makeaa tammisuutta ja ujoa keksitaikinaa.

    Liastos on varsin vaikuttava ja vakuuttava esitys, minkä lisäksi se on mielenkiintoinen haastaja perinteisille Vinsantoille – vaikka Assyrtiko on erittäin vakuuttava lajike jälkiruokaviinien valmistukseen, näyttää Mandilaria toimivan tehtävässä myös varsin mainiosti. Liastos on ehdottomasti Venetsanosin tuotannon parhaimmistoa ja pärjää helposti montaa Santorinin Vinsantoa vastaan. Varmasti hyvin kellaroitavaa tavaraa, joten kuten hintansa väärti ostos 35 euron hintaan (500 ml).
Maistelun viinit.

Liastos-pulloja kypsymässä talon kellariluolastossa.
Vaikka maistelun loppua kohti Venetsanosin viinien taso kasvoikin selvästi, jäi talon viineistä yleisesti vähän mitäänsanomaton kuva. Aivan kuten viinitalo oli aikanaan ollut hyvin moderni, olivat talon viinit nyt erittäin modernin ja siistiksipuleeratun oloisia; ne olivat selkeästi erittäin puhdaspiirteisiä ja taidolla tehtyjä, mutta samalla hyvin helpon, hengettömän ja turhankin laskelmoidun oloisia. Viineissä ei niinkään ollut pinnalla mitään sellaista, joka olisi tehnyt niistä selvästi Santorinille ominaisia viinejä, vaan enemmän joko kypsänmakeaa hedelmää tai turhan selväpiirteistä uutta tammea – tai molempia. Lisäksi viinien keskihinta oli selkeästi niiden laatuun nähden aivan liian kova; vaikka Santorinin hintataso on korkea ja useat saaren viinit varsin tyyriitä, edustivat Venetsanosin viinit selkeästi saaren hinnakkainta päätä. Erityisesti "erittäin rajoitettuna ja harvinaisena huippuviininä" mainostetun 2014-vuosikerran Mandilarian sadan euron hintalappu vaikutti joko vitsiltä tai törkeältä turistien rahastusyritykseltä.

Kuinkahan nopeasti sitä kyllästyisi siihen,
että oman työpaikan ulko-ovelta aukeaisivat tällaiset näkymät?
Aivan kuten melkein naapurissa sijainnut Santo Wines, myös Venetsanos tuntui vierailun päätteeksi viinitalolta, joka kannattaa käydä tarkastamassa – mutta ainoastaan viinitalolta kalderan yli aukeavien näkymien vuoksi. Molempien talojen viinien yleisenä ongelmana oli tietynlainen luonteettomuus ja särmien puute, eivätkä viinit päässeet varsinaisesti vakuuttamaan, vaikka kummaltakin talolta löytyi muutama varsin laadukaskin tuote.

Täytyy toivoa, että tässä olisi ainoastaan kyseessä vasta-aloittaneen viinitalon tunnustelevista ensi askeleista ja tyylin hakemisesta, eikä viinintekijä Vamvakourin tavoittelemasta tyylistä. Koska Venetsanos on vielä niin kovin nuori viinitalo, on tulevaisuus sille vielä avoin, mutta itse toivoisin talon siirtyvän puleeratuista, moderneista viineistä enemmän kohti saarelle tyypillistä viinityyliä. Jos heillä on käytettävänään yksi maailman ainutlaatuisimmista terroireista, olisi mielestäni suotavaa, että viinit myös kykenisivät ilmaisemaan sitä paremmin!

Tuskin kovinkaan yllättäen mukaamme ei tarttunut Venetsanosilta lainkaan tuliaispulloja. Maistelun päätteeksi kiitimme, maksoimme itsemme ulos ja lähdimme köröttelemään mönkijällämme kohti saaren eteläosissa sijaitsevaa punaista rantaa.

2.4.17

Barone Pizzini Bagnadore Riserva 2008

Barone Pizzini Bagnadore Riserva Pas Dosé 2008
  • Valmistaja: Barone Pizzini
  • Tyyppi: Kuohuviini, DOCG Franciacorta
  • Maa: Italia
  • Alue: Lombardia, Franciacorta
  • Rypäleet: Chardonnay (50%), Pinot Noir (50%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 34,60e (Marraskuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Franciacortan suosio tuntuu erityisesti Italiassa mutta pienemmissä määrin myös muualla maailmassa kasvavan varsin varmaa tahtia: tämän Milanon ja Garda-järven välimaastossa sijaitsevan alueen kuohuviinit tuntuvat tulevan päivä päivältä tunnetummiksi ja myös hinnat tuntuvat kohoavan samaa tahtia. Harmittavan usein kuitenkin on päässyt käymään niin, että vaikka pullosta on joutunut maksamaan aidon shamppanjan verran, on lopputulos ollut lähempänä hyvintehtyä Crémantia. Vaikka parhaimmat Franciacortat ovat todella hurmaavia tuotoksia, jotka helposti pystyvät perustelemaan hintansa, suhtaudun silti aina terveellä varauksella näihin Italo-shamppiksiin.

Viime keväänä järjestämääni Shamppanjan haastajat -sokkomaisteluuni olin hommannut pari Franciacortaa. Toinen niistä oli blogissa jo aiemmin noteerattu Ca' del Bosco Cuvée Prestige Brut, toinen loppuvuodesta 2015 Alkon valikoimista löytynyt paremman pään kuohuva, Barone Pizzini Bagnadore. Tämä kupliva edustaa Barone Pizzinin, Franciacortassa sijaitsevan luomuviinitalon, lippulaivapäätä: pohjana toimii Champagnen viineistä tuttu, vain yhtä vuosikertaa edustava Chardonnay-Pinot Noir-blend, joka on käynyt ja kypsynyt 6 kk ajan sakkojen päällä terästankeissa ja barrique-tynnyreissä. Sadonkorjuuta seuraavana keväänä viinit on sekoitettu ja pullotettu pienen hiiva-sokeri-lisäyksen kanssa ja jätetty tekeytymään kellareihin vähintään 60 kk ajaksi. Sakanpoiston ja korkinvaihdon yhteydessä viiniin ei lisätä lainkaan sokeria, eli viini on rutikuiva pas dosé. Koska viini oli ehtinyt kerätä sen verran positiivisia ylistyssanoja niin tuttujen kuin erinäisten viinimedioiden suunnasta, uskalsi pullon napata melko huoletta mukaan handelin hyllyiltä.

Iästään huolimatta viinillä on nuorekas ja melko intensiivinen vaaleanvihreä väri.

Tuoksultaan viini on verrattain kypsänmehevä ja edustaa aromeiltaan maistelun makeampaa päätä; nokkapuolelta erottuu keltaisia persikan ja keltaluumun aromeja, kirpakampaa sitruksisuutta, pitkän hiivasakkakypsymisen tuomia keksimäisiä ja kermaisia autolyysin piirteitä, hieman pähkinäisyyttä ja jopa aavistus etäistä, olutmaista maltaisuutta.

Viinillä on kypsä ja melko täyteläinen, mutta samalla valloittavan raikas ja ryhdikäs yleisolemus, kiitos varsin reilun, jopa ujosti sitruunaisen rapsakan hapokkuuden. Mukavan vivahteikaassa makumaailmassa tuntuu mehevää keltaista hedelmää, kypsää sitruksisuutta, suutapuhdistavaa mineraalisuutta, kevyttä pähkinärouheista autolyysiä ja jopa ujo, aromaattinen vivahde litsiluumuisuutta. Yleisilmettä sävyttää miellyttävän rauhallinen, keskirunsas ja hienostuneen lempeä mousse.

Melko pitkäkestoisessa ja miellyttävän vivahteikkaassa jälkimaussa tuntuu teräksistä mineraalisuutta, kypsää keltaista hedelmää, kirpeämpää viheromenaa, hillittyä briossimaista autolyysiä, hentoa hunajaista aromikkuutta ja ujoa pähkinäisyyttä. Viinistä jää suuhun varsin moniulotteinen ja mukavan runsas, mutta samalla varsin raikas ja sopivan happovoittoinen jälkivaikutelma.

Kokonaisuutena viini on varsin vaikuttava ja hurmaavan vivahteikas esitys, joten selvästikään viinin keräämät kehupuheet eivät olleet ilmaa täynnä! Sokkomaistelussani monelta tuli oikea veikkaus sen suuntaan, että kyseessä oli Franciacorta – merkitsevänä tekijänä tuntui olevan monen maistelijan noteeraama kypsien keltaisten hedelmien tuoksu ja maku, mikä tuntuu olevan varsin tyypillistä hyvin monille valkoisille Franciacortan viineille. Viini ei kuitenkaan vahvasti mehukkaisiin keltaisiin hedelmiin taittuvasta makumaailmastaan huolimatta missään vaiheessa tuntunut liian mehevältä tai raskastekoiselta, kiitos täysin jäännössokerittoman Pas Dosé -meiningin ja tasapainottavan, mukavan rapsakkanakin tuntuvan hapokkuuden.

Yleisilmeeltään viinistä löytyi sen verran paljon syvyyttä ja moniulotteisuutta, että ainakin itselläni viini nousi heti maistelun mittelijöiden kärkisijoille – ainoastaan ainutlaatuinen Recaredo Reserva Particular 2004 jäi vankasti pitämään ykkössijaa, mutta muuten Bagnadore oli helposti maistelun top 3 -viinejä. Kokonaisuudessa on kyllä paljon niin tynnyröinnin, autolyysin kuin iän tuomaa kompleksisuutta, mutta tästä huolimatta viini on edelleen varsin nuorekkaan oloinen, minkä vuoksi voisin odotella viinin kehittyvän suotuisasti kellarissa ainakin 15. ikävuoteensa asti.

Lyhyesti: Luomurypäleistä valmistettu, todella vaikuttava, moniulotteinen ja rakenteikas huippu-Franciacorta, joka edustaa vahvasti alueen laadukkainta päätä.

Arvio: Erinomainen – tämän sokkomaistelun perusteella Bagnadore on helposti vaikuttavimpia koskaan maistamiani nuoria Franciacortia, ehkä jopa tähänastisista paras.

Hinnan (34,60e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

1.4.17

Crooked Stave St. Bretta Autumn 2014

Crooked Stave St. Bretta Autumn Batch 5 2014
  • Valmistaja: Crooked Stave
  • Tyyppi: Olut, Saison / American Wild Ale
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Colorado, Denver
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 8,49e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Vuonna 2011 Coloradossa toimintansa aloittanut Crooked Stave on äärimmäisen lyhyessä ajassa noussut ns. American wild ale -liikkeen huipulle. Vielä muutama vuosi sitten tämä "bretta-guru" Chad Yakobsonin lähinnä tynnyrikypsytettyihin, "vaihtoehtoisilla hiivoilla" käytettyihin oluihin keskittynyt amerikkalaispanimo oli melko tuntematon tapaus kotikaupunkinsa Denverinsä ulkopuolella, mutta nyt siitä on tullut yksi Belgian ulkopuolisen villihiivaolutskenen kirkkaimmista tähdistä, jonka nimi pomppaa esiin milloin missäkin yhteyksissä. Esimerkiksi täällä meikäläisenkin blogin puolella on arvioitu tätä ennen jo yksi Crooked Staven olut.

Tällä kertaa vuorossa on ainoastaan brettanomyces-hiivallaa eli "brettalla" käyttetty olut, St. Bretta. Crooked Stave valmistaa St. Brettasta eri versioita, mm. kausiversioita, joista talvinen on tuhtia ja tummaa, keväinen ja kesäinen kepeitä ja raikkaita ja tämä nyt arvioitava syysversio siltä väliltä. Oluet yleensä maustetaan jollain kauden hedelmillä ja tämä Autumn-versio on saanut makua napa-appelsiineista. Oluen käyttämisessä on käytetty ainoastaan brettaa, ei lainkaan oluthiivoja, ja olut en sekä käynyt että kypsynyt vanhoissa, tammisissa foeder-sammioissa. Olut on erää #5 ja voltteja löytyy 5,5%. Pullo tuli testattua melko lailla tasan vuosi sitten, keväällä 2016.

Oluella on siideriä muistuttava, meripihkaisen punaruskea väri sekä matalaksi jäävä ja varsin ketterästi katoava valkoinen vaahto.

Tuoksussa tuntuu leikattua ruohoa, selkeästi orvalmaiseen taittuvaa funkia, kevyttä sitrusta, hentoa hevosen persettä, ujoa maamaisuutta ja aavistus päivän ajan kulhossa makoillutta, nahistunutta popcornia.

Oluen makupuoli on kuiva ja rustiikkinen; sieltä kyllä löytyy brettaista likaisuutta, maata ja hentoa lantaa sekä aavistus olkia ja hieman hedelmistä tulevaa sitruksista makeutta, mutta ei brettaan yleensä yhdistettyä nahkaa tai varsinaista selkeää sontaisuutta. Kokonaisuus on hieman kirpeähkö muttei kuitenkaan varsinaisesti hapanoluiden henkeen – bretta kyllä saattaa tuottaa käydessään pieniä määriä happoja, muttei kuitenkaan hapanoluiden valmistuksessa käytettyjen pediococcus- tai lactobacillus-maitohappobakteereiden verran. Katkeruus on oluessa lähinnä olematonta.

Jälkimaussa tuntuu brettaista maamaisuutta, maatalon lantaisia vivahteita, hieman valkohomejuuston kuoren homeisuutta ja hentoa sitruksisuutta. Suuhun jää vivahteikas, melko pitkä ja positiivisella tavalla likaisen aromikas jälkimaku.

Kokonaisuutena Crooked Staven ainoastaan brettalla käytetty syysolut on vallan kiva, tasapainoinen ja mukavan rehellisen brettainen olut, joka myös osoittaa, ettei 100% bretta tarkoita automaattisesti 100% funkia. Kokonaisuus on melko selkeän saisonmainen ja sitä sävyttää erityisesti Orvalin ja Saison Dupontin mieleeni tuovat piirteet, mutta näihin klassikko-oluisiin verrattuna St. Bretta ei ole niin moniulotteinen – sen sijaan olut on kyllä juurikin sitä, mitä etiketti lupaa. Puhdaspiirteisiin ja sisäsiisteihin oluisiin tottuneelle tämä kuriositeetti voi olla turhan jyrkkä esitys, mutta olut on passelia siemailutavaraa kaikille brettaisten oluiden ystäville!

Lyhyesti: 100% brettalla käytetyksi olueksi yllättävän siisti ja maltillinen "wild ale" tai höpö-saison hieman Orvalin tai Saison Dupontin henkeen.

Arvio: Tyylikäs – Orvalin tai Saison Dupontin tasoiseen persoonalliseen eleganssiin ei ylletä, mutta olut on riittävän persoonallinen ihan fiilistelykäyttöön. Hintaa pullolla on kohtalaisen paljon, mutta rahalle saa kyllä vastineeksi varsin mukavan maalaista, mutta silti sopivan hienoviritteistä vivahteikkuutta.

Hinnan (8,49e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa veroinen.